Miten olet saanut aikasi kulumaan? Olipa tyhmästi kysytty, ruoskin itseäni. Isäni jäi eläkkeelle vuosi sitten. Onko tämä ensimmäinen, mitä minulle tulee mieleen? Ihan kuin hyvän suomalaisen työuran jälkeen ajan kuluttamisesta tulisi isoin haaste. Huomaan, etten ole koskaan edes miettinyt, mitä tekisin tai mitä ihmiselle tapahtuu eläkkeellä.

Isälleni on kasvanut vähän partaa ja vatsaa. Tai ehkä se vain tuntuu siltä, kun totutun puvun sijasta hän on nyt arkivaatteissa mökillä. Hänellä on kaksi tukikohtaa – yksi mökillä ja yksi pääkaupunkiseudulla – aivan kuten ennenkin. Mutta hänellä ei ole enää työyhteisöä, aikataulua, parranajotarvetta, ihmisiä joita johtaa, kvartaalitavoitteita… Niin, hänellä on nyt aikaa.

Isä kertoo vaatimattomaan tapaansa vähän puuhailleensa. Puuhailuksi näköjään katsotaan, että mökistä on vuodessa tullut talviasuttava ja että siinä näkyy enemmän käden jälki kuin missään meidän perheemme asunnossa olen koskaan nähnyt. Isä toteaa, että hän innostui vähän, kun kaakeleita jäi yli.

Nyt oman työurani alussa toivon alituisesti, että minulla olisi aikaa. Mutta en ole yhtään miettinyt, mitä sillä tekisin, jos sitä olisi. Keitä tapaisin? Miltä tuntuisi parin vapauttavan kuukauden jälkeen, kun ensimmäisen kerran tulee mieleen, että selvisivätköhän jätkät siitä työprojektista? Työyhteisö ja sen tavoitteet tuntuvat arjessa niin hallitsevilta. Jopa lyhyillä lomillakin tunne on ainakin takaraivossa. Tiedän, että isäni oli samanlainen. Ja kyllä hän edelleen samalta ihmiseltä vaikuttaa.

Mietin, kuinka vein isovanhemmille aina lahjaksi kirjoja. Muistan, kun kävimme naapurin Ullan kanssa keskusteluja televisio-ohjelmista. Viime viikolla kuntosalilla keskustelin vanhemman herrasmiehen kanssa, ja hän sai siitä hyvän tekosyyn soittaa yhteiselle tutulle.

Nyt ymmärrän näitäkin kohtaamisia paremmin. Ihminen jaksaa lukea vain tietyn määrän kirjoja. Ihminen ei jaksa pelata määräänsä enemmän golfia. Television katseluun turtuu. Matkustaminen saattaa olla hyvä keino tuntea olevansa jossain muualla, jos varaa ja matkaseuraa sattuu löytymään. Mutta ihmisten halu jakaa asioita toistensa kanssa ei häviä. Kuten ei myöskään tarve tehdä jotain ja tuntea itsensä tärkeäksi. Pistää vihaksi, kun ymmärrän, kuinka paljon vanhempien sukupolvien osaamista meillä jää nyt käyttämättä.

Isä vaikuttaa tyytyväiseltä. Hänellä on juuri sopivasti aikaa tehdä niitä asioita, joita hän on aina halunnut tehdä. Ainakaan vielä ei tunnu olevan kaipuuta työelämään tai kaupungin sykkeeseen.