Apu Terveys

Palomies Ilpo Tolonen opetti Lauri-pojalleen, että ei ole pakko olla karski: ”Purskahdin itkuun”

Palomies Ilpo Tolonen opetti Lauri-pojalleen, että ei ole pakko olla karski: ”Purskahdin itkuun”
Kun Lauri Tolonen oli pikkupoika, hänen isänsä Ilpo oli jatkuvasti menossa. Kotona isä kuitenkin omistautui lapsilleen. Kaksikko arvelee, että tämän vuoksi heidän suhteensa on aina ollut harvinaisen hyvä.
Julkaistu: 13.11.2022

Ilpo Tolosella, 66, on aina ollut hyvät unenlahjat. Kun Lauri, 32, oli pikkupoika, hänestä oli hauskaa mennä isän kanssa päiväunille. Kauan ei tarvinnut odottaa, kun isä oli jo nukahtanut. Silloin poika kipitti saman tien sängystä pois.

Nyt he istuvat Ilpon kotona Kotkassa keittiön pöydän ääressä ja muistelevat menneitä. Läheisestä sukulaisuussuhteesta ei voi erehtyä. Päät keikkuvat samalla korkeudella, noin 190 senttimetrissä. Isällä ja pojalla on myös samanlaiset ruskeat silmät.

– Kun olin pieni, Ilpo oli minulle idoli. Hän oli monen pikkupojan haaveammatissa eli palomies. Pidin häntä sankarina, Lauri sanoo.

Isä haki pojan usein tarhasta polkupyörällä. Lauri muistaa hyvin ilon tunteen, kun isän pyörä ilmestyi päiväkodin pihalle. Hänen viisi vuotta vanhempi Tapani-­veljensä kävi tuolloin jo koulua.

Ilpo (vas.) käy kolmesti viikossa kuntosalilla ja kävelee pitkiä lenkkejä. Hän ei jää toiseksi koripallossa, vaikka Laurilla onkin takanaan kymmenen vuoden korisharrastus.

Kylpylälomilla isän kanssa

Ilpo työskenteli yli 40 vuotta palo- ja pelastustoimessa ja jäi eläkkeelle pelastuspäällikön virasta kolme vuotta sitten. Hän kohtasi työssään monta vaikeaa tilannetta, ja hengenlähtökin oli joskus lähellä. Ilpon ansiot pelastusalan kehittämistyössä toivat hänelle Vuoden palomiehen tittelin vuonna 2017.

Laurin lapsuudessa isä oli paljon poissa kotoa. Palokunnassa tehtiin vuorotyötä, ja lisäksi Ilpo kartutti koko ajan ammattitaitoaan ja muun muassa opiskeli paloinsinööriksi.

– Mutta kun hän oli paikalla, hän oli oikeasti läsnä. Kohokohtia lapsuudessani olivat kesälomareissut Nokialle Edenin kylpylään. Äidille ei aina sattunut lomaa samaan aikaan, ja silloin lähdimme reissuun pelkästään isän kanssa, Lauri muistelee.

Perheen äiti Hannele Tolonen teki työuransa virkamiehenä Kotkan kaupungilla.

Lauri luki isän kanssa Aku Ankkoja ja Mustanaamioita. Myöhemmin ne vaihtuivat Morgan Kaneen ja muihin lännenlehtiin.

– Pidimme myös samanlaisista elokuvista, kuten James Bondeista ja Indiana Jonesista, Lauri muistelee.

Kesäisin vietettiin paljon aikaa Pyhtään Koukkusaaressa, jossa Hannelen vanhemmilla oli mökki. Siellä oli aina jotain yhteistä tekemistä. Lauri ja Tapani harrastivat koripalloa. Vanhemmat kuljettivat veljeksiä harjoituksiin ja pelireissuille.

– Liikunta on aina ollut perheessämme tärkeässä osassa. Hannele on entinen SM-tason lentopalloilija, ja minä olen joutunut hoitamaan kuntoani hyvin työni takia, Ilpo kertoo.

Ilpo nautti työstään, jossa jokainen päivä oli erilainen. Nyt hän on sopeutunut myös eläkepäivien iloihin.

