Kahden erän jälkeinen, lähes leikitellen syntynyt 3-0-johto tosin oli herpaantua kahteen merkkausvirheestä ja räikeästä kiekonmenetyksestä syntyneeseen alivoimamaaliin, joiden jälkeen Jukka Jalonen herätteli joukkuetta aikalisällä. Aiemmin lähinnä paikallaan junnanneet kakkos- ja neloskenttä vapauttivat sekä omaa että joukkueen peliä iskemällä pikatahtiin kolme maalia.

Etenkin kaksimetrisen ja 103-kiloisen Marko Anttilan (0+1) energisyys paistoi piippuhyllylle asti, kun TPS-hyökkääjäkolossi pääsi vihdoin pelaamaan nelosen laidassa muutakin kuin parikymmenen sekunnin hajavaihtoja.

Helpottunein tuuletus nähtiin silti Phoenixin Lauri Korpikoskelta (1+1), jolla on selkeästi ollut pieniä vaikeuksia löytää yhteistä säveltä vaihtuvien ketjukaverien ja hänelle oudomman Leijonien pelitavan kanssa.

– Venäjä-pelin jälkeen oli järkevää tasoittaa pelikuormaa; kyllä muidenkin pitää pystyä ratkaisuihin kuin Kontiolan (Petri) porukan. Helpotti kummasti, kun päästiin kömpimään takaisin peliin niiden av-maalien jälkeen, Korpikoski kommentoi.

Ilja Kovalchukin nyrkistä saamaansa naamatälliä poteneen Janne Pesosen tilalle ykköseen nostettu Veli-Matti Savinainen kuittasi tililleen kaksi maalia Kontiolan ja Juhamatti Aaltosen syötöistä. Porilainen ei tutusti kaunistellut omaa rooliaan:

– Jos pääsee pelaamaan kahden ehkä turnauksen kuumimmassa vireessä olevan hyökkääjän kanssa, ei siinä muuta kuin yrittää kaivaa niille kiekkoja ja pysyä poissa jaloista. Sitten kun kiekko tulee lapaan maalin edessä, pakko vetää heti – en minä osaa liikoja asetella.

Yksi ilahduttavimmista asioista Leijonien kisoissa on tähän asti ollut kasvanut ymmärrys siitä, miten omaa peliä tulee sopeuttaa tilanteen ja vastustajan mukaan. Siitä on toki näkynyt merkkejä aiemmillakin kausilla, mutta operoidessa rajallisemman taitotason joukkueella asian tärkeys korostuu.

Otteluissa Venäjää (ja Slovakiaa sekä myös osin USA:aa) vastaan avainkenttiä kuormitettiin enemmän, kiekkoa lyötiin hädän tullen nöyrästi pois alueelta, käännettiin hyökkäyksiä nopeasti paikan tullen eikä ylipäätään yritetty sellaista, jolla ei ollut käytännön mahdollisuuksia onnistua.

Itävallan kaltaisia heikompia vastustajia vastaan oman pään kiekotteluun, verkkaisiin lähtöihin ja yleensä kiekon pitämiseen perustuva pelitapa sen sijaan on toimiessaan energiaa säästävä – ja antaa toisaalta muillekin kuin tähtiluokan pelaajille mahdollisuuden rakentaviin ratkaisuihin.

Siis toimiessaan. Päinvastaisessa tapauksessa peli puuroutuu sekä pelaajia että yleisöä tuskastuttavaksi araksi ja väkinäiseksi neppailuksi, kuten Ranskaa vastaan. Nyt siitä ei kuitenkaan ollut pelkoa, sekä Suomen itsevarman esityksen että Itävallan tietyn vaisuuden vuoksi.

Itävalta oli joka osa-alueella Leijonia vähintään potkun perässä eikä kyennyt rakentamaan omaa peliään juuri missään vaiheessa. Raskaamman jalan sekä turhautumisen vuoksi otetut jäähyt (41 minuuttia) pahensivat tilannetta. Laukaustilasto 43–18 puhuu sekin omaa kieltään.

– Suomen pelaajat olivat isompia, nopeampia ja taitavampia. Silloin on aika hankala voittaa. Hieno joukkue, kiteytti Itävallan päävalmentaja Manny Viveiros.