Eeva

Ilona Rauhala: "Huonosti hoidettu avioero voi saada aikaan paljon tuhoa"

Ilona Rauhala: "Huonosti hoidettu avioero voi saada aikaan paljon tuhoa"

Psykologi Ilona Rauhala tietää avioeroon liittyvän syyllisyyttä ja häpeää. Hyvin hoidettu ero on varmin tie takaisin tasapainoiseen elämään.
Teksti Pirjo Houni
Kuvat Timo Pyykkö
Mainos

Psykologi Ilona Rauhalan helsinkiläiskodissa on esillä pieniä tavaroita, minipatsaita ja rukousnauhoja. Kaikilla niillä on oma, eri elämänvaiheisiin liittyvä tarinansa. Tukholmasta ostettu keijukainen on tarkoitettu tuomaan avioeron jälkeen olemiseen keveyttä, pieni pääkallo muistuttamaan kaiken rajallisuudesta.

Ilona Rauhala oli jo aikuinen, 23-vuotias, kun hänen vanhempansa erosivat. Se tuntui tyttärestä rankalta, vaikkei hän ollut asunut lapsuudenkodissaan enää vuosiin.

Eron yhteydessä särkyi muutakin kuin äidin ja isän avioliitto. Omenapuiden ja puutarhan ympäröimä iso omakotitalo meni myyntiin, ja pihalle tuotiin roskalava, jonne vietiin lapsuudesta asti karttuneita muistoja, leluja, kirjoja ja muita tavaroita. Vanhemmat yrittivät niinä hetkinä selvitä vain omista tunnemyrskyistään.

Vanhempien eroon liittyi myös vahvaa häpeää. Avioerot eivät kuuluneet siihen hengelliseen yhteisöön, jossa perhe tuttavineen silloin eli.

”Olimme olleet hyvin tiivis perhe. Olimme matkustelleetkin yhdessä paljon. Ulospäin edustimme idylliä. Valovoimaiset vanhemmat ja heidän tyttärensä.”

Kodin seinien sisäpuolella näyttäytyi myöhemmin toisenlainen todellisuus.

”Oli raskasta nähdä, kun vanhemmat voivat huonosti. Lapsuuden muistikuvani olivat onnellisia, mutta sitten asiat muuttuivat, ja lopulta kaikki lähtivätkin eri suuntiin.”

Kaksin verroin vaikeammaksi tilanteen teki se, että Ilona oli eroamassa nuoruuden avioliitostaan.

”En saanut vanhemmiltani tukea omaan elämänvaiheeseeni. He olivat samaan aikaan itse kriisissä.”

Ilona Rauhala muistuttaa, että eron hoitaminen hyvin on tärkeää kaikkien osapuolten kannalta.

"Naiset riutuvat huonoissa suhteissa"

Psykologina Ilona Rauhalan ominta työkenttää on yritysvalmennus ja johtoryhmien kehittäminen. Siinä sivussa on kulkenut tarve kansanomaistaa psykologiaa. Televisiossa hän on tehnyt psykologiaa sivuavia keskusteluohjelmia, ja viides hänen kirjoittamansa kirja, Eron keskellä, ilmestyi vuonna 2014. Idea siihen syntyi monien kyselyjen jälkeen.

”Olen kirjoittanut kirjani erityisesti naisille. Olen nähnyt monien riutuvan huonoissa suhteissa pitkään. Olen nähnyt myös tuhon, jota huonosti hoidettu avioero voi saada aikaan.”

Avioerosta on ollut helpompi kirjoittaa sen jälkeen, kun on itse käynyt läpi kaksi avioeroa. Omakohtaisuus tuo näkemyksiin syvyyttä.

”Omista eroistani on nyt kulunut niin monta vuotta, että pystyn puhumaan niistä jo neutraalisti.”

Kun Ilona Rauhala meni 19-vuotiaana naimisiin, hän ajatteli menevänsä naimisiin loppuelämäkseen. Sisaren kanssa pidetyt kaksoishäät olivat näyttävät. Vieraita juhlissa oli kolmesataa.

Hengellisessä arvomaailmassa kasvaneelle tytölle avioliitto oli luonnollinen valinta, avoliittoa hän ei edes harkinnut. Edelleen hän näkee avioliiton symboloivan tulevaisuudenuskoa.

”Olimme mieheni kanssa nuoria ja vilkkaita. Molempia kiinnosti nähdä maailmaa, ja siinä samalla vilkuilla vähän sivuilleen.”

