Apu

Iltapala: Kimmo Ohtosen upeat kuvat talviunille valmistautuvista karhunpennuista

Iltapala: Kimmo Ohtosen upeat kuvat talviunille valmistautuvista karhunpennuista
Avun luontomies Kimmo Ohtonen palasi Kuhmon itärajan tuntumassa sijaitsevalle korpisuolle tarkkailemaan, mitä kansalliseläimen maailmassa tapahtuu talven lähestyessä.

Korpisuo hehkuu ilta-auringon paisteessa kellertävänä ja oranssina. Pohjoistuuli puhaltaa silti koleasti. Päivät ovat lyhentyneet, yö on jo päivää pitempi.

Luonnon suuri jatkuvuuden näytelmä on ohi. Kasvit eivät enää yhteytä, niiden molekyylit ovat vetäytyneet isäntäpuidensa runkojen uumeniin odottamaan kevättä.

Lehtivihreä on hajonnut ja koivut värjäytyneet keltaisiksi. Kuiva kesä on käpristänyt suopursujen lehdet punertaviksi kääröiksi.

Korppi istuu kelopuun latvassa. Yhtäkkiä se raakaisee muille mustasiiville merkiksi siitä, että metsä liikkuu. Yksi alueen kontioista lähestyy korpisuota.

Hetkeä myöhemmin metsän reunalle ilmestyy suurehko mutta laihahkossa kunnossa oleva naaraskarhu. Se vaikuttaa aralta ja tarkkailee ympäristöä epäröiden.

Istun piilokojussa noin sadan metrin päässä karhusta ja tajuan oitis, etten ole havainnut aiemmin tätä yksilöä.

Vuosien saatossa olen kirjannut muistiin jokaisen otson, jonka olen alueella havainnut. Tämän yksilön on täytynyt saapua korpisuolla olevalle ruokintapaikalle edellisen, heinäkuisen vierailuni jälkeen.

Karhun tassunjälki on varsin vaikuttavan kokoinen.

Sen ruosteenpunertavat silmät loistavat kelmeässä valossa kuin rubiinit. Karhun kasvot ja kehon etuosa ovat kermanvaalean turkin peitossa, ala- ja takaosaa komistavat ruskean eri sävyt.

Äkkiseltään voisi luulla, että tällä otsolla on meneillään turkinvaihto, mutta alueella liikkuu useita naaraskarhuja, joiden turkki on vaalea, jopa osittain valkoinen.

Päätän nimetä karhun Helmiksi.

Imetys pitää emokarhun sutjakkaana

Helmin nenä käy kiivaasti. Se ottaa vainua ennen kuin uskaltautuu ottamaan muutaman varovaisen askeleen suolla. Samassa sen takana alkaa näkyä liikettä.

Heinikon seasta ilmestyy yksi, toinen ja vielä kolmaskin tämänvuotinen pentu! Ne hyppelehtivät emonsa ympärillä kuin odottaen lupaa päästä makupalojen kimppuun, joita paikallinen matkailuyrittäjä Ari Sääski tuo suolle joka ilta.

Samalla selviää syy siihen, miksi naaras on edelleen niin sutjakassa kunnossa, vaikka syyskuu lähenee loppuaan.

Sillä on ollut kolme pientä elämänalkua imetettävänä siitä lähtien, kun se tammikuun tienoilla synnytti pesäänsä kesken talviunien.

Kenties karhuperhe on liikkunut kesän muualla itärajan tuntumassa, kunnes syksyn tullen korpisuolta saatava helppo ja energiapitoinen ravinto on houkutellut ne paikalle.

Karhun on kerättävä talveksi tuhti rasvakerros

Nelikko napsii innokkaasti kelopuun juurille piilotettuja lohenpaloja ja koirannappuloita. Emokarhu Helmin nenä opastaa sen kokonaisen lohen luokse, jota se alkaa syödä ahnaasti.

Kun yksi pennuista yrittää päästä osingoille, Helmi murahtaa ja nostaa lohen sen ulottumattomiin. Emon täytyy pitää huolta, että se saa riittävästi ravintoa pysyäkseen hyvässä kunnossa.

Sen täytyy ruokkia jälkeläisensä senkin jälkeen, kun ne ovat menneet talvipesään. Karhuemot imettävät poikasiaan normaalisti toiseen kevääseen asti, riippuen siitä, milloin ne vieroittavat jälkeläisensä.

Nämäkin pennut ovat tosin heti talvipesästään poistuttuaan syöneet äidinmaidon lisäksi metsänantimia kasveista marjoihin. Ja nyt lohta ja koirannappuloita. Sellaiseen maailmaan monet Itä-Kuhmon karhunpennut syntyvät.

Pentu ei jää kerjäämään emonsa lohta, vaan astelee muutaman metrin päähän, mistä se löytää kiven alta oman lohiateriansa.

Karhuperheen onneksi tältä suolta löytyy helposti saatavaa ravintoa joka ilta, eikä sen hankkimiseen tarvitse käyttää kallisarvoista energiaa. Edessä on pitkä ja armoton talvi.

