Apu

Ismo Alanko on parhaassa iässä

Ismo Alanko on parhaassa iässä

Ismo Alanko on 54-vuotiaana rennompi kuin koskaan. Se kuuluu myös legendan rohkealla uutuusalbumilla.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Toni Härkönen
Mainos

Mikä tämä tunne oli? Ja oliko tämä edes musiikkia? Vuosi oli 1978 ja Pelle Miljoona & N.U.S. soittivat Joensuun Karjalantalon juhlasalissa murskaavan lujaa. Pelle Miljoona oli köyttänyt itsensä turvavyöllä kiinni rumpupalliinsa ja kohkasi kuin kaistapäinen. Rumpusettiin pystytetty Suomen lippu tutisi puolikömpelöiden, mutta vimmalla jyränneiden kappaleiden tahtiin.

Nuori Ismo Alanko istui yleisön joukossa eikä pystynyt hillitsemään hysteeristä nauruaan. Hän ei ymmärtänyt itsekään, mitä tapahtui: maltillisen progen ja purkkapopin parissa kasvaneelle pojalle tämä oli jotakin ihan uutta, käsittämätöntä ja mahtavaa.

Saman tunteen Alanko on tavoittanut myöhemmin vain Intiassa matkaillessa istuessaan matkustajana bussinrotiskossa, jonka kuski on tehnyt hurjassa vauhdissa holtittomia väistöliikkeitä pitkin pientareita. Kaoottisen liikenteen keskellä on pakko antautua kuolemanpelolle ja nauraa päin sen kasvoja.

Yhtä vapauttavan hurja oli ensikosketus suomalaiseen punkiin. Mullistava kokemus ei unohdu koskaan.

Vain muutamaa vuotta myöhemmin nipin napin täysi-ikäinen Alanko oli Hassisen koneen kanssa itse se vaikuttava tyyppi lavalla – ja mikä komeinta, hän on sitä yhä. Alanko on tarjonnut hämmentävän huikaisevia elämyksiä jo parille sukupolvelle suomalaisia. Jokainen on löytänyt niistä omansa: uralle on mahtunut sen verran pökerryttävä määrä tyylikokeiluja ja musiikillisia matkoja.

Tuorein askel on lokakuussa ilmestyvä sooloalbumi Ismo Kullervo Alanko, joka on nimeään myöten paljas ja intiimi, tekijänsä välitilinpäätös. Tämän teoksen rohkeus ei kuitenkaan korreloi räikeän volyymin kanssa: levyn suuret tunteet virtaavat lempeinä, mutta syvinä. Albumin raidoilla kohdataan niin Haudankaivaja, Aivokääpiö, Kieltäjä kuin Kaunis suru. Maalaukselliset kappaleet herättävät kuulijassa taatusti mielikuvia.

–Edellinen levyni sisälsi tarinallisia kappaleita, joilla havainnoitiin ympäristöä, Alanko muistuttaa.

– Tällä kertaa ollaan psyyken syövereissä. En ole silti sulkenut ulkomaailmaa pois – se heijastuu väistämättä teksteissä kuvattuihin tunteisiin. Ei tule kääntyä liiaksi sisäänpäin. Maailman asiat tunkevat kyllä rypemisen keskellekin.

Kappaleiden tarkemman tulkinnan Alanko sysää päättäväisesti kuulijalle, mutta lopputuloksen suhteen hänellä on selkeä toive – vaikka sen esittäminen ei olekaan helppoa.

– Tämä kuulostaa niin kliseiseltä, konkari tuskailee ja kiemurtelee tuolissaan. 

– Mutta kyllä mä toivoisin, että tämä levy olisi puhdistava kokemus. Sillä käydään koko skaala läpi: riudutaan kaipuun kourissa, heittäydytään voimalla tilanteisiin ja ollaan välillä ihan paskana.

On pakko kysyä, onko Alangon yksityiselämä näin myrskyisää vai onnistuuko hän kanavoimaan kuohuntansa taiteeseensa. Artisti kiemurtelee taas hetken.

– Itsensä analysoiminen on niin hankalaa. Pinnani palaa kyllä säännöllisesti, mutta kuvailisin silti itseäni aika rauhalliseksi tyypiksi ja leppoisaksi kaveriksi. Ties, vaikka joku muu pitäisi hirveänä kusipäänä ja kovana pomottajana. Ainakin olen kova innostumaan! Kun olen jostain tohkeissani, jaksan säätää sen parissa loputtomasti.

Alanko tutkii uudella albumillaan kauneuden olemusta.

