Image

Ei paniikkia – konservatiivit ja nationalistit ovat vaa’ankieliasemassa ilmastopolitiikassa, ja se näkyy nyt kyselytutkimuksissa

Ei paniikkia – konservatiivit ja nationalistit ovat vaa’ankieliasemassa ilmastopolitiikassa, ja se näkyy nyt kyselytutkimuksissa
Ilmastokeskustelussa äänessä alkavat olla jo Sauli Niinistö ja Jorma Ollila. Sijoittajat järjestävät salkkujaan uudelleen. Ison rahan siirtymä vihreään suuntaan on pysäyttämätöntä. Onko optimismiin aihetta?
Julkaistu: 21.5.2021
Tältä näyttää heikko signaali. Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA julkaisi viime kesänä vuosittaisen arvokyselynsä. Kysely kerää pitkittäisaineistoa. Moni siinä esitetty väite on pysynyt samana vuosia.
Yksi niistä kuuluu: Ilmastonmuutos on aikamme suurin ympäristöuhka, jonka torjumiseksi on nopeasti ryhdyttävä tehokkaisiin toimiin kaikissa maissa.
Tähän väitteeseen liittyi yllätys. Täysin tai jokseenkin samaa mieltä olevien osuus oli laskenut vuodessa neljä prosenttiyksikköä. Vuonna 2019 luku oli 75 prosenttia, viime vuonna 71 prosenttia. Täysin samaa mieltä olevien osuus oli pudonnut liki neljänneksellä 34 prosenttiin.
EVAn mukaan suomalaisten ilmastohuoli on ollut suurimmillaan vuonna 2007. Silloin yli puolet on ollut täysin samaa mieltä väitteen kanssa.
Eikä kyse ole vain yhdestä kyselystä. Marraskuussa 2019 julkaistussa Tiedebarometrissa tiedusteltiin mielipidettä väitteeseen, jonka mukaan ilmastonmuutoksen eteneminen on todellinen ja vakava uhka, joka vaatii poliittisilta päättäjiltä tehokkaita toimia.
Taas sama juttu. Täysin tai jokseenkin samaa mieltä olevien osuus laski vuoteen 2016 nähden kahdeksan prosenttiyksikköä ja oli matalin sitten vuoden 2004.
Kesällä 2019 Helsingin Sanomien tekemässä gallupissa 45 prosenttia vastanneista oli kannattanut väitettä, jonka mukaan ilmastonmuutoksen vaikutuksia liioitellaan julkisuudessa.
Lehtiä lukemalla ei uskoisi. Vastahan tässäkin lehdessä oli sivutolkulla vakavan kirjailijan vakavaa vellontaa ilmastotilanteen vakavuudessa. Mitä kummaa oikein on meneillään?
Ilmastonmuutos politisoitui Suomessa nopeasti, sanoo tutkijatohtori Pauliina Patana Harvardin yliopistosta.
”Oikein yllätyin.”
Patana on tehnyt väitöskirjan oikeistopopulistien kannatuksesta ja maahanmuuton vastustuksesta Euroopassa. Suomessa hän on tutkinut kahta pientä Pohjanmaan kuntaa, joissa maahanmuuttoa ei ole juuri ollut, ja viimeisimpänä maaseudun asukkaiden kokemaa eriarvoisuutta Kainuussa osana Kansalaisuuden kuilut ja kuplat -hanketta.
Kuvio on ollut suunnilleen se, että vuoden 2019 eduskuntavaaleissa perussuomalaiset alkoivatkin yhtäkkiä puhua ilmastokysymyksistä. He onnistuivat määrittelemään debatin suhteessa vihreisiin ja vasemmistoon, ihan kuten maahanmuutonkin kanssa. Vanhat suuret puolueet tulivat yllätetyiksi. Oli ”ilmastohysteria” ja ”realismi”, joiden välille niiden piti asemoitua.
Pian kokoomuksesta huudettiin, kuinka ”autot kuuluvat teille”, ja demarijohtaja Antti Rinne korosti, ettei tässä olla viemässä lihaa kenenkään lautaselta.