Tärkeintä on olla onnellinen

Pojista ei ollut pahemmin huolta vanhemmille, mutta liikkuville lapsille sattui tapaturmia. Kun Tapani laski talvella jäämäessä puuta päin, häneltä repesi perna. Hän kuitenkin toipui hyvin.

Lauri taas hyppäsi esikouluretkellä heinäladon ylisiltä heiniin, joiden joukossa oli puukalikka. Pojan käsi murtui. Kerran Laurin sormet jäivät panssari­oven saranapuolen väliin, ja kerran hän putosi portaat pelottavan näköisesti, mutta vakavia seurauksia ei onneksi koskaan tullut.

Lauri muistaa isän sanoneen, että tärkeintä on olla onnellinen. Pojille ei vihjailtu, että heidän pitäisi menestyä elämässä jollain tapaa.

– Vanhemmat ymmärsivät myös, että joka sukupolvella on omat villityksensä. Itse innostuin hiphop- ja rapkulttuurista ja pukeuduin sen mukaisesti. Siitä ei tullut koskaan mitään sanomista, Lauri muistelee.

Ilpo toteaa, että poikien kanssa oli luonnollisesti pieniä arjen erimielisyyksiä. Mitään niin suurta kiistaa ei kuitenkaan ollut, että se olisi jäänyt edes mieleen – jos Laurin hiuksia ei oteta lukuun.

– Olin teini-iässä, kun päätimme koripallojoukkueen kanssa, että värjäämme kaikkien hiukset valkoisiksi, Lauri kertoo.

Siinä oli konservatiivisella isällä nieleskelemistä, kun poika ilmestyi ruokapöytään pää valkoisena.

– En kuitenkaan sanonut Laurille mitään. Päivittelin asiaa vain Hannelelle, Ilpo muistelee.

Pienistä asioista pitää nauttia

Lauri opiskeli luokanopettajaksi. Hän on työskennellyt kouluissa nyt seitsemän vuotta.

– Olen tehnyt töitä myös erityisoppilaiden kanssa ja kohdannut paljon nuoria, joilla ei mene hyvin. Aikoinaan tunsin oman kaveripiirini kautta poikia, joista joku kuoli myöhemmin huumeisiin, toinen joutui vankilaan ja niin edelleen.

Lauri on tyytyväinen, että hän harrasti nuoruudessaan koripalloa kymmenen vuoden ajan.

– Olen ajatellut, että jokin harrastus olisi tärkeä myös omalle lapselle, varsinkin nuoruuden kriittisinä vuosina.

Laurin ja hänen vaimonsa Mirjamin poika Lenni on vasta vuoden ikäinen. Isäksi tulo on saanut Laurin muistelemaan usein omaa lapsuuttaan.

– Minulla oli niin mukava lapsuus, että haluaisin tarjota Lennille samanlaisen. Olen pohtinut, miten se onnistuisi parhaiten. Elänkö vain aivan normaalisti vai yritänkö tarjota samanlaisia kokemuksia kuin itselläni oli?

Hän sanoo oppineensa isältään myös tavan nauttia elämästä.

– Ilpo iloitsee pienistä asioista, ja yritän pyrkiä samaan. Hyvää ruokaa tai mukavaa luettavaa – ei siihen paljon tarvita. Isä on perusluonteeltaan niin hyväntuulinen.

Laurin mukaan Ilpo ei ole koskaan hermostunut herkästi.

– Nyt kun itselläni on pieni lapsi, saatan joskus kimmastua turhan helposti. Isä ei koskaan tehnyt niin.

Ilpo miettii, että lasten aikuistuminen vapautti hänet liioista huolista.

– Kun pojat olivat teini-iässä iltaisin myöhään ulkona, en osannut nukkua ennen kuin he tulivat kotiin. Tunsin ehkä normaalia enemmän huolta, koska olin nähnyt työssäni niin paljon ikäviä asioita. Nyt ei ole samanlaisia huolia enää. Sitä kai uskoo jo, että pojat osaavat pitää huolen itsestään, Ilpo sanoo pieni pilke silmässä.

