Eeva

Ilona Pelli pojastaan: "En tiennyt, että hän kamppailee ulkonäköpaineiden kanssa"



Ilona Pelli pojastaan: "En tiennyt, että hän kamppailee ulkonäköpaineiden kanssa"

Ilona Pellin ja Julius Susimäen kodissa tunteet on aina näytetty avoimesti. Oman pojan suorituskeskeisyys tuli Ilonalle silti yllätyksenä.
Teksti Minna Hujanen
Kuvat Hannes Paananen

Nuori mies seisoo keskellä tyhjää näyttämöä yläruumis paljaana. Hän kertoo päässään kiertävästä ahdistavasta ajatusten kehästä. Pakonomainen kuntoilu ja tiukan ruokavalion noudattaminen hallitsevat arkea.

On oltava hyvännäköinen. Eikä perfektionistille mikään riitä. Aina voisi kuntoilla enemmän, aina voisi syödä vähemmän.

Näyttelijä ja tanssija Julius Susimäki, 28, paljastaa näyttämöllä neuroosinsa. Hän tanssii ja huutaa, piiskaa ja pilkkaa itseään.

Katsomossa istuu äiti, Ilona Pelli, 65, ja ihmettelee. Näinkö poika tosiaan ajattelee ja tuntee?

Muotisuunnittelija Ilona Pelli oli 37-vuotias kun Julius syntyi. Esikoinen, Joonas, oli viisivuotias.

”Se oli ihanaa aikaa”, Ilona muistelee.

Sitten alkoi 1990-luvun lama ja työt alkoivat hiipua. Ilona ryhtyi yksityisyrittäjäksi. Muodin alalla se oli kovaa työtä. Vuosittain piti suunnitella kaksi mallistoa, pitää omaa putiikkia, hoitaa markkinointi sekä näkyä messuilla kotimaassa ja ulkomailla.

Ilona oli naimisissa kuvataiteilija Markku Susimäen kanssa. Perhe asui Ruoholahden villoissa, talossa jossa Ilona yhä asuu.

Helsingin keskustan vanha puutaloalue oli idyllinen paikka lapsille kasvaa.

”Julius oli hauska lapsi. Hän käveli kädet taskuissa ja kaikki naureskelivat, että hänestä tulee kunnon isäntämies”, Ilona muistelee.

Naapurit tunsivat toisensa, ja lapset juoksentelivat vapaasti ympäri pihoja.

”Se oli kuin hippikommuuni”, sanoo Julius.

Ilona huolestui ensin Juliuksen ammatinvalinnasta: "Teatteri ei ole maailman helpoin ala."

"Välillä kommunikoimme huutaen"

Pojat viettivät paljon aikaa isänsä kanssa. Markku hoiti arkisin poikien päiväkodista hakemisen ja ruokailut, sillä vapaana taiteilijana hänellä ei ollut työaikoja.

Viikonloppuisin oli Ilonan vuoro laittaa ruokaa. Silloin koko perhe kävi usein eväsretkellä lähiluonnossa. Lapset otettiin mukaan aikuisten juhliin, ja perhe teki muutenkin paljon asioita yhdessä.

”Minulla on paljon ihania muistoja lapsuudesta, kun olemme olleet retkillä ja laajan ystäväpiirin kanssa mökkeilemässä tai veneilemässä. Meidän perheemme siteistä kertoo paljon se, että pienenä minulla oli koti-ikävä, vaikka olin kaverin luona yötä aivan lähellä”, Julius sanoo.

Taiteilijaperheessä ei piiloteltu tunteita.

”Meidän perheessämme kaikki ovat temperamenttisia ja välillä me kommunikoimme huutaen. Se on tietysti hyväkin asia, että näytämme tunteemme avoimesti, kun kuitenkin pohjalla on rakkaus ja välittäminen”, Julius sanoo.

Kasvattamista Ilona ja Markku eivät erikoisemmin pohtineet. Elämää vain elettiin arjessa.

”Kasvattaminen on mielestäni sitä, että näyttää itse esimerkkiä. Lapsi imee vaikutteita aikuisista. Ei auta, vaikka kuinka neuvoisi, jos itse tekee toisin”, Ilona sanoo.

Kotona ei ollut tiukkaa kuria, ei kotiintuloaikoja tai karkkipäiviä. Juliukselle se sopi mainiosti.