”Muut puolueet olivat ottaneet hyvin vähän kantaa, mutta nyt he panikoivat siitä, miten vastata tähän. Jotakin piti sanoa ja yrittää purkaa perussuomalaisten luomia mielikuvia ’ilmastopaniikista’ ja siten saada äänestäjiä omalle puolelle takaisin”, Patana sanoo.
Patana on tehnyt tutkimushaastatteluja harvaan­asutussa Suomessa ja sanoo, että ilmasto kyllä kiinnostaa ja huolettaa haastateltuja.
”Olisin ehkä olettanut, että ihmiset olisivat olleet ilmastoskeptisempiä. Ilmastonmuutos olikin tärkeä ja akuutti asia, johon toivotaan järeitä toimia. Monilla ilmastoahdistukseen sekoittuu ilmastokauna.”
Kauna johtuu siitä, millaisia ehdotetut toimet ovat. Niistä puhutaan järjestelmällisesti kaupunkilaisten äänellä ja perspektiivistä. Joukkoliikenne ei paljon lämmitä, jos bussi lakkasi kulkemasta 20 vuotta sitten. Ruotsalainen kauramaito ei kiinnosta, jos sen myynti on suoraan pois omasta kahvimaidosta.
”Maaseudulla elämisen kulttuuriset ja ekonomiset realiteetit jäävät vähemmälle, ja se aiheuttaa närkästystä. Korostuu näkemys, että päättäjäeliitti on out of touch”, Patana sanoo.
Sekin näkyy tutkimuksissa. Kansalaisuuden kuilut ja kuplat -hankkeen toinen tutkija Paolo Fornano julkaisi tammikuussa tutkimuksen suomalaisen politiikan polarisaatiosta. Se pohjautui eri puolueiden ehdokkaiden vaalikonevastauksiin vuosilta 2011, 2015 ja 2019. Aineistosta näkee, kuinka erityisesti perussuomalaisten ja keskustan ehdokkaiden ilmastokannat ovat nuiventuneet. Keskustalla huomattavin muutos oli vaalien 2015 ja 2019 välillä. Väliin mahtui esimerkiksi YK:n hallitusten välisen ilmastopaneelin IPCC:n paljon huomiota saanut raportti, jonka mukaan ilmaston lämpeneminen pitäisi pysäyttää 1,5 celsiusasteeseen aiemman kahden asteen sijaan.
Keskustaa kannatetaan tietenkin maaseudulla, mutta vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen jäi vähälle huomiolle detalji, että perussuomalaiset on nimenomaan kaupunkien välialueiden ja taajamanlaitojen omakotitaloalueiden puolue. Ne ovat juuri niitä alueita, jotka ovat melko lähellä vauraita kaupunkikeskustoja mutta silti niin kaukana niistä, että kiinteistöjen arvot syöksyvät ja autoa tarvitsee vaikka palvelut karkaavat.
”Näen, että alueellinen eriarvoisuus on ilmastokysymyksessä se suurin jakava tekijä”, Patana sanoo.
”Taantuvilla alueilla mahdollisuudet reagoida ovat hyvin rajatut. Huoli jumiinjäämisestä on aika syvä. Ei voi muuttaa Helsinkiin, kun siellä samanlainen asunto maksaa 700 tonnia ja omassa kunnassa asuntokauppa ei käy. Jumiutumisen tunne korostuu tuulivoima-asenteissa. Pelätään, että jos kuntaan tuodaan tuulivoimaloita, asuntojen ja talojen arvot laskisivat entisestään. Vaikka sinänsä ei oltaisi uusiutuvia vastaan.”
Tai sitten pelko tulee jostakin kaukaa. Keväällä 2019 Yhdysvaltain presidentti Donald Trump käynnisteli vaalikampanjaansa ja väitti, että tuulivoimalan läheisyys voi laskea kiinteistön arvoa jopa 75 prosenttia.
Tutkimuksista väitteelle ei löytynyt vahvistusta, mutta sillä ei tietenkään ollut väliä.
