Apu

Irja Askola yllättyi eläkkeellä: työvuosina kestetyt ikävät asiat nousivat mieleen

1


Irja Askola yllättyi eläkkeellä: työvuosina kestetyt ikävät asiat nousivat mieleen

Helsingin eläkkeellä oleva piispa Irja Askola ei arvannut, kuinka iso elämänmuutos virasta luopuminen oli. Hän kutsuu sitä surutyöksi ja uuden etsimiseksi.
Teksti Liisa Talvitie
Kuvat Timo Pyykkö

Kaksi äitiä pysähtyy helsinkiläisen päiväkodin ovella ja kuiskuttaa keskenään:

– Onko Irja Askolalla kaksossisar? Näyttää ihan Askolalta!

Eikä vain näytä, vaan hän on eläkkeellä oleva piispa Irja Askola – rönttävaatteissa, kontallaan kolmevuotiaitten kanssa leikkimässä legoilla.

Irja Askolalla on nyt aikaa leikkiä pitkän työuran ja sen loppuhuipennuksen, seitsemän vuoden piispamaratonin jälkeen.

– Käyn kerran viikossa leikkimässä lasten kanssa. Olen myös kirjoittanut heille pieniä satuja.

Kohtaamiset lasten kanssa ovat antoisia. Irja Askolalla ei ole itsellään lapsia, ja sisaren lapset sekä omat kummilapset ovat jo aikuisia.

– Minun elämästäni ovat puuttuneet lapset. Nyt saan tavata heitä, eikä tapaamisissa ole mitään suunniteltua. Enkä istu pöydän päässä puheenjohtajana! Saan myös kurkistaa henkilökunnan työhön, valtavaan ammattitaitoon ja vastuuseen, joka sillä on.

Yksi Askolan lempilausahduksista on se, että Jumalan kaunein sana jokaiselle on ”tervetuloa”. Hän on tervetullut päiväkotiin, me tänään hänen kauniiseen kotiinsa.

Kirkon kupoli rauhoittaa

Olohuoneen ranskalaisen parvekkeen ovesta näkyy aamutaivas, veden välke ja kirkon kupoli. Näky on rauhoittava, ja sitä aamuihminen Irja Askola usein katselee perintönojatuolissaan.

– Tuoli on perintötuoli, se kuului aikoinaan äitini isälle. Siihen istahtaessani tunnen istuvani suvun syliin.

Tuolin takana seinällä aikaa raksuttaa seinäkello. Sen Irja Askolan isä osti, kun perheen esikoinen Irja syntyi 66 vuotta sitten.

– Isä oli aika iäkäs kun synnyin, ja hän osti kellon minulle synnyinlahjaksi.

Kello on muuttanut Irja Askolan mukana kodista toiseen. Viime syksynä oli pakko raivata tavaraa, kun hän jätti Helsingin piispan virka-asunnon.

– Asunto oli iso, ja tavaraa oli vuosien mittaan kertynyt. Oli perittyjä astioita ja tauluja. Kirjoja oli valtavasti, luenhan paljon. Oli osa eläkkeelle siirtymisen surutyötä setviä kaikki tavarat. Kirjoista jätin jäljelle rakkaimmat.

Hän oli päättänyt, ettei uuden kodin kellarikomeroon tule mitään. Ystävät nauroivat hänelle, ettei se onnistu.

– Ajattelin uhmakkaasti, että onnistuu varmasti.

Uudessa kellarissa hän ei ole muuton jälkeen edes käynyt.

Kaipasi henkilökohtaista vapautta

Sataprosenttisesti työhönsä 23-vuotiaasta asti paneutunut Irja Askola halusi siirtyä eläkkeelle 65-vuotiaana. Aikaa olisi ollut vielä kolme vuotta, mutta hän kaipasi jo henkilökohtaista vapautta.

– Kaksi ensimmäistä kuukautta eläkkeellä oli helpotus, kun viran valjaat olivat jääneet taakse.

Sitten tapahtui jotain, mitä hän ei ollut ennakoinut ja mihin hän ei ollut valmistautunut.

– Olin hukassa, ja mieleeni alkoi nousta asioita, joita en ollut kiireisinä piispavuosina ehtinyt työstää.