”Koettelimme tietysti veljeni kanssa rajoja, mutta jos on yhtään ymmärrystä päässä, niin osaa itse älytä rajat, oikeat ja väärät asiat”, Julius sanoo.

Ilona kertoo, että taustalla oli vanhempien luottamus siihen, että pojat kyllä pärjäävät. Lasten kaveripiiri oli tuttu koko perheelle, ja ystävät olivat aina tervetulleita yökylään.

"En halua jäädä roikkumaan lapsiin"

Julius oli vasta pieni poika, kun Markku-isä sairastui vakavasti 1990-luvun alussa. Hänelle jouduttiin tekemään sydämen ja keuhkojen siirtoleikkaus. Leikkaus onnistui hyvin, ja Markku eli vielä seitsemäntoista vuotta. Muuten pojalle ei olisi ehtinyt jäädä paljoakaan muistoja isästä.

Erityisesti sen jälkeen, kun vanhempi veli muutti pois kotoa, Julius vietti paljon aikaa isän kanssa kahden.

Äidin mukaan Julius oli jo pienenä hyvin pikkutarkka. Kun pojan piti siivota oma huoneensa, aloittaminen saattoi kestää, mutta kun hän vihdoin ryhtyi työhön, jälki oli täydellistä.

”Julius on aina ollut hirveän ehdoton, ja niin olen minäkin joissain asioissa. Sisustusarkkitehdin ja muotisuunnittelijan työssä pitääkin olla millintarkka. Mutta kyllä minä osaan olla välillä rentokin, joskus vähän liikaakin”, Ilona sanoo ja nauraa.

Äiti ja poika löytävät toisistaan monia samankaltaisuuksia. Molemmat ovat sitkeitä ja kunnianhimoisia. Esteettisyyden taju ja visuaalinen silmä on periytynyt. Molemmat uskaltavat myös ottaa riskejä.

”Me olemme aika samanlaisia hyvässä ja huonossa. Mutta minä en ole noin ehdoton ja ankara itselleni kuin Julius on. Sinäkin voisit vähän hellittää”, Ilona katsahtaa poikaansa.

Ilona Pelli ei ole niitä äitejä, jotka masentuvat, kun lapset kasvavat ja lähtevät maailmalle. Hänen mielestään se on luonnollinen asia.

”Lapsille pitää antaa tilaa. Minulle ei tullut minkäänlaista kriisiä, kun lapset kasvoivat, eikä se ole mielestäni tunnekylmyyttä. On kamalaa, jos äiti jää roikkumaan lapsiin.”

Julius kiittää , että vaikka lapsuudenperheessä usein riideltiin, pohjalla säilyi rakkaus ja läheisyys.

"Pelkäsin, miten äiti kestää isän kuoleman"

Vuonna 2009 perhe kohtasi suuren surun. Markku menehtyi. Se oli parikymppiselle Juliukselle kova paikka, vaikka oman elämän kiireet täyttivätkin elämän.

”Kun isä kuoli, kannoin huonoa omaatuntoa siitä, etten ollut hänen viimeisenä vuotenaan enää niin lähellä häntä kuin aiemmin. Olin joko armeijassa tai tyttöystäväni luona.”

Viimeisen yhteisen viikonlopun Ilona ja Markku viettivät mökillä. Julius tuli käymään yhdeksi yöksi, mutta sitten hänellä oli jo kiire takaisin kaupunkiin. Vanhemmat olivat iloisia jo yhdestä yöstä.

Markku kuoli seuraavana maanantaina.

”Vaikka siitä on pian yhdeksän vuotta, vieläkin tuntuu absurdilta, että läheistä ihmistä ei enää ole olemassa”, Julius sanoo.

Suru tuli aaltoillen. Julius mietti myös, miltä menetys tuntui äidistä.

”Me olemme veljen kanssa parivaljakko ja käsittelimme asiaa yhdessä. Olin huolissani siitä, miten äiti kestää isän kuoleman. En voi edes kuvitella, miltä se tuntuu, kun toinen ihminen on ollut vieressä neljäkymmentä vuotta.”

Ilona taas koki hienona sen, että hänellä oli kaksi lasta. Heillä oli tukea toisistaan.

