Apu

Itä-Suomen upeat vaarakylät ovat vaarassa hävitä


Myyttistä, kalevalaista suomalaisuutta, jonka moni meistä kokee omakseen. Maatalouden murroksen ja pusikoitumisen vuoksi komeat maisemat ovat kuitenkin käyneet uhanalaisiksi.
Kuvat Juho Rahkonen

Harva näkymä puhuttelee suomalaista niin syvästi kuin keskikesäiset, vaarojen ympäröimät niityt ja pellot, joilla päivänkakkarat kukkivat ja kotieläimet laiduntavat.

Myönnän, että en ole puolueeton kirjoittaessani tästä aiheesta. Olen itse isovanhempieni kautta karjalainen, ja Savostakin löytyy sukujuuria. Pohjoiskarjalaiset vaaramaisemat puhuttelevat sieluni syvimpiä sopukoita, aistin niissä suomalaisuuden myyttisiä alkujuuria.

Pohjois-Karjalassa Kolin kylän lähellä, mahtavien vaarojen rinteillä, voi yhä ­nähdä avoimia maalaismaisemia.

Pohjois-Karjalassa Kolin kylän lähellä, mahtavien vaarojen rinteillä, voi yhä nähdä avoimia maalaismaisemia.

Yksi kotimaisista suosikkielokuvistani on Markku Pölösen ohjaama, vuonna 1995 ensi-iltansa saanut Kivenpyörittäjän kylä. Se kuvattiin Pohjois-Karjalan Juuassa, joka on tunnettu upeista vaaramaisemistaan.

Elokuvan englanninkielinen nimi on vielä kuvaavampi kuin suomenkielinen: The Last Wedding viittaa elokuvan kehyskertomukseen, jossa pohjoiskarjalainen kylä saa vielä kerran toimia yhteisöllisen tapahtuman näyttämönä.

Eletään 1970-lukua, ja loputtomalta vaikuttavan kesän idylliä varjostavat paitsi elokuvan henkilöiden mutkikkaat ihmissuhteet vaiettuine salaisuuksineen, myös tieto siitä, että tällainen kylän elämänmuoto on pian jäämässä auttamattomasti historiaan.

Elokuvan teemamusiikkina on Reijo Taipaleen ikimuistoisesti tulkitsema Unelmien häävalssi. Musiikki on kuin yhtä juukalaisen vaaramaiseman kanssa etenkin koskettavan lopputekstiosuuden aikana.

Jo elokuvan tapahtuma-aikaan maaseudun rakennemuutos ja maaltapako olivat tehneet tehtävänsä: perinteinen pienviljelys oli joutunut väistymään tehomaatalouden tieltä, ja tiloja jäi kylmilleen. Vanhat laidunniityt ja hakamaat jäivät vaille hoitoa, jolloin maisemat alkoivat kasvaa umpeen.

Vaarakylät yksi Suomen kansallismaisemista

Suomen itsenäisyyden 75-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1992 ympäristöministeriö nimesi 27 kansallismaisemaa eri puolilta Suomea. Yksi näistä on Pohjois-Karjalan vaarakylät.

Kansallismaisemat ovat erityisen merkittäviä maisemakokonaisuuksia, joihin tiivistyy maakunnille ja koko valtakunnalle tyypillisiä piirteitä. Kansallismaisemalla ei ole laissa määriteltyä erityisasemaa, eikä sen raja ole yleensä kovin selvä. Esimerkiksi Pohjois-Karjalan vaarakylät on laaja, monipuolinen kokonaisuus, jonka syntyyn karjanhoito, kaskeaminen ja viljanviljely ovat vaikuttaneet vuosisatojen ajan.

Vaarakyliä on erityisesti Pohjois-Karjalassa, Pohjois-Savossa ja Kainuussa. Nämä maakunnat muodostavat kulttuurisesti ja murteellisesti varsin yhtenäisen, savokarjalaisen alueen

Pohjois-Savon puolella upeimpia vaara-asutuksen merkkejä on Lapinlahdella sijaitseva Väisälänmäki, jolta avautuvan kansallismaiseman taidemaalari Eero Järnefelt on ikuistanut. Myös Kaavin Telkkämäessä on kuuluisa perinnemaisema, jota ylläpidetään edelleen kaskeamalla.

Kainuussa erityisen maininnan ansaitsee Paljakan perinnemaisema, joka avautuu Puolangan yli 300 metriin kohoavilla vaaroilla.