Jotkut ikävät asiat, joita hän joutui ensimmäisenä naispiispana kestämään, olivat jääneet käsittelemättä.

– En jäänyt niihin silloin kiinni, vaan yritin keskittyä työssäni myönteisiin asioihin. Kielteiset kokemukset eivät olleetkaan hävinneet mielestä, vaan nousivat sielun syövereistä kuin ilotulitusraketti.

Hän istui uudessa kodissaan sohvan nurkassa ja vietti unettomia öitä.

– Onneksi minulla on erinomainen lääkäri. Hän sanoi, että eläkkeelle jäämisen jälkeen on normaalia käydä läpi mennyttä. Uuden identiteetin löytäminen vie aikaa, samoin arjen uuden rytmin hakeminen.

Irja Askolan työidentiteetti oli ollut koko elämä, se oli vaikuttamisväline ja jopa harrastus. Hän oli rakastanut työtään.

Luopumista – vaikkakin vapaaehtoista –voidaan siksi kutsua surutyöksi.

Prosessi on yhä kesken, eikä sitä voi jouduttaa. Päivärytmi on silti löytymässä, vaikka kalenteria ei ole enää järjestämässä piispan tehokas sihteeri.

– Käyn viikoittain uimassa, mutta voisin kyllä hoitaa fyysistä kuntoani enemmänkin.

Lähes kaikki luottamustehtävät jäivät

Jätettyään työnsä Irja Askola jätti myös kaikki luottamustehtävät. Ainoa, missä hän on yhä mukana, on ortodoksien Kulttuurikeskus Sofian hallituksen jäsenyys.

– Se on yhteistyötä niin ikään eläkkeelle jääneen metropoliitta Ambrosiuksen kanssa.

Ekumeeninen yhteistyö on molemmille läheistä ja tärkeää työtä. Siitä kertoo myös Irja Askolan olohuoneen seinällä oleva kaunis ikoni.

– Minua on moneen kysytty, mutta tärkein ja ihanin luottamustehtäväni on nyt päiväkodissa käyminen.

Viime kesänä hän oli pappina kolmissa häissä ja yksissä ristiäisissä, muissa kirkollisissa toimituksissa hän ei ole ollut kirkon työntekijänä mukana.

Ihanaa on sekin, ettei asioille ole määräaikoja, ei pakkoa tehdä mitään aikataulujen mukaan.

Työssään Irja Askolalla oli monen naisen tunnistama kiltin tytön syndrooma. Kiltti tyttö ei sano ei, mutta eläkkeellä oleva nainen voi jo sanoa.

Sanat ja säkeet esillä

Seitsemän runokirjaa kirjoittaneen Irja Askolan sanat ja säkeet ovat tänä syksynä esillä. Näyttelijä Lena Labartin tuottaman Ihmiseltä ihmiselle -esityksen ensiesitys oli Helsingin Tuomiokirkon kryptassa. Osku Heiskasen ohjaaman esityksen runoja tulkitsevat Labartin ohella Ritva Oksanen ja Kirsi-Kaisa Sinisalo.

Esitys nähdään myös muualla, muun muassa ensi kesänä Kajaanin runoviikolla.

– Runoni ovat käyttölyriikkaa, sellaista, jota voi lukea vaikkapa bussissa istuessaan. Ne kertovat arjesta, uskosta, toivosta ja rakkaudesta. On niissä huumoriakin, Irja Askola sanoo.

Hän on vuosien varrella saanut palautetta runoistaan ja koskettavia kirjeitä ympäri Suomea. Ihmisten kokemukset ja elämäntarinat eivät useinkaan poikkea toisistaan.

– Ollessani nuorena töissä Tansaniassa oivalsin, miten ihmisten tunteet ovat lopulta samanlaisia Afrikassa tai Helsingin Kontulassa. Ihmisyys on yhteistä.

Kirjoittaminen on Irja Askolalle tapa kohdata omia tunteita ja tapa hengittää. Runoja hän kirjoittaa aina lyijykynällä, ja vasta sen jälkeen tekstit siirtyvät tietokoneelle.

Sanat ovat vitamiinia

Piispan virassa hän ei aina jaksanut lukea kirjoja tultuaan myöhään kotiin.