”Kaikki surivat omalla tavallaan. Vanhempana minusta tuntui, etten voinut näyttää niin surulliselta kuin todellisuudessa olin”, Ilona sanoo.

Ilona itki yksin ollessaan. Hän meni koiran kanssa mökille ja purki surua siivoamiseen. Kyyneleet valuivat, kun hän pesi ikkunoita.

Ikävä isää ja puolisoa

Julius asui äitinsä kanssa vielä kaksi vuotta isän kuoleman jälkeen.

”Oli helpompaa, ettei Julius lähtenyt heti. Sitten kun hän lähti, kukaan ei tullut enää aamiaiselle. Koirakin oli jo niin vanha, että se heräsi minun jälkeeni. Kun sekin kuoli, olin täydellisessä hiljaisuudessa. Mutta silloin pahin suru oli jo ohi.”

Julius lupasi isänsä haudalla, että hän toisi tämän taidetta näkyväksi tavalla tai toisella. Meni vuosia, ja nuori mies tunsi välillä huonoa omaatuntoa, kun ei ollut tehnyt mitään pitääkseen lupauksensa.

Kotona poikia ei patistettu mihinkään suuntaan harrastuksissa tai ammatinvalinnoissa.

Julius haki Teatterikorkeakouluun, mutta ei päässyt. Alalle löytyi kuitenkin muita väyliä. Hän kävi Kauniaisten Työväen Akatemian teatteritoiminnan linjan ja Lahden kansanopiston teatterilinjan.

Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Lahdessa Julius keksi käyttää lopputyössään isänsä maalauksia. Ne heijastettiin videotykillä tanssivan nuorukaisen kehoon.

Markun maalauksissa ihmishahmot, eläimet ja orgaaniset muodot kietoutuvat yhteen. Kotona teokset olivat aina olleet läsnä, mutta eivät lapset olleet osanneet katsoa niitä mitenkään erityisesti. Aikuisena Julius löysi isänsä taiteen uudelleen.

”Olen älynnyt vasta myöhemmin sen hienon mystisyyden ja tarinallisuuden, mikä hänen tauluissaan on.”

Poikaa harmittaa, ettei hän koskaan jutellut isänsä kanssa tämän taiteesta.

”Olisi ollut hienoa kuulla, mikä häntä inspiroi tai mitä hän ajatteli omista maalauksistaan.”

Riittämättömyyden tunne

Sittemmin Julius on näytellyt Kellariteatterissa ja Ylioppilasteatterissa. Vuonna 2016 hän perusti kaveriporukan kanssa oman Rintamateatterin. Hän on tehnyt myös kaksi sooloteosta, joissa hän yhdistää tanssia ja teatteria.

Välillä Julius on tehnyt töitä muun muassa lastentarhassa. Sitten on voinut taas keskittyä taiteen tekemiseen.

Opin oman intohimon seuraamiseen Julius on saanut lapsuudenkodistaan.

”Ei siitä ole puhuttu, mutta olen seurannut sivusta, kun molemmat vanhemmat ovat tehneet omannäköistään taidetta”, Julius sanoo.

”Koen, että äiti on aina ollut ylpeä siitä, mitä teen. Olen aistinut sen, vaikka sitä ei olisi sanottu ääneen.”

Ilona nyökyttelee vieressä.

”Teatteri on rankkaa työtä. Siinä panee itsensä alttiiksi koko ajan. Juliukselle se sopii. Tärkeintä on, että löytää alan, johon on intohimo. On kamalaa tehdä koko elämänsä työtä, josta ei ole kiinnostunut.”

Sooloteoksissaan Julius on ollut häpeilemättömän henkilökohtainen. Hän on käsitellyt riittämättömyyden tunteitaan ja ulkonäköpaineitaan. Syksyllä 2016 Kaapelitehtaalla sai ensi-iltansa OTE-performanssi.

Esitys on se, joka järkytti katsomossa istunutta Ilonaa. Julius paljastaa teoksessaan oman kamppailunsa pakonomaisen kuntoilun ja syömisen tarkkailun kanssa.

Äidilleen hän ei ollut puhunut ongelmistaan. Ystävät ovat olleet ne kuuntelijat, joiden kanssa hän on jakanut ajatuksiaan.

Vaikka miehessä ei ole grammaakaan ylimääräistä, on itseruoskinta yhä kovaa.

