Apu

Imatra toipuu mutta ei unohda



Imatra toipuu mutta ei unohda

Imatra toipuu vähitellen joulukuun ampumatragediasta yhteisöllisyyden ja avoimuuden avulla. Surmatun toimittajan sisar Kaisa Juntunen sanoo, että ihmisten välittäminen kantaa.
Teksti Liisa Talvitie
Kuvat Ari Nakari

Lyhyt kävelykatu Imatran keskustassa on keskipäivän aikaan hiljainen kylänraitti.Helmikuun valo lupaa uutta kevättä, toivoa pitkän pimeän jälkeen. Imatralla pimeä vuoden­aika on ollut erityisen raskas.

Mikään kadulla ei enää viittaa viime joulukuun hirvittävään tragediaan, jossa kolme imatralaisnaista ammuttiin metsästyskiväärillä kuoliaaksi ravintola Vuoksenvahdin edustalla. 

Kynttilämeri ravintolan edustalta on poissa, mutta uhrien omaisten surutyö jatkuu vielä pitkään. Tapahtuneen vaikutukset koskettavat perheenjäsenten ja läheisten lisäksi kymmeniä ihmisiä.

Ampuja oli 23-vuotias mies, jolla on väkivaltatausta. 

Hänen uhreikseen osuivat sattumalta kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Tiina Vilén-Jäppinen (s. 1963), toimittaja Anne Vihavainen  (s. 1964) ja toimittaja Katri Ikävalko (s. 1980). 

Toimittajat olivat olleet Itä-Suomen sanomalehtiyhdistyksen teatterireissulla Helsingissä ja menivät Imatralle palattuaan ravintola Kuohuun. He tapasivat siellä Tiina Vilén-Jäppisen ja lähtivät vielä porukalla käymään Vuoksenvahdissa. 

Tässä vaiheessa mukana oli vielä kolmaskin Helsingissä mukana ollut toimittaja, joka lähti Vuoksenvahdista hiukan aiemmin kuin kolme uhriksi päätynyttä. Perheiden surua lisää se, että Tiina Vilén-Jäppinen ja Anne Vihavainen olivat serkuksia. 

Kun keskustan kahviloissa ja baareissa juttelee nyt ihmisten kanssa, kaikkien viesti on sama: eteenpäin jatketaan yhteisöllisyyden voimin, eikä pelolle saa antaa valtaa.

– Täällä Imatralla on totuttu avoimuuteen ja naapuriapuun, sanoo Valtionhotellin vastaanoton työntekijä.

Imatralaiset kokivat joulukuisen ampumatragedian hyvin henkilökohtaisesti, sillä moni tunsi uhrit.

Uhrit tunnettiin hyvin Imatralla ja myös lähikaupungissa Lappeenrannassa, tekiväthän he näkyvää julkista työtä.

– Kaikki olivat aktiivisia, hyvää tekeviä ihmisiä, sanoo Katri Ikävalkon sisar, 48-vuotias Kaisa Juntunen, toimittaja hänkin.

Kuollut pikkusisko työskenteli imatralaisessa Uutisvuoksi-lehdessä, häntä kaksitoista vuotta vanhempi isosisko työskentelee Etelä-Saimaassa.

Kaisa Juntunen istuu Lappeenrannan Linnoituksen kahvilassa ja kertoo, miten hän sai tiedon tapahtuneesta Teneriffalle, kesken perheensä lomaviikon.

– Menin sattumalta juuri sinä aamuna nettiin, kun ampumistapaus uutisoitiin. Lähetin äidillemme tekstiviestin, ettei vain kukaan tuttu olisi osunut paikalle. Äiti vastasi, että yksi kuolleista on Katri. Sokissa rupesimme järjestämään paluuta kotiin kesken loman.

Kaisa Juntunen kertoo, että jos hän ei olisi ollut lomalla, hän olisi kuulunut pikkujoulua viettäneeseen seurueeseen. 

– Meidän Katri kävi suunnilleen kerran vuodessa ulkona ravintolassa, mutta juuri sinä iltana, Kaisa Juntunen toteaa.

Juntunen kertoo saaneensa lohtua Merete Mazzarellan kirjasta, jossa tämä kirjoittaa sattumasta.

– Niin moni asia on sattumasta kiinni, että olisi turha ruveta pelkäämään elämää. Kun haastattelin taannoin syyrialaista pakolaisperhettä, mietin, miten kuusihenkisen perheen selviytyminen Suomeen asti on ollut monesta sattumasta kiinni.

Myös Katri Ikävalko kirjoitti kerran yhdessä Uutisvuoksen kolumnissaan sattumasta, tilanteesta, jossa hänen lapsensa oli jäädä auton alle. 