Laiduntavat eläimet ovat parhaita maisemanhoitajia. Kuva on Paljakan rinteeltä Kainuusta.

Kuuluisia Pohjois-Karjalan vaarakyliä ovat esimerkiksi Hattuvaara, joka on Suomen ja koko EU:n itäisin paikka, sekä Kivilahti, Mekrijärvi, Mäkikylät ja Kiihtelysvaarassa sijaitsevat Kirvesvaara ja Hakovaara.

Valokuvaaja taistelee jatkuvasti ajan vääjäämätöntä kulumista vastaan. Kun ottaa jostakin maisemasta tai ihmisestä kuvan, joka hetki takaraivossa väijyy ajatus, että näkymä ei koskaan enää tule toistumaan täsmälleen samanlaisena.

Tämä ajatus iski tajuntaani aivan erityisellä tavalla kolmetoista vuotta sitten, keskikesällä 2006. Ajelin perheeni kanssa Nurmeksen sivuteitä Pielisen rantamilla, kun yllätyksekseni näin kaksi miestä tekemässä heinätöitä hevosella.

En ollut uskoa silmiäni, sillä tämänkaltaiset näkymät olivat Suomesta ja muualta vauraasta Euroopasta hävinneet ja aikaa sitten. Tuolloin hevoskärryjä näki vielä melko yleisesti Baltiassa ja muualla uusissa EU-maissa, mutta Suomessa sellainen oli jo silloin hyvin harvinainen näky.

Otin kuvia ja menin juttelemaan miesten kanssa. Kävi ilmi, että töitä tehnyt suomenhevonen oli nimeltään Jyly. Mitähän sille kuuluu nykyään, lieneekö enää edes elävien kirjoissa?

Suomenhevonen Jyly heinätöissä Nurmeksessa viime vuosikymmenen puolivälissä.

Muutama vuosi sitten vietin unohtumattoman kesäyön kansallismaisemiemme kirkkaimman kruunun, Kolin, rinteellä. Kansallispuistoon kuuluu kappale vanhaa kaskikulttuurin muokkaamaa perinnemaisemaa. Paikka oli täynnä luonnonsuojeluliiton talkooväkeä, jotka niittivät ja tekivät perinteisiä maatalouden töitä, jotta maisema pysyisi avoimena.

Ihminen on ratkaisevalla tavalla vaikuttanut Pohjois-Karjalan vaarakylien luonto- ja kulttuuriarvoihin satojen vuosien ajan, mutta vielä vanhempaa tekoa on näiden maisemien geologinen perusta.

Itäistä Suomea halkova vaarajono on osa muinaista poimuvuoristoa, joka aikanaan kohosi Alppien kaltaisena jyrkkänä massiivina. Satojen miljoonien vuosien aikana vuoret ovat kuluneet mataliksi ja pyöreälakisiksi vaaroiksi, mutta edelleen ne kohoavat jopa 250 metriä ympäröivää maastoa korkeammalle.

Suomessa näyttäviä maisemia ei ole liian kanssa, sillä maamme on varsin tasainen. Niiden vähäistenkin maisemien ongelmana on pusikoituminen. Tienvarret ja pientareet puskevat tiheää pajua ja muuta ryteikköä, joka peittää ikävällä tavalla pelto- ja järvimaisemat.

Orvokkihopeatäplä on osa kulttuurimaisemien luonnon monimuotoisuutta.

Yli sata vuotta vanhoista valokuvista ja maalauksista on helppo todeta, että entisaikaan maisemat olivat paljon nykyistä avoimempia. Monessa paikassa jopa kalliomäet paistoivat paljaina kilometrien päähän. Laiduntava karja ja pienimuotoinen maanviljely pitivät pensaikot matalina.

Nykyisin tällaisia perinnemaisemia on jäljellä enää siellä, missä niitä tietoisesti pidetään yllä. Onneksi EU:n maataloustuissa huomioidaan myös maisema- ja muita luontoarvoja, mutta maisemanhoito voisi kauniissa maassamme olla nykyistä aktiivisempaa. Esimerkiksi Ruotsin puolella perinnemaisemat ja ylipäänsä esteettiset asiat näyttävät olevan suuremmassa arvossa.

Jos Suomen perinnemaisemat näkyisivät nykyistä paremmin, ne voisivat houkutella lisää matkailijoita niin kotimaasta kuin ulkomailtakin.

Julkaistu: 7.7.2019