Pojasta polvi paranee: Lenni pääsee tutustumaan lännentarinoihin jo yksivuotiaana.

Kauempaa näkee paremmin

Lauri asui opiskelun ja töiden takia 12 vuotta poissa kotikonnuiltaan, pääosin Tampereella. Silloinkin hän piti säännöllisesti yhteyttä vanhempiinsa. Vuosi sitten Lauri ja Mirjami palasivat juurilleen ja ostivat rivitaloasunnon Kotkasta.

– Nykyisin kuuntelen Lauria eri tavalla kuin ennen. Hän meni naimisiin vuonna 2013, ja tietysti kiinnostaa, mitä nuoren perheen elämässä tapahtuu, Ilpo toteaa.

Lauri sanoo, ettei hän varsinaisesti hae isältä neuvoja ja ohjeita elämän ongelmiin.

– Keskustelemme arjen asioista ja mietimme yhdessä jonkin asian hyviä ja huonoja puolia. Ennen muuttoamme pohdin Ilpon kanssa paljon, mitä kaikkea talon ostossa pitää ottaa huomioon. Päätöksen teimme kuitenkin vaimoni kanssa.

Kunnioitus isää kohtaan ei ole vähentynyt iän myötä.

– Kauempana asuessani näin jotenkin vielä paremmin, millainen ihminen hän on ja millaiset arvot hänellä on. Usein tuli mietittyä, mitä Ilpo tekisi tässä tai tuossa tilanteessa, Lauri hymähtää.

Ilpo sanoo, ettei hän ole tietoisesti osannut miettiä arvojaan tai pukea niitä sanoiksi.

– Olen vain elänyt normaalia elämää ja yrittänyt toimia aina oikein. Tärkeimmät arvoni ovat olleet rehellisyys ja oikeudenmukaisuus.

Sekä Laurin että Mirjamin vanhemmat olivat erittäin iloisia, kun perhe muutti Kotkaan. Laurin mukaan vanhempi sukupolvi ei kuitenkaan puutu liiemmin heidän asioihinsa.

– He eivät ole antaneet liikaa neuvoja vauvan hoidossakaan. Apua on silti saanut aina, kun on tarvinnut.

Ilpo-vaari muistelee Laurin pojan Lennin ristiäisiä, jossa esitettiin Pieni mies -laulu. Siinä herkistyi isokin mies. Laurin lapsuuteen kuuluivat Morgan Kanen seikkailut.

Mallia edelliseltä sukupolvelta

Isän ja pojan suhde vaikuttaa edelleen hyvin tasapainoiselta. Miten läheisyys on säilynyt?

– Olen yrittänyt aina olla poikien kanssa paljon. Ei minulla oikeastaan ole muuta kehuttavaa, Ilpo pohtii.

Hän uskoo ottaneensa mallia edelliseltä sukupolvelta. Ilpon isä oli talonmies, joka pystyi olemaan lastensa lähellä. Äiti kävi muualla töissä, mutta isä pyöri pihapiirissä ja kävi välillä tekemässä lapsille ruokaa. Ilpo myös näki pienestä pitäen, miten paljon isä teki töitä.

– Autoin häntä jo kymmenkesäisenä esimerkiksi pihan rappujen puhdistamisessa lumisateen jälkeen. Keväisin autoin hiekan poistamisessa kaduilta. Opin työntekoon jo pienenä ja opin myös ymmärtämään, miten rankkaa fyysinen työ voi olla. Olen yrittänyt välittää pojille myös sen, että vähäinenkin työ pitää tehdä mahdollisimman hyvin.

Työ oli erittäin merkittävä osa Ilpon elämää vuosikymmenien ajan. Eläkkeelle jääminen 63-vuotiaana tuntui suurelta murrokselta.

– Viranomaisella on eläkkeelle jäädessään harvemmin mitään ”pehmeää laskua”. Töitä tehdään loppuun asti täysillä, ja sitten ne loppuvat kertaheitolla. Vaikka olin yrittänyt asennoitua eläkepäiviin etukäteen, ajoittain tuntui hyvin haikealta. Näin jatkuvasti unia töistä.