– Sen sijaan piipahdin pikaisesti suomalaisten runoilijoiden runoihin. Oli lepoa lukea vaikkapa Eeva Kilpeä. Sanat ovat minulle vitamiinia osittain myös siksi, että sodan jälkeen oli paljon vaiettuja tarinoita ja kiellettyjä kysymyksiä. Se oli vanhempieni sukupolven trauma.

Hän sanoo, että runot sallivat totuuden tihkua esille. Se oli ja on vapauttavaa.

– Lapsuudessa ja nuoruudessa minun pelastukseni oli Lauritsalan kauppalan kolme k:ta: kirkko, kirjasto ja koulu. Kaikkia kolmea yhdisti lukeminen. Kirkon perinteessä virret ja raamatun psalmit ovat kaunista lyriikkaa.

Hänen kansalaissodan kokeneilla tädeillään oli runollisia taipumuksia. He kirjoittivat värssyjä joululahjoihin ja muutenkin.

– Sukumme ei ollut akateeminen, mutta lyriikka kulki mukanamme. 97-vuotias tätini, jolle soitan kerran viikossa, lukee minulle yhä puhelimessa ääneen jonkin runon.

Irja Askola sanoo sanoista, että ne voivat parhaimmillaan vapauttaa ja pahimmillaan vahingoittaa. Niin suuri on sanojen voima.

Lapsuuden mykkyys oli väärin

Sanojen puutteesta kertoo hänen raskas lapsuudenkokemuksensa. Hän oli 8-vuotias, kun hänen isänsä sai sydäninfarktin ja kuoli vain vähän päälle 50-vuotiaana.

– Isä lähti aamulla töihin eikä palannut enää illalla kotiin. Se oli minulle hirvittävä tragedia. Makasin kymmenen päivää kovassa kuumeessa ja huusin, että haluan mennä isin luo.

Isästä ei kotona kokonaan vaiettu, mutta ei hänestä paljon silti puhuttu. 1950-luvun kasvatusmenetelmä oli, että lapsi unohtaa, kun ei puhuta.

Ei unohtanut.

– Se oli väärin. Mykkyys, jolla tarkoitettiin hyvää, ei ollutkaan hyvää. Juuret omalle sanojen ja puhumisen tarpeelleni kumpuavat suvun mykkyydestä.

Hyviin sanoihin liittyy myös toivo.

Tärkeää tunnistaa hyviä asioita

Irja Askola sanoo, että näinä monesti toivottomalta tuntuvina aikoina on tärkeää tunnistaa hyviä ja myönteisiä asioita. Pelkkiin kielteisiin kokemuksiin juuttuminen vie toivon.

– Myönteisyys voimaannuttaa. Muistamisen taito, taito puhua, on tärkeää kansakunnan muistin ja yksittäisen ihmisen muistin kannalta. Se auttaa selviytymään ja oppimaan virheistä.

Epätoivo kumpuaa usein siitä, että vaatii itseltään ja muilta täydellisyyttä.

– Jos hyväksyy keskeneräisyyden, tulee tilaa kasvaa.

Hän on yhä keskeneräinen eikä epäröi myöntää sitä. Siksi on myös hyvä kontata lasten kanssa päiväkodin lattialla.

Päivän paras palaute voi tulla kolmevuotiaalta, joka kysyy, että miksi sä jo nyt lähdet kotiin.

Meille kuuluu kutsu/ kestää epävarmuutta/ vihata valheista versoavaa varmuutta/ kunnioittaa keskeneräistä/ kammota toiseuden torjumista/ – yhä ja aina arvostaa toisiamme/ ja kaikkea sitä, mikä on totta...

Sitaatti Irja Askola, Jos olet, ole nyt (Kirjapaja 2006)

Irja Askola

Syntynyt: 18.12.1952 Lappeenrannassa.

Ammatti: pappi, piispa emerita, runoi­lija. Oli Helsingin hiippakunnan piispana 2010–2017.

Tärkeimmät elämän teemat: Lähimmäisenrakkaus, oikeudenmukaisuus, suvaitsevaisuus ja vastuu muista ihmisistä.

Julkaistu: 17.11.2018