Perheet, ystävät ja tuntemattomat ovat tukeneet menetyksen kokeneita, se on lohduttanut Kaisa Juntustakin hirvittävän menetyksen hetkillä.

Katkeruudelle ja vihalle ei saa antaa valtaa, vaikka Kaisa Juntunen sanoo käyneensä läpi myös sellaisia tunteita.

– Kun tuska on ollut paljaimmillaan, olen tuntenut miltei eläimellistä raivoa. Eteenpäin olen päässyt puhumalla tapahtuneesta läheisten, ystävien ja myös tuntemattomien kanssa. Palasin sairausloman jälkeen vuoden alussa töihin, käyn terapiassa ja yritän keskittyä arkeen ja työhöni Etelä-Saimaan kulttuuriosastolla. Toimettomuus on surun keskellä huono vaihtoehto.

Tekijän mielentilaselvityksen jälkeen on vuorossa oikeudenistunto, johon Kaisa Juntunen ainakin nyt suunnittelee menevänsä.

– Haluan tietää, mitä joulukuisena iltana tapahtui. Jotenkin ymmärtää.

Kaisa Juntunen on nyt muiden uhrien omaisten kanssa perustamassa Valon Vuoksi ry:tä Tiinan, 

Annen ja Katrin muistoksi. Hän sanoo, että uhrit olisivat toimineet niin vastaavassa tilanteessa.

– Haluamme vaikuttaa asenteisiin ja herättää päättäjiä antamaan lisää varoja mielenterveystyöhön. Yhteiskunta ei saisi säästää siinä. Avohoidossakin voi saada hyvää hoitoa, eikä laitoshoito ei ole läheskään aina ratkaisu. On tärkeää tunnistaa, mistä on kyse ja antaa oikeaa hoitoa, eikä ketään apua tarvitsevaa saa jättää hoitamatta tai ainoastaan lääkereseptin varaan.  

Sukulaisten huoli lapsista on aiheellinen. Katri Ikävalkon perheeseen jäi puolison lisäksi 5-, 9- ja 12-vuotiaat lapset. Kaisa Juntusella on kolme lasta, joista kaksi jo täysi-ikäisiä.

– Kaikkein tärkeintä on nyt valaa lapsiin luottamusta ja uskoa tulevaan. Jos surulle antaa vallan, sen alle hautautuu. Emme halua lasten elämään kyynisiä, katkeroituneita aikuisia emmekä pelkoa siitä, että Suomessa ammutaan kadulle ihmisiä.

Katri Ikävalko on isosiskon arjessa koko ajan mukana, hän tulee vastaan yhteisessä työssä toimittajana, paikallisten osanotossa ja halussa puhua tapahtuneesta.

– Aika ei ole koskaan edennyt näin hitaasti. Olen saanut voimaa ihmisten myötätunnosta, halusta tukea ja lohduttaa, mutta tapahtunut kamaluus väijyy silti mielessä koko ajan.

Kaisa Juntunen kirjoitti tammikuussa kolumnissaan, että ampujan luoti lävisti koko perheen ja suvun. Kolmen naisen hengen vienyt hirmuteko osui koko kaupunkiin ja valtakuntaan.

– Se sai hetkeksi maan järkkymään meidän kaikkien alla ja laski päällemme yhteisen surun. Luoti laukaisi myös jotakin muuta. Se toi ihmisen hyvyyden esiin. Meidän omaisten osaksi on tullut niin paljon lämpöä ja myötätuntoa, että usko ihmisen hyvyyteen on vahvistunut. Yhtä ampujaa kohden on tuhansia ihmisiä, jotka toivovat kanssakulkijoille hyvää.

Hän sanoo, että ihmisten aito välittäminen on kannatellut heitä läpi raskaiden viikkojen.

Suomi ei ole kylmien ja tunteettomien ihmisten maa. 

Kaupunginjohtaja Pertti Lintunen kiittää kaupungin kriisiorganisaatiota, joka toimi hyvin katastrofin aikana ja sen jälkeen.

Imatran kaupungintalolla on rauhallinen perjantai-iltapäivän tunnelma. Kymmenen vuotta kaupunginjohtajana työskennellyt, ensi syksynä eläkkeelle jäävä Pertti Lintunen sanoo, että on tärkeää puhua siitä, miten paikalliset ovat toipuneet joulukuun tapahtumista.

– Kaupunkilaiset kokivat tragedian hyvin henkilökohtaisesti, sillä moni tunsi uhrit. Neljäs joulukuuta oli yksi kaupungin vilkkaimmista illoista pikkujoulusesongin takia. Siksi ihmisiä oli paljon liikkeellä. 

Neljäs joulukuuta oli sunnuntai, ja maanantaina 12. joulukuuta järjestettiin kaupungintalolla valtuuston istunto, joka sai nimen Muistovaltuusto.