Otson on kerättävä vähintään 30 prosentin rasvakerros luidensa ympärille, jotta sillä olisi riittävästi vararavintoa talvunia varten.

Yhtäkkiä Helmi säpsähtää ja ponnahtaa säikähtäneenä jaloilleen. Se alkaa tuhista kiivaasti merkiksi, että on aika lähteä.

Helmi tuijottaa lammen taakse korvat höröllä. Normaalisti karhuemon pelokas käytös viittaa siihen, että paikalle on saapunut aikuinen uros, jota pentujensa kanssa liikkuvan naaraan on syytäkin vältellä. 

Helmin pentu seuraa emoaan juoksujalkaa, kun suon toiselle puolelle ilmestyi vieras naaraskarhu, Tatjana. Noin kahdeksan kuukauden iässä karhunpentu on vikkelä ja taitava kiipeämään puuhun.

Tällä kertaa kyse ei ole siitä. Lännestä on ilmestynyt suuri karhu, joka näyttää tutulta. Se on Tatjana, naaraskarhu, joka aiemmin keväällä vieroitti kolme reilun vuoden ikäistä pentuaan.

Aluksi ihmettelen, miksi toisen naaraskarhun ilmestyminen on saanut Helmin näin pelokkaaksi.

Ei ole tavatonta, että kaksi pentujensa kanssa liikkuvaa karhuemoa syövät lähekkäin sulassa sovussa. Varsinkin silloin, kun ravintoa on riittävästi tarjolla, aivan kuten tällä korpisuolla.

Käy nopeasti selväksi, ettei Tatjana olekaan halukas jakamaan suon antimia. Se säntää ärhäkkään laukkaan. Sen nähdessään Helmi sihisee ja rynnii pakoon pennut kannoillaan.

Hetkessä nelikko on kadonnut itärajalle vievään metsään. Tatjana ei silti hellitä, vaan se jatkaa takaa-ajoa metsään oksat paukahdellen.

Humiseva hiljaisuus valtaa suon.

Naaraat ovat paikkauskollisia, urokset vaeltavat

Kuikuilen piilokojun kapeista ikkunoista ympärilleni. Metsä on vaiti. Vain kaksi korppia käy napsimassa nokkiinsa karhujen jättämät lohennokareet ennen kuin lentävät yöpuulle.

Hämärä tekee tuloaan. Ilma viilenee äkillisesti, tulevana yönä elohopea putoaa pari astetta pakkasen puolelle. Mietin aikaisempaa tilannetta. Miksi Tatjana suhtautui pentujensa kanssa liikkuvaan Helmiin näin aggressiivisesti?

Vielä heinäkuun alussa, kun oli karhujen kiima-ajan loppumainingit, Tatjanan oma olemus oli arka ja levoton. Tuolloin Ari Sääski kertoi, että Tatjanan oli nähty parittelevan alueella liikkuneen suuren uroksen kanssa.

Tatjana on toistakymmentä vuotta vanha, kokenut karhuemo, joka on elänyt näillä main koko ikänsä. Naaraat ovat paikkauskollisia, ja samalla alueella voi liikkua saman suvun aikuisia naaraita eri sukupolvista.

Valtavan kokoinen naaraskarhu Tatjana hääti muut lajitoverit suolta pois. Kesän aikana se paritteli ainakin yhden alueella liikkuneen uroksen kanssa, joten todennäköisesti ensi keväänä se liikkuu jälleen uuden pentueen kanssa.

Uroskarhut sen sijaan vaeltelevat pitkiäkin matkoja. Tällekin korpisuolle kiima-ajan kynnyksellä ilmestyneitä uroksia houkutteli paikalle siis muu kuin ravinto.

Kun tein eräkeskuksessa lähtöä piilokojulle, Ari Sääski kertoi minulle, ettei korpisuon ympäristössä ole enää nähty parin viime viikon aikana aikuisia uroskarhuja. Kiima-ajan loputtua ne ovat hiljalleen kadonneet omille teilleen yksi toisensa jälkeen.

Mahtiurokset siis käyttivät Arin ylläpitämää ruokintapaikkaa vain muutaman viikon ajan ennen kuin ne lähtivät tankkaamaan talvea varten jonnekin muualle.

Ajatukseni katkeaa, kun havaitsen suon laitamilla liikettä. Tatjanahan se sieltä tulee. Naarasotso astelee suolle itsevarmasti. Nyt vasta huomaan, miten valtavaksi se on kasvanutkaan!

Äkkiseltään voisi luulla, että kyseessä on aikuinen uros. Se on selvästi osannut hyödyntää tämän korpisuon antimia ja kerätä kiima-ajan jälkeen kiloja talven varalle. Mutta juuri, kun Tatjana valmistautuu lunastamaan itselleen tutut ruokapiilot, suolle ilmestyy uusi lajitoveri.