Juuri tällä pieteetillä Alangon jokainen albumi on rakennettu – eikä Ismo Kullervo Alanko ole tässä kokoelmassa poikkeus. Levyä ei ole kuuntelutettu vielä monelle, mutta Alanko on saanut siitä  jo palautetta lähipiiriltä: keikkamyyjä äityi nimittämään sitä uran parhaaksi, mutta tärkein kommentti kuultiin silti oman, teini-ikäisen tyttären suusta: “Mähän voisin digata tästä, jos sä et olisi mun isä.”

Seuraavaksi teoksen kimppuun käyvät fanien lisäksi kriitikot. Heihin Ismo Alanko suhtautuu tyynesti, mutta ei missään nimessä välinpitämättömästi.

– On päivänselvää, että kaikki eivät pidä minusta tai musiikistani – se olisi mahdottomuus. Ei silti ole kivaa lukea mitään negatiivista työstä, jolle on antanut kaikkensa viimeisen kahden vuoden ajan. Oma kriittisyyteni suojelee kuitenkin minua: yleensä osaan ennakoida, mihin arvioissa saatetaan tarttua. Yllätyn harvoin. Se johtuu siitä, että kaikki levyilläni tekemät ratkaisut ovat tietoisia. Julkaisulle päästetyt hölmöydetkin ovat mietittyjä.

Alanko tähdentää kuitenkin olevansa ihan tavallinen kuolevainen: murska-arvio osaa kyllä pilata päivän. Sen verran saa märehtiä.

Märehtimisen sijasta Ismo Alanko keskittyy kuitenkin nykyhetkeen – ja vähän tulevaisuuteenkin. Hän osaa vastata suorilta käsin kysymykseen siitä, millainen levy hänellä on vielä julkaisematta. Seuraavaksi sisällä kuplii kuulemma jumittavaa, raskasta, kovaäänistä punkkia jumalaisen kauniilla melodioilla. Luotto uran jatkumiseen on vahva – vastahan tässä on päästy alkuun!

Vielä 50-vuotispäivänsä alla Alanko myöntää kriiseilleensä vuosien kulumista. Viisikymppinen kuulosti hetkellisesti kamalan vanhalta. Nyt, 54-vuotiaana, panikointi on tiessään. Alanko näkee kerätyt vuosirenkaat rikastavina kokemuksina ja ennen kaikkea varmuutena, joka on asettunut rintaan. Pikkuasioista ei enää tarvitse hermostua.

– Useimmiten en oikeastaan edes huomaa eroa siinä, olenko 35 vai 55. Käytännön elämä on tietysti astetta helpompaa, kun lapset ovat isompia. Muutenkin sanoisin, että meininki on nykyään rennompi kuin nuorena enkä enää kiristele hampaitani niin paljon.

Oma, virkistävä vaikutuksensa on myös kaikenikäisillä työtovereilla: Alangon bändikaverit ovat häntä vuosikymmentä tai pariakin nuorempia, mutta ei ikäeroa soittohommissa noteerata. Usein Alangosta tuntuu yksinkertaisesti hienolta olla elossa – vuosista viis. Sekään ei nimittäin ole itsestäänselvyys.

– Liittyisikö se tähän alaan, että kavereita on kaatunut viereltä aika tiuhaan? Kaikenlaista olen nähnyt ja jengiä lähtenyt urakalla. Siihen nähden on ihan saatanan hienoa, että saa kokea kaikenlaista vielä. Että elämä maistuu!

Siksi Suomi-rockin maestroa kismittää ajatus siitä, että keski-ikä olisi jo jonninjoutavaa jatkoaikaa, nuoruuden muistelemista ja eläkepäivien odottelua. Hän kehottaa kiinnittämään huomiota itse termiin keski-ikä: sehän vinkkaa, että elämä on vasta puolivälissä!

– Myönnän tosin, että keski-ikä ei kuulosta kovin seksikkäältä. Ei kukaan varsinaisesti hingu sen määritelmän perään. Itse en kuitenkaan enää edes tiedä, miten ikäryhmä rajataan. Nuorena pidin 35-vuotiaita keski-ikäisinä! Eliniän odotteen noustua nykyään vasta kuusikymppiset tuntuvat kuuluvan siihen ryhmään.

Niin tai näin – ikään sidottuihin normeihin Alanko ei suostu alistumaan. Hän vitsailee, ettei tarvitsekaan: taiteilijahan saa lähtökohtaisesti pitää boheemista elämäntyylistä kiinni. Silti hän suosittelee omien toiveidensa kuuntelemista ja normien potkimista muillekin.

– On masentavaa kuulla, kuinka viisikymppiset puhuvat, kuin oltaisiin kauhean vanhoja ja elämä olisi jo ohi. Useimmilla on kuitenkin vielä parikymmentä vuotta sitä edessä! Se on aika pitkä aika puhua menneestä elämästä. Ei kannata. ●

Teksti Laura Friman, kuvat Toni Härkönen

Julkaistu: 14.10.2015