Mies saa näyttää surunsa

Kun Ilpo sai kuulla Tapanilta, että ensimmäinen lapsenlapsi oli tulossa, eläkeläisen elämä muuttui taas mielekkääksi. Lapsen syntymän jälkeen Lauri kertoi, että myös heille tulee perheenlisäystä, ja perhe muuttaa Kotkaan.

Ilpo uskaltaa näyttää myös heikkoutta poikiensa seurassa. Miehen ei tarvitse olla aina karski. Kun Ilpon omat vanhemmat kuolivat, hän näytti avoimesti surunsa.

– Olin käynyt päivittäin katsomassa Alzheimerin tautia sairastavaa äitiäni. Lauri oli käymässä juuri silloin, kun saimme tietää, että äidilläni ei ole enää pitkää aikaa jäljellä. Muistan, että purskahdin itkuun, kun saattelin Lauria linja-autoasemalle, Ilpo kertoo.

Hän uskoo vahvasti edellisen sukupolven antamaan malliin myös isovanhemmuudessa.

– Meidän molempien vanhemmat olivat pojille läheisiä. He olivat paljon tekemisissä keskenään. Isovanhemmat hoitivat poikia aina tarvittaessa ja kuljettivat treeneihin. Samalla tavoin Hannelen kanssa hoidamme nyt omia lapsenlapsiamme.

Sovintomatka ei ole koskaan myöhäinen

Isän kaipuu -teoksen kirjoit­tanut sosiaalipsykologi Saara Kinnunen tietää, miten vaikeita isien ja poikien suhteet voivat olla. Yleisin ongelma on pojan kokemus, että isä ei hyväksy häntä, hän ei riitä eikä kelpaa. Tämä voi vaikuttaa pojan itsetuntoon loppuelämän.

– Pojan pitäisi joskus kuulla isältä: ”hyvin tehty”, Kinnunen sanoo.

Hän on tavannut terapiatyössään paljon miehiä, jotka ovat kokeneet, etteivät koskaan kelvanneet isälleen.

– Joskus kehotan isiä virittämään keskustelua aikuisten lastensa kanssa. Isä voisi kysyä, onko pojalle jäänyt jokin asia kaivamaan mieltä heidän suhteessaan.

Lapsi saattaa vastata, että mitä sinä nyt tuollaisia puhut. Se on kuitenkin oven avaus, merkki, että isälle voi avautua.

– Monet sanovat, että isälle ei voi puhua mitään. He saattavat kantaa katkeruutta isää kohtaan läpi elämänsä. Jos lapsi kuitenkin ottaa esille ikäviä kokemuksia, isän tehtävä on ottaa ne vastaan.

Tällöin isä ei saisi puolustella itseään puolellakaan sanalla tai selitellä, että olin niin kiireinen tai parastani olen yrittänyt.

– Sen sijaan voisi kysyä, että noinko olet asian kokenut, ja tilanne on varmaan ollut sinulle aikoinaan aika kamala. Pitää silittää lasta myötäkarvaan.

Kinnunen varoittaa isää puhumasta ylimalkaisesti tai pahoittelemasta, että anteeksi, olin huono isä. Jos sanoo itseään huonoksi, se saattaa heijastaa odotusta, että lapsi vastaisi hänen olleen hyvä isä.

– Kannattaa kommentoida ihan todellisia asioita. Voi sanoa olevansa pahoillaan siitä, että oli liikaa töissä tai ei lähtenyt katsomaan sitä matsia.

Joskus lapsuutta on sumentanut isän päihdeongelma. Olisi hyvä, jos isä voisi rehellisesti tunnustaa aikuiselle lapselle, että se hävettää häntä. Tuolloin lapselta saattaa tulla ryöppy, jota on vaikea kuunnella.

– On vastuunkantoa, että pystyy ottamaan sen vastaan. Isän pitää ajatella, että on hyvä, kun lapsi saa kaiken ulos. Siihen liittyy paljon katkeruutta, mutta sovintomatkaa ei ole koskaan liian myöhäistä tehdä.

Asiantuntija: sosiaalipsykologi Saara Kinnunen

Kommentoi »