”Se alkoi jo yläasteella. Saatoin olla kuntosalilla kolmekin tuntia päivässä. Söin arkisin todella terveellisesti, mutta viikonloppuisin annoin itselleni luvan syödä vaikka mitä jo aamiaiseksi”, Julius kertoo.

Äiti ei huomannut yläasteikäisen pojan kuntoiluhulluutta. Yrittäjän arki oli vaativaa ja kiireistä.

”Se meni minulta ohi”, Ilona sanoo.

”Vaikka olemme läheisiä, en tiedä kaikkea. Enkä voikaan tietää”, hän jatkaa.

Juliukselle taiteen tekeminen on terapeuttista.

"Miehetkin kärsivät ulkonäkökriiseistä"

Tarkkaa syytä ulkonäköpaineiden syntymiselle on Juliuksenkin vaikea sanoa. Hänestä nykyaika korostaa entistä enemmän ihmisen arviointia ulkoisten kriteerien perusteella.

Toisaalta nuoret ovat kautta aikojen olleet huolissaan siitä, miltä näyttävät muiden silmissä. Joskus joku puolihuolimaton huomautus saattaa jäädä kytemään mielessä.

Juliuskin muistaa lapsuudestaan ulkonäköään arvioivia kommentteja.

”Pienenä minulla oli normaalia pyöreyttä, ennen kuin kasvoin pituutta. Joku sivullinen kommentoi sitä, mutta en tiedä, miksi se vaikutti minuun niin vahvasti”, Julius sanoo.

Ilona ihmettelee vieressä. Perheessä kenenkään pyöreyttä ei arvosteltu eikä ketään painostettu kuntoiluun.

Vaikka ikää on tullut lisää, Julius painii yhä samojen ongelmien kanssa. Hän on tottunut omiin kuntoilurutiineihinsa, joita hallitsee suorituskeskeisyys. Hän ei mene salille sen takia, että haluaisi, vaan sen takia, että se täytyy hoitaa alta pois.

”Olen oppinut elämään suorituskeskeisyyden kanssa”, Julius sanoo.

”Kaikki liittyy pohjimmiltaan siihen, että mietin, mitä muut minusta ajattelevat.”

Juliuksen mielestä ongelma on hyvin yleinen. Hänestä on tärkeää, että ulkonäköpaineet nostetaan esiin myös miesten näkökulmasta. Asia koskee aivan kaikkia.

Tanssiminen on Juliukselle ainoa liikuntamuoto, joka ei ole vain suorittamista. Sen hän kokee terapeuttiseksi. Tanssiessa voi nauttia aidosti ja päästää irti pakonomaisesta suorittamisesta.

Terapeuttista on myös purkaa ahdistusta taiteen keinoin. Se on Juliukselle vähän sama asia kuin juttelisi terapeutille.

”Olen onnekas, koska pystyn purkamaan ajatuksiani ja tunteitani taiteeseen. Toivon, että näistä asioista puhuminen auttaa jotakuta toista.”

"Oma perhe on elämän ydin"

Parhaillaan Julius hioo uutta versiota OTE-teoksestaan. Se nähdään helmi-maaliskuussa Helsingin Kaapelitehtaalla. Esitystä ennen toteutetaan perheen yhteinen produktio Pellisusimäki. Se on Markku Susimäen teoksista koottu taidenäyttely, jonka avajaisiin kuuluu Ilonan muotinäytös ja Juliuksen tanssillinen performanssi.

Vaikka Markun kuolemasta on jo lähes yhdeksän vuotta, hän on yhä läsnä perheen ajatuksissa.

”Melkein poikkeuksetta kuvittelen isän katsomaan esityksiäni. Se tuo merkitystä siihen, miksi teen niitä”, Julius sanoo.

Perheellä on ollut ja on edelleen tärkeä rooli sekä äidin että pojan elämässä.

”Kyllä se on elämän ydin”, Ilona sanoo.

”Perhe on tehnyt minusta sellaisen, millainen olen nyt”, Julius lisää.

Jos Juliuksella joskus on oma perhe, hän haluaa luoda lapsilleen samanlaisia, yhtä lämpimiä, muistoja, kuin mitä hänellä itsellään on lapsuudestaan.

Julkaistu Eevan numerossa 2/2018.

Julkaistu: 22.3.2018