”Ihmiset ovat hyvin taitavia etsimään sellaisia faktoja, joita he haluavatkin kuulla. Yleensä oma terveys on tärkein, mutta covid todistaa, miten Yhdysvalloissa polarisaatio on jo siinä pisteessä, että terveysasioissakin voidaan toimia järjettömästi.”
Jan-Erik Lönnqvist
Ilmastovälinpitämättömyyden klassikkokirjana pidetään ilmastoviestintään erikoistuneen walesiläisen George Marshallin vuoden 2014 teosta Don’t Even Think About It: Why Our Brains Are Wired to Ignore Climate Change.
Kirjassa Marshall haastattelee käyttäytymistaloustieteilijää ja nobelistia Daniel Kahnemania, joka toteaa pessimistisesti, että ilmastokysymys on ihmiselle psykologisesti mahdoton ratkaistava.
Syitä on kolme. Ilmastonmuutos on abstrakti, kaukainen ja näkymätön. Elintason laskemisen ajatus on mahdoton myydä ihmisille, joille lyhyen aikavälin pieni uhraus on systemaattisesti suurempi ongelma kuin ehkä joskus tulevaisuudessa odottava mittavampi uhraus. Ja aina on joku, joka sanoo, että ei tämä nyt ole niin vakavaa. Tai edes totta.
Psykologia on ilmastotoimettomuuden puolella. Ilmasto­aktivismi taas on Marshallin mukaan vaikeaa ja tehotonta, koska aktivismi tarvitsee aina selkeän ja konkreettisen vihollisen, joka ilmastokysymyksestä puuttuu.
Jos vastakkainasettelu jotakin on, se on jonkinlainen laiska korvike kylmän sodan jälkeiselle, selkeälle ja kaksinapaiselle maailmalle ja hyvän ja pahan taistelulle.
Radikaalille vasemmistolle ilmastokysymys on keino ujuttaa vallankumous vuoden 1968 jälkeiseen maailmaan – ei tarvitse enää fiilailla ”poliittista teologiaa” ja suurta sosialistista sankaria apostoli Paavalia, kuten Alain Badieu ja Slavoj Žižek päätyivät epätoivoissaan tekemään. Vallankumousfantasiat ovat johtaneet jatkuvaan painottamiseen, ettei päästöjä voisi vähentää kapitalismin oloissa. Se taas tarkoittaa päästökauppadenialismia ja muiden markkinalähtöisten keinojen halveksuntaa, vaikka niiden toimivuus on todistettua ja oikeuden­mukaisuus säädettävissä. (Esimerkiksi Suomessa päästöt ovat olleet laskussa jo ennen koronapandemiaa. eu on vähentänyt päästöjään vuoteen 1990 nähden neljänneksellä.)
Patamusta oikeisto taas näkee ilmastossa Neuvostoliiton vaaroja ja projisoi pelkonsa fillareihin, vegaaneihin ja muuhun kommunistiseen. He unohtavat, että vallalla on yhdenlainen fossiili- tai turvesosialismi, niin paljon saastuttavia polttoaineita tuetaan.
Mutta todellinen ongelma on siinä, kuinka ilmastosta on tullut puoluepoliittinen kysymys myös Suomessa samaan aikaan, kun puoluepolitiikan vastakkainasettelut ovat siirtyneet kohti arvoja ja identiteettejä. Se lietsoo polarisaatiota.
Helsingin yliopiston Svenska social och kommunalhögskolanin sosiaalipsykologian professori Jan-Erik Lönnqvist sanoo, että aiemmin ihmisillä saattoi olla ristiriitaisempia kantoja suhteessa puoluepolitiikkaan. Vähän jotakin kokoomukselta, vähän jotakin demareilta, ei kovin tarkkarajaista. Mutta nyt puolueet ovat kuin urheilujoukkueita, joita kannattaa. Se siirtää kansaa kohti ääripäitä.
”Ihmiset tietää aiempaa paremmin, mitä puolueet muka edustaa ja ottaa ikään kuin koko paketin kerralla”, Lönnqvist sanoo.
”Jos persut on maahanmuuttovastainen puolue, joka alkaa puhua ilmastosta, niin persuja kannattava saa siitä valmiin ilmastomielipiteen. Ei tarvitse ottaa kantaa siihen, miten sote pitäisi järjestää tai mikä olisi sopiva veroaste.”
Yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan valtakunnallisen tason poliittiset kysymykset aiheuttavat jyrkempää vastakkainasettelua kuin paikalliset – riippumatta siitä, missä määrin ne edes koskettavat arkielämää. Tällaisia maahanmuutto ja ilmasto juurikin ovat, ja kehitystä lietsoo vielä paikallislehdistön kuihtuminen ja journalismittomuus.
Jokainen ihminen haluaa tietenkin olla hyvä ja moraalinen. Jos ihminen kokee, että häntä yritetään käännyttää, se lietsoo aiempaa syvemmälle poteroihin, Lönnqvist sanoo. Mitä koulutetumpi ja enemmän politiikkaa seuraava republikaanien kannattaja Yhdysvalloissa on, sitä todennäköisemmin hän myös kieltää ilmastonmuutoksen. Hän on hankkinut näkökantaansa tukevaa tietoa eikä todellakaan aio muuttaa asennettaan.
”Ihmiset ovat hyvin taitavia etsimään sellaisia faktoja, joita he haluavatkin kuulla. Yleensä oma terveys on tärkein, mutta covid todistaa, miten Yhdysvalloissa polarisaatio on jo siinä pisteessä, että terveysasioissakin voidaan toimia järjettömästi”, Lönnqvist sanoo.
”Se alkaa tulla vähitellen Suomeenkin.”
Lönnqvist vertaa ilmastoarvokyselyiden mekaniikkaa Pride-kulkueeseen. Yksi toistunut sitä koskeva argumentti on, että kaikki saavat tehdä kyllä makuuhuoneissaan mitä haluavat, mutta ilonpito julkisesti on liikaa. Samasta on kyse ”ilmastotuputuksessa.”
”Se vain saa entistä motivoituneemmaksi etsimään terveyshyötyjä lihansyönnistä ja veganismia vastaan.”
Sattumaa tai ei: Helsingin Sanomat kirjoitti maaliskuussa, kuinka lihan ja rasvan mättämiseen pohjaava vähähiilihydraattinen ruokavalio on erityisen suosittu juuri perussuomalaisten keskuudessa.
”En halua nähdä tätä voimattomuuden, ahdistuneisuuden ja syyllisyyden kautta. Kyse on siitä, että selkeä ja sosiaalisesti hyväksyttävä ohjauskeino puuttuu.”
Ilmastosta puhuminen on kuin katsoisi suurta Rorschachin musteläiskätestiä, jossa kaikki näkevät sen, minkä haluavat. Makkaran, lentämisen tai ruotsalaisen teinitytön. Mitä lähemmäs arkea keskustelu tulee, sen herkemmin se politisoituu ja sitä polarisoivammaksi se muuttuu.
Vuonna 2007 ja 2009, kun EVAn mukaan suomalaisten ilmastohuoli oli suurimmillaan, puolueille aihe oli niin tärkeä, ettei sitä tarvinnut priorisoida. Olisiko huoli voinut siksi olla niin suuri? Kyyninen ratkaisu: entä jos merkittävää ilmastopolitiikkaa olisi taputeltu teknokraattisesti läpi jo kauan sitten tekemättä siitä sen kummempaa numeroa?
Vielä kyynisempi ratkaisu: entä jos politisoituminen on ollut vääjäämätöntä ja ilmastopolitiikka juuri niin vaikeaa kuin se Suomessa näyttää tällä hetkellä olevan, kun edes vasemmistohallitus ei kykene suuriin harppauksiin?
Kollektiivista vastuuta tutkinut Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian tutkijatohtori Säde Hormio sanoo kuitenkin, että politisoituminen on ollut vääjäämätöntä, koska ilmastonmuutos koskettaa niin montaa yhteiskunnan osa-aluetta. Hyvät puolensakin sillä on. Teknokratia johtaa ”groupthinkiin”, siihen, että pieni ryhmä jumiutuu ajatuksiinsa niin, ettei saa hahmotetuksi kaikkia ratkaisuja.