Emo antaa jo vieroitetuille pennuille lähtöpassit

Jälleen äkäinen sihinä kaikuu suon halki. Puolentoista vuoden ikään varttuneet kaksi erauspentua eivät ehdi kuin käydä kääntymässä suon laidalla, kun Tatjana antaa jälkeläisilleen lähtöpassit.

Se laukkaa uhmakkaasti kohti pentuja, joista toinen on miltei kokonaan valkoturkkinen ja toinen tummanruskea. Pennut eivät jää aikailemaan, vaan säntäävät pakoon metsän suojiin.

Tatjana vieroitti kolme pentuaan toukokuun alkupuolella ennen kiimakauden alkua. Sen jälkeen tämä kaksikko on liikkunut alueella yhdessä ja kolmas pentu, myös valkoturkkinen, puolestaan itsekseen. On luonnollista, ettei karhuemo päästä pentuja lähelleen, kun se on ne vieroittanut.

Tällä kertaa Tatjana ei seuraa pentuja metsään asti, vaan kääntyy suon laidalla ympäri ja suuntaa takaisin ateriansa pariin.

Syksyn väriloistoa korpisuolla pakkasaamuna. Näillä Itä-Kuhmon korpimailla elää maamme tihein karhukanta.

Valtava naaraskarhu saa pitää suonsa

Seurailen suuren naaraskarhun touhuja hämärän laskeutuessa itärajan ylle. Lopulta erotan Tatjanasta pelkän siluetin.

Näyttää siltä, että uroskarhujen mentyä omille teilleen tämä korpisuo kuuluu nyt Tatjanalle. Valtavan kokoisena, ärhäkkäänä naaraskarhuna sen ei tarvitse jakaa aterioitaan muiden kanssa. Tatjana ei aja lajitovereitaan tiehensä tietenkään ilkeyttään, vaan se toimii luonnon ohjaamana.

Tämä uljas naaraskarhu palaa hyvin todennäköisesti keväällä itärajan toiselta puolelta pienten pentujen kanssa. Se syö nyt useamman edestä, mikä määrittelee sen jokaista liikettä. Vain vahvimpien naaraiden pennut pärjäävät luonnon armoilla.

Helmin, sen pentujen ja alueella liikku­vien muiden nuorten karhujen onneksi Ari Sääski pitää yllä useita ruokintapaikkoja. Jokainen alueella elävä otso saa siis täydennystä ruokavalioonsa.

Karhut voivat erota toisistaan kuin ihmiset

Muistan, kuinka kokenut suurpetotutkija kertoi minulle kerran, että vaikka kansalliseläin karhun käyttäytymisestä tiedetään yleisesti ottaen paljon, yksilöiden välisistä eroista ja hienouksista ei niinkään. Kahden karhuyksilön väliset erot voivat olla miltei yhtä merkittävät kuin ihmisten väliset erot, hän totesi.

Biologian oppikirjat yleistävät rajusti monen älykkään eläinlajin käytöstä, mutta jos karhu tekee niin tai näin, on se totta juuri sen yksilön kohdalla, tutkija lisäsi.

Avun luontomies Kimmo Ohtonen on aktiivisesti seurannut karhujen elämää vuosikymmenen ajan.

Niinpä olen viimeisen kymmenen vuoden aikana kirjoittanut muistiin tekemiäni havaintoja eri eläinyksilöiden käyttäytymisestä ja niiden välisiä vuorovaikutustilanteista.

Olen testannut tulkintojani asiantuntijoiden kanssa. Osa teorioistani on oikeansuuntaisia, osa on joutanut roskakoriin. Joka tapauksessa jokainen vuosien varrella kohtaamani karhu on ollut erilainen.

Karhujen salainen elämä

Olen monesti haaveillut, että voisin tarkkailla karhujen elämää ilman piilokojua ja ruokintapaikkaa. Se olisi mahdollista esimerkiksi lohijokien varsilla Pohjois-Amerikassa tai Venäjällä, kun kymmenet karhut kokoontuvat samanaikaisesti ruokailemaan.

Suomessa karhut pelkäävät ihmistä, minkä takia piilokojun ulkopuolella tehdyt näköhavainnot ovat sattumankauppaa. Lisäksi lohijokemme on padottu.

Vaikka ruokintapaikkojen ympäristössä ihmisen todistamat tapahtumat paljastavat karhujen ja muiden luonnonvaraisten eläinten käyttäytymisestä vain hyvin pienen osan, on sekin jotakin.

Opimme niiden salamyhkäisestä elämästä koko ajan lisää. Emme silti voi vieläkään määritellä lajia kuin muutamalla sanalla, vaikka olemme tutkineet sitä jo vuosikymmeniä.

Miljoonista valokuvistakaan ei ole muodostunut  kokonaiskuvaa. Siinä syy, miksi omatkin tutkimusmatkani karhujen jäljillä taitavat olla elämänmittainen tehtävä.

Julkaistu: 11.10.2019
1 kommentti