Image

Niklas Thesslundin pääkirjoitus: Pandemiaa edeltänyt työelämä oli vapauksien vähittäistä menettämistä

Niklas Thesslundin pääkirjoitus: Pandemiaa edeltänyt työelämä oli vapauksien vähittäistä menettämistä
Kun heikkoina aikoina säästetään ja leikataan, kiire kasvaa ja ajallinen vapaus vähenee. Kun kilpaillaan, vähenee henkinen vapaus. Tilalle tulee paine ja mailan puristamien, kirjoittaa Niklas Thesslund.
Julkaistu: 13.10.2021

Kun tein vuosi sitten vanhemmuusaiheista podcastia, kirjailija Kjell Westöllä oli haastattelulleen yksi aikatauluun liittyvä ehto. Oli sovittava myös varapäivä, jos varsinaiseksi haastattelupäiväksi sattuisi sellainen sää, että kirjailijan olisi mentävä silloin kalastamaan meritaimenia. Ehto ei ehkä ollut tiukin Suomessa koskaan saneltu ukaasi, mutta silti se oli otettava huomioon. Ja hitto soikoon, miten kadehdinkaan moista mahdollisuutta järjestää työnsä ja menonsa tuohon tapaan. Vapautta.

Totta kai sitä oli omissa töissänikin merkittävästi, en olisi pystynyt niitä muuten tekemään, mutta ehkä menestyneen kirjailijan vapaus havahdutti siihen, mihin vasta korona­-­aikojen etätyö on monet havahduttanut.

Etä- ja läsnätyön erilaisista hybridimalleista puhutaan siksi, että moni haluaa tehdä töitään muualla kuin toimistolla. Keskittyminen on parempaa, työnteko tehokkaampaa, sanotaan. Ne ovat molemmat vapauden pää- tai sivutuotteita. Seurauksia siitä, että työpäiväänsä on voinut järjestellä totuttua omaehtoisemmin. Kävelyllä, kuntoilemassa tai asioilla käynti kesken työpäivän ja töiden jatkaminen illalla on harvassa paikassa ollut kiellettyä ennenkään, mutta ryhmäpaineisen olennon on vaikea niihin irrota muiden jäädessä nakuttamaan.

Jos meillä olisi ollut mahdollisuus jatkaa töiden tekemistä niin kuin aina ennenkin, olisimme luultavasti jatkaneet. Uudenlainen vapaus syntyi pakon sanelemana.

Ei ole uutinen, että tuloksekkaimpaan vapauteen kuuluu aina jonkinlainen pakko, kutsutaan sitä sitten tavoitteeksi tai vaatimukseksi. On maksettava takaisin. Urheilija voi saada erivapauksia kesäharjoitteluunsa, kunhan peleissä syntyy jälkeä. Lapsi voi saada leipoa konsoliaan tuntikaudet, kunhan kouluhommat tulevat hoidetuksi kunnialla. Presentaation voi laatia kannon nokassa, kunhan se on vähintään yhtä hyvä kuin ennenkin. Jos vapaudella ei ole suuntaa, käy kuten pienen lapsen vanhemmalle, joka saa yllättäen päivän verran omaa aikaa. Päivä valuu käsistä, kun ei tiedä, mihin aikansa käyttäisi. Töissä tätä rannattomuuden ongelmaa ei ole, sillä ulkoisten tavoitteiden lisäksi vapaudella on suunta sisään päin. Ilman tunnetta omaehtoisuudesta ei jaksa.

Puhumme dosentin kanssa usein vapaudesta.

Vaikka useampi on nyt halukas palaamaan läsnätöihin toimistolle kuin vuosi sitten, etätöiden mahdollistama vapaus on voitu ottaa kaksin käsin vastaan senkin tähden, että pandemiaa edeltäneen ajan työelämä oli monin osin vapauksien vähittäistä menettämistä. Tilallinen sellainen, oma työhuone, meni jo kauan sitten. Kun heikkoina aikoina säästetään ja leikataan, kiire kasvaa ja ajallinen vapaus vähenee. Kun kilpaillaan, vähenee henkinen vapaus. Tilalle tulee paine ja mailan puristamien.

Näin on käynyt esimerkiksi yliopistoissa. Kun Janne Saarikivi alkusyksystä kirjoitti, että voisi tehdä esseen yliopistojen kurjistumisesta ja siitä, miten hän kuitenkin aina haluaa palata tieteen ja yliopiston helmoihin, vaikka se kohtelee häntä jatkuvasti huonommin, tartuin tarjoukseen. Arvelin tietäväni, mitä Saarikivi tarkoitti, sillä etätyöaikana olen jakanut kotitoimiston dosentin kanssa.

Koko yhteisön perusasetelma on kilpailu, Saarikivi kirjoittaa. Jatkuva yksilöiden arviointi toinen toista vastaan, säännöillä, joita kukaan ei oikeastaan tunne ja jotka lisäksi muuttuvat koko ajan.

Kovin tuttua, ja siksi puhumme dosentin kanssa usein vapaudesta. Oikeastaan se on aihe, johon keskustelut apu­rahojen tai viranhakujen jälkeen kiertyvät. Siihen, miten paljon vapautta yhä lopulta on ja miten vaikea sitä olisi vaihtaa mihinkään. Huolimatta siitä, että se ilmenee pitkälti vain työn ja työpäivien sisällä. Niiden ulkopuolelle työ, jossa palkka on aina haettava uudestaan, luo vain epävarmuutta.

Twitter @niklasthesslund Sähköposti niklas.thesslund@a-lehdet.fi

Kommentoi »