Hormio antaa esimerkin. 1980-luvulla uhannut otsonikato ratkaistiin vuonna 1987 solmitulla Montrealin pöytäkirjalla, jolla CFC-päästöjä rajoitettiin.
”Teknokraatit ottivat sitten otsonikatojutusta onnistuneen freimauksen ja yrittivät liimata sitä ilmastokysymykseen. Epäonnistuminen oli siinä, että ajateltiin, että pitää säädellä päästöjä eikä hiilidioksidin nostamista maasta, kuten esimerkiksi Nobelilla palkittu ekonomisti Thomas Schelling on ehdottanut.”
Mutta myös Hormio on sitä mieltä, että ilmastopuheessa vallalla on eliitin näkökulma. Polarisaation taustalla on usein oire jostakin, hän sanoo. Sitä pitäisi tasapainottaa ottamalla ihmisiä nykyisiä laajemmin huomioon poliittisessa keskustelussa.
Eikä kyse ole ilmastonmuutoksen kieltäjistä, jotka on jo vuosia sitten enemmän tai vähemmän suljettu pois julkisesta keskustelusta.
Ulkopoliittisen instituutin tuoreessa raportissa ilmastokielteisyys jaotellaan kolmeen karkeaan lokeroon. On ilmastodenialistit, mutta lisäksi myös ilmastonationalistit ja ilmastokonservatiivit, joiden ääni kuuluu Suomessa monessa puolueessa.
Ilmastonationalistit ovat sitä mieltä, että keskustelua leimaa paniikki, pienet maat eivät voi tehdä juuri mitään ja sitä paitsi ne ovat jo nyt edistyksellisempiä kuin joku Kiina. Konservatiivit ovat myös mielestään realisteja. He eivät ole valmiita tekoihin tai ainakaan suuriin menolisäyksiin vaan odottavat, että teknologia hoitaa lopulta homman.
Ulkopoliittisen instituutin tutkimuksessa arvioidaan, että perussuomalaiset ovat ilmastonationalistinen puolue. Ilmastokonservatiiveja taas löytyy lähes kaikista Suomen puolueista.
Neutraaleilla ja päättämättömillä on vaa’ankieliasema ilmastopolitiikassa. He haluaisivat jämerää maltillisuutta ja siksi heihin tuntuu vetoavan perussuomalaisista lähtevä ja keskustaan ja kokoomukseen tarttunut nihilistinen mitääntekemättömyys enemmän kuin vihreiden ja vasemmiston aktivismipohjainen maailmanparantelu. Lopputulos näkyy kyselytutkimuksista: ilmastovälinpitämättömyyden nousu on ilmastonationalismin ja ilmastokonservatismin nousua.
Säde Hormio sanoo, että ilmastotoimista pitäisi välittyä oikeudenmukainen kuva. Ihmisten itse tulisi päästä hahmottelemaan keinoja, joilla politiikkaa tehtäisiin. Tällaisesta deliberatiivisesta demokratiasta on onnistuneita kokeiluja Irlannista ja Ranskasta, joissa koottiin edustavia kansalaiskokouksia miettimään asiantuntijatiedon tukemana mielekästä ja tehokasta ilmastopolitiikkaa.
”En halua nähdä tätä voimattomuuden, ahdistuneisuuden ja syyllisyyden kautta. Kyse on siitä, että selkeä ja sosiaalisesti hyväksyttävä ohjauskeino puuttuu.”
Vaan huraa! Meille on juuri kirjoittanut selkeät ohjeet yhdysvaltojen tunnetuimmaksikin tituleerattu ilmastotieteilijä Michael E. Mann. Hän tuli 1990-luvulla tunnetuksi julkaisemastaan tutkimuksesta, niin kutsutusta jääkiekkomailakäyrästä, joka todisti lopullisesti, että ilmastonmuutos on ihmisten aiheuttama.
Tätä käyrää Mann joutui puolustamaan vuosikaudet skep­tikoita ja denialisteja vastaan, mutta sitä ei koskaan onnistuttu todistamaan vääräksi. Nyt Mann kuitenkin sanoo, että ilmastosodasta on tullut erilaista kuin ennen. Nämä argumentit hän latelee tammikuussa ilmestyneessä kirjassaan The New Climate War.