"Minua nolotti mennä uudestaan naimisiin"

Ilonan aviomies ehdotti suhteeseen kymmenen vuoden taukoa. Sen jälkeen he voisivat tavata, palata ehkä yhteen ja hankkia lapsia.

”Ajattelin, etten ryhdy odottamaan kymmentä vuotta sitä, että mies kiertää seikkailunhaluisena maailmaa. Haaveenani oli saada paljon lapsia. En myöskään halua olla liitossa, jossa toinen ei ole kanssani vapaasta tahdosta. En yritä pitää ketään väkisin. Mieluummin annan hänen mennä ja jatkaa matkaa.”

Suhde kesti kahdeksan vuotta. Nuoruudensuhteeksi se oli Ilonan mielestä pitkä.

”Siinä oli paljon hyvääkin. Mieheni oli kannustava, ja hän uskoi minuun ja tekemisiini. Itseluottamukseni kasvoi hänen kanssaan viettäminäni vuosina. Näin jälkeenpäin ajatellen olimme ihmisinä silti eri paria.”

Eron jälkeen Ilona ei etsinyt aktiivisesti ketään eikä ajatellut perheen perustamista.

”Tunsin niinä vuosina sieluni ikään kuin vanhenevan. Kun tapasin lasteni tulevan isän, elämänhalu ja pesänrakentamisviettini heräsivät. Olin 26-vuotias ja valmis asettumaan aloilleni ja perustamaan perheen.”

Erosta oli kulunut silloin kolme vuotta. Toiset häät olivat pienemmät. Illallisvieraita oli nelisenkymmentä.

”Nolotti mennä uudelleen naimisiin, mutta avioliitto oli miehelleni ensimmäinen, ja halusin häistä lämminhenkiset.”

Perhe-elämän kovat vuodet

Pojat syntyivät kahden vuoden välein. Lasten saaminen tuntui ihanalta, mutta arki yöheräämisineen rasitti suhdetta.

”Olen ollut aina huono valvomaan, eikä stressinsietokykyni ole kaikkein korkeimpia. Samaan aikaan mieheni oli vaativassa työssä.”

Puoliso olisi halunnut lisää lapsia, mutta hänen omat työtehtävänsä muuttuivat aina vain haastavammiksi. Työmatkoja oli paljon.

”Tarjouduin jäämään pois töistä ja kotiin hoitamaan lapsia. Mieheni ei ollut siitä vaihtoehdosta innostunut. Minä taas en nähnyt itseäni sekä tekemässä työuraa että kasvattamassa perhettämme. Palasemme eivät loksahtaneet kohdilleen. Vähitellen ajauduimme tilanteeseen, jossa minä halusin erota, mieheni ei.”

Ilona sanoo elämänvaiheen olleen pienten lasten perheessä liian sekavaa, jotta hän olisi pystynyt viemään läpi eron asunnonvaihtoineen ja muuttoineen. Kun ero ei onnistunut, päätettiin lähteä toiseen suuntaan ja yrittää keskittyä suhteeseen täysillä.

Pariterapia kesti kolme vuotta, ja sen aikana molempien ajatukset selkiytyivät.

”Kumpikaan meistä ei voinut hyvin. En vain pystynyt tekemään päätöstä.”

Ero olisi merkinnyt hyppäystä tutusta ja turvallisesta johonkin uuteen, jossa ei ollut mitään ennustettavaa. Lopulta mies teki ratkaisun.

”Olen tunteellinen, mutta hän toiminnassaan selkeä ja päättäväinen.”

"Eropäätöksen jälkeen pelotti"

Toinen ero tuntui ensimmäistä isommalta pettymykseltä. Sen edessä joutui nöyrtymään eri tavalla.

Ilonalla ei ollut ollut koskaan suuria ammatillisia haaveita, mutta oma perhe oli ollut nuoruudesta asti mukana kulkenut unelma, kaiken kivijalka.

”Eron jälkeen mietin, miltä kaikki näyttää ammattinikin vuoksi. Tein samaan aikaan televisiossa ohjelmaa, jossa jaoin ihmisille neuvoja parisuhdeongelmiin. Psykologina minun olisi pitänyt tietää, miten ongelmia käsitellään, mutten osannut pitää edes omaa suhdettani koossa. Se tuntui nololta.”

Äitinäkin Ilona tunsi syyllisyyttä.

”Kun kerroimme lapsille erosta, nuorempi sanoi meille, ’ettekö tiedä, ettei viisivuotiaalle saa tehdä näin’. Kuusivuotias ihmetteli, ’kenen idea ero oikein oli’. Lapsille oli vaikea selittää monimutkaisia syitä, jotka olivat johtaneet eroon.”

Lapsia ajatellen mahdollisimman monet asiat yritettiin pitää niin ennallaan kuin se avioerossa oli mahdollista.

”Jäin asumaan vanhaan kotiimme muutamaksi vuodeksi, jotta heidän elämässään moni asia ei muuttuisi.”

Ilona halusi välttää eroriitojen käsittelemistä oikeudessa. Välillä vaati tahdonvoimaa, jotta keskustelut entisen puolison kanssa pysyivät asiallisina.

”Tiesimme mieheni kanssa olevamme niin kovapäisiä ja vahvatahtoisia, että jos lähtisimme sille tielle, loppua ei helpolla tulisi. Pitkistä, kalliista oikeusriidoista ei hyötyisi kukaan. Niissä ei olisi voittajaa.”

Ilona Rauhala tiesi pärjäävänsä, sillä hän oli ehtinyt kulkea elämässään monien muutosten läpi.

”Tiesin selviäväni, mutta siitä huolimatta ensimmäisinä viikkoina eropäätöksen jälkeen pelotti. Pelotti aivan hirveästi.”

Tunteet aaltoilivat laidasta laitaan. Kun pojat lähtivät isänsä luokse, hiljainen koti toi yksinäisyyden.

"Äiti piti kädestäni kiinni ja silitti"

Eroon liittyi monenlaista tuskaa, itsesyytöksiä ja ahdistusta. Tuntui kuin sydäntä olisi revitty rinnasta, jalat eivät kantaisi. Vapisutti ja itketti. Paniikkioireiden kaltaisten kohtauksien vuoksi oli päiviä, jolloin Ilona ei uskaltanut ajaa autoa. Mielessä pyöri, miten näin saattoi käydä.

Eräänä yönä Ilona soitti itkuisena äidilleen. Äiti tunnisti äänestä tyttärensä hädän ja tuli kotoaan nukkumaan tämän viereen.

”Oli sellainen olo, etten selviäisi. Äiti piti kädestä kiinni ja silitti. Tunsin olevani sittenkin turvassa.”

Sitä yötä Ilona pitää avioeronsa jälkeisen ajan pohjakosketuksena. Siitä alkoi pikkuhiljaa nousu ylöspäin.

Käännekohtana toimi käynti turvapaikkaa hakeneiden vastaanottokeskuksessa Lammilla. Psykologina Ilona oli tehnyt yhteistyötä Suomen Punaisen Ristin kanssa ja toivonut pääsevänsä tutustumaan paikkaan.

”Näin siellä pienessä huoneessa hieman sekavassa tilassa olevan naisen kahdeksan lapsensa kanssa. Äiti oli paennut kriisien keskeltä toiselta puolelta maapalloa maahan, jota ei tuntenut ja jonka kieltä ei osannut. Ymmärsin omien ongelmieni pienuuden.”

Aviomiehen lisäksi Ilona erosi tavallaan myös miehensä suvusta ja koko siitä sosiaalisesta elämästä, jota he pariskuntana olivat viettäneet.

”Olin aina tykännyt järjestää kutsuja ja emännöidä vieraita. Eron jälkeen hävetti, ettei minulla ollut miestä, josta olisin voinut olla ylpeä. Pidin vuoden ajan sormusta sormessani, vaikken ollut enää naimisissa.”

Ilona tunnustaa, että erot olleet hänelle myös ammatillisesti kova ja häpeää aiheuttanut paikka.

"Olin taipuvainen läheisriippuvuuteen"

Ilona sanoo uskoneensa aina rakkauteen. Pettymysten jälkeenkin.

”Uskon siihen kuolinpäivääni asti. Liittymisentarpeeni on suuri, en nauti vaihtuvista suhteista.”

Eron jälkeen hän päätti, ettei ratkaise ongelmiaan uudella suhteella. Hän oli 37-vuotias ja seurustellut siitä lähtien, kun oli 15-vuotias.

”Tunsin taipumukseni läheisriippuvuuteen. Olisi ollut helppoa lievittää tuskaa aloittamalla taas jotain uutta. Halusin opetella seisomaan omilla jaloillani ja pystyä olemaan yksin.”

Miehet solmivat eron jälkeen usein nopeasti uuden suhteen, naiset harkitsevat pitempään.

”Suurin osa miehistä tarvitsee elämänhallintaansa naista rinnalleen. Naisen elämä pysyy järjestyksessä, vaikkei miestä olisikaan.”

Avioeron jälkeen Ilona on kirjoittanut viisi kirjaa. Niitä olisi tuskin syntynyt yhtä monta, jos hän olisi ollut naimisissa.

”Olikin mahdollista tehdä omia asioita. Olen matkustellut ja käynyt kahden viikon joogaretriitissä, kun pojat ovat olleet isänsä luona. Olen tavannut naisystäviänikin paljon enemmän kuin ennen.”

Ystävät ovat nähneet eron aikana myös sen heikomman, raadollisemman Ilonan. Heidän tukeensa on voinut huonoina hetkinä luottaa.

Irti kielteisten tunteiden kehästä

Hankalat elämänvaiheet haastavat kehittymään, eikä Ilonan mielestä elämän tarkoitus ole ollakaan helppoa.

”Elämän tarkoitus on koulia meitä, jotta siirtyisimme henkisesti uudelle tasolle.”

Ilona Rauhala tietää elämän voivan jatkua hyvänä avioeron jälkeenkin, vaikka se muuttaisi muotoaan. Erosta voi selvitä, ja sen jälkeen elää onnellista elämää.

Tuttavapiirissään hän on nähnyt hyvin hoidettuja eroja. Niissä muutoksiin on lähdetty lapsia ajatellen ja niin, että molemmilla aikuisilla säilyy hyvä suhde lapsiin eron jälkeenkin.

”Lapsille on tärkeää, että vanhemmat voivat niin hyvin kuin mahdollista. Eron jälkeen ei pitäisi jäädä riippuvaiseksi omista kielteisistä tunteista. Viha ja katkeruus syövät paljon energiaa, jos niitä jää pyörittämään vuodesta toiseen.”

Eron jälkeen on hyvä tavata ihmisiä, joilta saa vahvistusta itseluottamukseensa ja arvostusta, ehkä jopa ihailua, vaikka kaverillistakin.

”Eron kokeneen itsetunto horjuu ja tunne-elämä voi olla turbulenssissa pari vuotta. Omanarvontunteestaan on pidettävä hyvää huolta, jottei vaipuisi epätoivoisiin ratkaisuihin. Ei kannata ryvettää itseään vaihtuvissa suhteissa.”

"Tanssiminen pehmensi minua"

Ilona on asunut avioeron jälkeen monta vuotta lastensa kanssa kolmisin. Huoltajuus on jaettu tasan poikien isän kanssa, ja hän on tiivisti mukana lasten elämässä.

Viime vuonna Ilona alkoi harrastaa paritanssia.

”Ystäväni houkutteli Somerolle lavatansseihin. Minusta idea tuntui nörtiltä, mutta lähdin hänen pyynnöstään. Otin vilttejä mukaan siltä varalta, että voin istua autossa ja odotella ystävää.”

Viltti jäi käyttämättä.

”En ole hakenut tansseista seuraa. Olen tanssinut liikunnan ilosta.”

Samalla Ilona on oppinut jotain muutakin kuin oikeaan tahtiin otettuja askelia.

”Tanssiminen pehmensi minua. Minulla on ollut aina vahva halua kontrolloida kaikkea, mutta tanssiessa oli suostuttava toisen vietäväksi. Oli päästettävä toinen ihminen taas lähelle.”

Syksyllä Ilona tapasi miehen, joka ehdotti tapaamista tanssipaikan ulkopuolellakin.

”Sanoin aina, ettei nyt ole aikaa. Hän kysyi, eikö sinulla todellakaan ole koskaan aikaa. Olin työorientoituneena ihmisenä huomaamattani rakentanut omaa elämääni niin, ettei siihen mahtunut ketään muuta.”

Samalla kynnys lähteä uuteen suhteeseen oli noussut korkeaksi, jottei tulisi pettymyksiä. Saattaisihan elämääni joku mahtuakin, Ilona ajatteli jonkin ajan kuluttua ja suostui tapaamisiin.

Parisuhteeseen liittyvät odotuksetkin olivat vuosien myötä muuttuneet.

”En hae enää lapsille isää, en taloudellista turvaa, en sosiaalisen statuksen kohottajaa enkä kodinhoitajaa jakamaan arjen askareitani. Haluan vain ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla.”

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 3/2014.

Julkaistu: 29.3.2018