Image

Samuli Knuutin kolumni: Interpol ei saavuttanut koskaan miljoona­myyntiä, mutta haaveiden raunioilta voi löytää tyytyväisyyden

Samuli Knuutin kolumni: Interpol ei saavuttanut koskaan miljoona­myyntiä, mutta haaveiden raunioilta voi löytää tyytyväisyyden
Interpolin tuoreen levyn The Other Side of Make-Believen kuunteleminen on kuin sujauttaisi käteensä jo sisään ajetun ylellisen hansikkaan: se myötäilee käden tutuksi käyneitä muotoa intiimisti ja tottuneesti, tavalla joka lupaa lämpöä ja suojaa, kirjoittaa Samuli Knuuti.
Julkaistu: 31.8.2022

Olisiko taas aika tuijottaa etäisyyteen välinpitämättömän viileänä kuin vuosi olisi 2002? Kun The Strokes oli tehnyt amerikkalaisesta rockmusiikista uudelleen nuorekasta ja jännittävää, Interpolin neljä pukuihin sonnustaunutta newyorkilaista miestä olivat tuolloin Julian Casablancasin johtamalle bändille kuin vakavamielisiä isoveljiä, sellaisia, jotka lukivat kahviloissa mannermaista filosofiaa ja maalasivat huoneensa seinät mustiksi.

Interpolin pojat antoivat vaikutelman, että he kantoivat maailman painoa tarkasti räätälöidyillä hartioillaan. Laulaja Paul Bank­sin baritoniääni ja kryptiset sanoitukset yllyttivät vertailemaan Interpolia Joy Divisioniin, vaikka mestarillisen esikoislevyn Turn on the Bright Lightsin (2002) merkillisen empaattisesta synkistelystä puuttuikin Manchesterin uranuurtajabändin hysteerinen nihilismi ja eksistentialistiset paniikkikohtaukset.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin postpunkista ammentava kitararock on yhtä muodikasta kuin cd-levyt, joilla sitä 2000-luvun alussa myytiin miljoonittain, ja The Strokes on jo kauan muistuttanut keski­-ikäisten miljonäärien ajoittaista harrastus­projektia. Interpol sen sijaan on muuntautunut vakaakätisiksi ammattilaisiksi ja muusikkoina kuin vanhan ajan kellontekijöiksi, jotka neljän vuoden välein eivät niinkään julkaise albumeita kuin pikku­tarkasti rakennettuja koneistoja, päältäpäin toisiaan muistuttavia laitteita täynnä salaperäisiä jousia ja kaikenlaisia rattaita. Ne tikittävät tarkasti ja pahaenteisesti, pieni viisari aina lähellä keskiyötä.

Interpolin juuri ilmestynyt seitsemäs albumi The Other Side of Make-Believe ei muuta maailmaa eikä taatusti kenenkään teinipojan tai -tytön kesää. Sen kuunteleminen on kuin sujauttaisi käteensä jo sisään ajetun ylellisen hansikkaan: se myötäilee käden tutuksi käyneitä muotoa intiimisti ja tottuneesti, tavalla joka lupaa lämpöä ja suojaa. Albumin promokuvissa bändin miehet eivät enää näytä sarkastisilta tyyliniekoilta vaan kolmelta sienimetsään eksyneeltä kaupunkilaissedältä.

Daniel Kesslerin kitarat kulkevat kuin hämähäkit kromisella pinnalla, kun taas Paul Banksin sanoitukset sukkuloivat nonsensen ja one-linerien välillä. Kun hän laulaa ”I would not cheat, but I might take advances”, silmäniskun suorastaan kuulee kuin kameran räpsähdyksen. Rumpali Sam Fogarino pysyttelee taustalla, kuten rumpalin kuuluukin, eikä bändi ole koskaan korvannut jo vuonna 2010 yhtyeestä lähtenyttä basisti Carlos Dengleriä, mikä kuuluu yhtyeen ajoittain turhankin kireässä ja ohuessa soundissa. Hetkittäin äänimaisemaa rikastavat pianot ja hienovaraiset syntetisaattorit, mutta näkymä on silti yhtä tuttu kuin kesämökin ikkunasta levittäytyvä järvenranta.

The Other Side of Make-Believe ei siis sisällä hittejä ja ensikuulemalta tuntuu, ettei sillä ole oikein biisejäkään. Koronan vuoksi albumi on äänitetty etänä, ja ehkä erilliset musiikilliset osaset tuntuvat kokoon liitetyiltä, koska ne juuri sitä ovatkin. Tai sitten albumi on tietoinen vastaveto edelliselle Marauder-levylle (2018), jonka rosoinen tuottamattomuus ja autotallihenki soti yhtyeen kaikkia vahvuuksia vastaan. Kappaleet, kuten keskitempoiset ja tavallista avarammat Toni, Something Changed ja Passenger, vaativat useita kuuntelukertoja avautuakseen, mutta niin ne kuitenkin tekevät – kuin pöydälle unohdetut sipulit, jotka päivien mittaan alkavat omatoimisesti kuoriutua kerroksistaan.

Aina ei näin ole ollut. Kahden ensimmäisen levynsä indie-menestyksen vanavedessä Interpol teki rahakkaan levysopimuksen Capitol-yhtiön kanssa ja meni studioon muun muassa Musen ja Franz Ferdinandin listasuosioon avittaneen Rich Costeyn kanssa. Tuloksena syntynyt kolmosalbumi Our Love to Admire (2007) kuitenkin paljasti sekä yhtyeen supervoiman että Akilleen kantapään: vaikka he kuinka yrittäisivät, he kuulostavat ennen kaikkea omalta itseltään. Heistä ei ollut kirjoittamaan The One I Lovea saati sitten Losing My Religionia, kappaleita, joiden avulla R.E.M. onnistui myymään massoille koko kimurantin ominaisluonteensa.

Kolmoslevyn kaupallinen epäonnistuminen ajoi Interpolin etsimään lohtua kulttisuosiosta, ja sinne he ovat postinsa kääntäneet jo vuosikymmen sitten. The Other Side of Make-Believe esittelee niille, joita asia kiinnostaa, omat vahvuutensa ja heikkoutensa tuntevan yhtyeen, joka tyytyväisenä työstänee omanlaistaan musiikkiaan eläke­vuosiin saakka. Niinpä kertomus Interpolista ei ehkä ole suuri menestystarina, mutta ansaitsemansa onnellisen lopun se näyttää silti saavan.

Samuli Knuuti on olarilainen kirjoittaja ja kustannustoimittaja, jonka mielestä Supo ei olisi kovin houkutteleva nimi bändille.

Kommentoi »