Mann lähtee siitä, että ilmastokeskustelussa ei ole enää kyse faktoista ja niiden kiistämisestä vaan toimimisesta ja toimimattomuudesta. On ilmastoaktivisteja ja ilmastoinaktivisteja. Nämä inaktivistit, joutilaat, tekevät jatkuvasti parhaansa sen eteen, ettei mitään tarvitsisi tehdä.
Joutiluuden taustalla on – Suomessakin – yhdysvaltalainen, sääntelynvastainen politiikka ja sen miljardiluokan lobbaus.
Guns don’t kill people, people kill people, on kivääriyhdistys NRA vastustanut aselakien kiristämistä. Kansallinen pullonpalautuslaki blokattiin 1970-luvulla tekemällä siitä ihmisten henkilökohtainen roskaamiskysymys. Henkilökohtainen hiilijalanjälkikin on öljy-yhtiö British Petroleumin keksintö, tahallinen keino ohjata ihmisten huomio väärään paikkaan.
Ilmastokysymysten muuttaminen henkilökohtaisen käytöksen valinnoiksi polarisoi väestöä ja vaikeuttaa oikeasti tehokkaita toimia, Mann väittää. Yksilövalinnat ovat kiva ja tarpeellinen juttu mutta toimivat kuin hyväntekeväisyys, ja siksi niihin ei saa keskittyä nykyisissä määrin. On tutkittu, että henkilökohtaisten ilmastotekojen määrä korreloi esimerkiksi hiiliveron vastustamisen kanssa.
Ja Mann jatkaa: Lentämistä, lihansyöntiä tai muutakaan ei pidä kytätä tai siitä pidä syyllistää, vaikka moraalinen ylemmyys on ”modernia oopiumia”. Yksilöiden kulutus on kokonaisuuden kannalta mitätön kysymys ja vain aseiden ojentamista joutilaille, joille se antaa kulumattoman lupalapun syyttää muita tekopyhyydestä.
Lehdillä on vastuu, etteivät ne toitota arkisia kulutusvalintoja ilmastotekoina. Teon numero yksi pitäisi aina olla puhelu kansanedustajalle tai valtuutetulle ja kolme kysymystä:
Mitä hän aikoo tehdä hiiliveron ja päästökaupan eteen? Entä fossiilisten polttoaineiden tukien lopettamiseksi? Entä uusiutuvan energian tukien lisäämiseksi?
Poliitikkoja saa syyllistää toimimattomuudesta. Heidän pitää toimia ja argumentoida vallitsevan poliittisen järjestelmän puitteissa mutta myös irrottaa sosiaalipoliittiset toiveet ja vallankumoushaaveet ilmastoreformeista, koska se vain lisää päätösten poliittista painolastia. Ilmastovasemmiston Raamatuksi muodostunut Naomi Kleinin Tämä muuttaa kaiken on ollut valtavan vahingollinen kirja, samoin luvuiltaan täysin pielessä oleva Cowspiracy-dokumentti.
Pelottelu ja ahdistuksessa vellominen, pahimpana esimerkkinä David Wallace-Wellsin kirja Asumiskelvoton maapallo, on väistelyä ja sikäli lopetettava. Samoin Bill Gatesin edustamat teknologiset haaveet – niitä ei ole aikaa odottaa.
Konservatismiin kallellaan olevat ovat ne, jotka lopulta kääntävät poliittisen kelkan. Heidät pitää huomioida. Mutta siinä se.
Helsingin yliopiston kestävyystieteen instituutin apulaisprofessorilla, sosiaalipsykologi Annukka Vainiolla on vielä pari asiaa, jotka hän mielellään heivaisi keskustelusta. Ensimmäinen on puhe polarisaatiosta.
”Se tutkitusti lisää polarisaatiota”, Vainio sanoo.
Hän toimii Suomen ilmastopaneelissa ensimmäistä kautta. Hän ajattelee, että ilmastoviestinnän pitäisi olla paljon tylsempää kuin se nyt on.