– Se oli kaikille avoin tilaisuus, uhreja muistava ja kunnioittava istunto ja paljon enemmän kuin minuutin hiljaisuus olisi ollut.

Avoimet eteläkarjalaiset ovat halunneet puhua tapahtuneesta ja purkaa siten suruaan. Vanhan teollisuusyhteisön voima on ollut perinteisesti kolmannen sektorin aktiivisuudessa. Nytkin se on näyttänyt voimansa runsaan 27 000 asukkaan rajaseutukaupungissa.

– Olen kokenut voimakkaasti, miten yhteisöllisyys on vahvistunut. Se näkyi hyvin neljästoista tammikuuta, jolloin keskustassa, kävelykatu Koskenpartaalla järjestettiin kaupunkilaisille avoin tapahtuma. Tavoitteena oli kerätä ihmiset ja yhteisöt yhteen. 

Paikalla oli myös uhrien perheenjäseniä, ja muun muassa toimittaja Anne Vihavaisen leski Jukka Leminen kertoi rohkeasti tunnoistaan. 

Imatran kouluissa on puhuttu tapahtuneesta ja yritetty palata mahdollisimman nopeasti arkeen.

– Emme voi juuttua tragediaan ja menetykseen. Elämä on sattumanvaraista, ja siinä voi tapahtua yllättäviä katastrofeja. Niistä selviytymiseen tarvitsemme toisiamme ja arkisia rutiineja, Pertti Lintunen sanoo.

Hän on miettinyt, kuinka ihmisten väliset henkiset muurit ovat usein tuhoisampia kuin pystytetyt muurit. 

– On tärkeää, että osaamme arvostaa toisiamme ja kunnioittaa elämää.

Kaupungin kriisipalvelu toimi tehokkaasti. 

– Punainen Risti ja kaupungin palveluorganisaatiot osaavat kriisityön. Paikalle tuli myös sisäministeri Paula Risikko (kok), jolla on kokemusta vastaavasta tragediasta, Kauhajoen kouluampumisesta, Pertti Lintunen sanoo.

Lintunen itse joutui lähtemään Pietariin, kun Venäjälle levisi valeuutinen, että uhrit olisivat olleet venäläisiä.

– Imatran uutisten nimellä toiminut disinformaatio oli kumottava nopeasti. Lähdin jo etukäteen sovittuun Lappeenrannan, Imatran ja Pietarin matkailupressiin ja oikaisin tiedot. Venäläiset toimittajat olivat aidosti järkyttyneitä ja sanoivat, että heidän kotimaassaan tapahtuu vastaavia asioita, mutta että Suomessa.

Pertti Lintunen sai tapahtuneen jälkeen myös puhelun Ruotsin radiosta. 

– Toimittaja kysyi uhrien henkilöllisyyden ja ammattien takia, onko suomalaisia päättäjiä uhkailtu. Ruotsissa on tässä suhteessa traaginen menneisyys pääministeri Olof Palmen ja ulkoministeri Anna Lindhin murhien takia.

Helmikuussa 2017 Imatralla katsotaan tulevaisuuteen. Kaupunkiin on valmistunut uusi, arkkitehti Pekka Partisen suunnittelema teatteritalo. Se viestii vahvaa symboliikkaa elämän voittamisesta.

Kaupunginjohtaja sanoo, että henkisen hyvinvoinnin lähde on kulttuurissa ja liikuntapalveluissa.

– Luovia ihmisiä tarvitaan aina ja varsinkin tällaisessa tilanteessa, johon Imatra joulukuussa joutui.

Teatterin avajaistilaisuudessa puhunut kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok) sanoi, että maata rakennetaan kulttuurin ja sivistyksen varaan. Teatterinjohtaja Timo Rissanen muistutti, että teatteri vie viestiä sydämestä sydämeen.

Vuodesta 1998 Etelä-Saimaan toimittajana työskennellyt Kaisa Juntunen kertoo, että omaisten perustaman Valon Vuoksi -yhdistyksen tehtävä on myös muistuttaa tapahtuneesta.

Mennyt ei unohdu, ei muisto äkillisesti poismenneistä.

– Näin hirvittävä tapahtuma jättää jäljet kovin moniin. Menetimme kolme valoisaa ihmistä ja on tärkeää muistaa heitä. 

Kun toivottomuus valtaa Kaisa Juntusen mielen, hän miettii, mitä pikkusisko Katri olisi sanonut.

– Hän olisi sanonut, että mars, mars, nyt eteenpäin. Katri sanoisi myös, ettei elämässä ole mitään arvokkaampaa kuin toisemme. ●

Teksti Liisa Talvitie, kuvat Ari Nakari 

Julkaistu: 24.2.2017