Vainiosta ei ole oleellista keskittyä skeptisyyden lisääntymiseen arvokyselyissä vaan seurata sitä, miten huomattava enemmistö suomalaisista on oikeasti huolissaan. Median ei pitäisi toimia sosiaalisen median hullutuksen kaiuttimena, vaan tärkeitä ovat ne ilmastokokemukset, joissa ei ehkä ole mitään tarinaa tai elämänmuutosta.
”Suuri enemmistö ei näy missään. Se vääristää meidän sosiaalista todellisuutta”, hän sanoo.
Kuten taloustieteilijä Kahnemankin totesi, tämä suuri enemmistö ei ole valmis laskemaan elintasoaan, ainakaan siten, että se olisi tietoinen valinta. Siksi uhrautumispuheenkin pitäisi Vainion mielestä loppua. Kyse ei ole siitä, että lihansyöminen pitäisi lopettaa tai että sillä olisi mitään tekemistä elintason kanssa, vaan siitä, että jo ravintosuositusten noudattamisella on nykyiseen verrattuna mittavat ilmastovaikutukset. Eikä pyöräilykään vaadi autosta luopumista edes lyhyiden välimatkojen alueilla, vaan sitä voi tehdä jo ulkoilun ja terveysvaikutusten vuoksi – kuten enemmistö varmaan tekeekin.
Ilmastokeskustelussa äänessä alkavat olla jo Sauli Niinistö ja Jorma Ollila. Elinkeinoelämän keskusliitto on ollut jo pidemmän aikaa työnantaja- ja ammattiliitoista edistyksellisin. Sijoittajat järjestävät salkkujaan uudelleen. Ison rahan siirtymä vihreään suuntaan on pysäyttämätöntä.
”Kaikki voisivat osallistua ihan millä kärjellä tahansa. Tällä tavoin me saataisiin muitakin puolueita mukaan.”
Ilmastopaneelissa Vainio kertoo huomanneensa, että optimismiin on ehkä sittenkin aihetta. Esimerkiksi turpeentuotannon loppuminen on kuulemma koittamassa ”rytinällä”, koska yritykset haluavat ennakoivasti siitä eroon. Sitten pitää vain kehittää tapoja auttaa tyhjän päälle jääviä turpeentuottajia.
”Kaikesta tällaisesta valmistelusta pitäisi puhua enemmän. Se lisäisi luottamusta. Niin mä yritän tehdä oman osani. Se on mun ilmastoteko.”
Syksyllä ilmestyvän seuraavan IPCC:n raportin pääkirjoittajan, brittiläisen klimatologin Joeji Rogeljin mukaan ilmakehä toipuu paljon luultua nopeammin, kunhan hiilidioksidipäästöt saadaan nollaan.
”Parhaan ymmärryksemme mukaan (– –) ilmasto vakautuu vuosikymmenessä tai kahdessa”, Rogelji sanoi Pulitzer-palkitussa ilmastomediassa Inside Climate Newsissä. Vuosikymmeniä vallalla ollut oletus siitä, että päästöt jäisivät kehään vellomaan, oli Rogeljin mukaan johtunut virheellisestä mallista, joka ei edes olettanut nollapäästöjen mahdollisuutta.
Michael E. Mann taas kirjoittaa kirjassaan, että on vakuuttavaa tieteellistä näyttöä siitä, miten jo nykyisellä teknologialla 80 prosenttia maailman energiasta voitaisiin tuottaa uusiutuvilla muodoilla vuoteen 2030 mennessä. Sata prosenttia hoituisi nykyvälineillä vuoteen 2050 mennessä.
”Sori, Bill Gates, mutta ei se ole mikään ’ihme’. Ratkaisu on jo olemassa. Energiaa tarvitaan massiivisissa määrin ja nopeasti. Kyse on vain poliittisesta tahdosta ja taloudellisista insentiiveistä.”
Helppo homma. Jaksaa jaksaa.
Oikaisu 31.5. klo 10.16: Korjattu David Wallace-Wellsin nimi. Alkuperäisessä jutussa etunimi oli virheellisesti Daniel.
Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »