Apu

Olemme uudenlaisen ihmiskunnan aamuhämärissä – Luontomies Kimmo Ohtonen pohtii, mihin Homo sapiens on matkalla

Olemme uudenlaisen ihmiskunnan aamuhämärissä – Luontomies Kimmo Ohtonen pohtii, mihin Homo sapiens on matkalla
Onko meistä katsomaan planeettaamme kokonaisuutena, monimutkaisena elämän verkostona, kysyy Avun luontomies Kimmo Ohtonen. Elämä nimittäin perustuu lajien välisiin riippuvuussuhteisiin.
Julkaistu: 23.8.2021

Nyt Aton ilmestyi minulle sinä tuntemattomana, joka oli ihmisajatuksen ja tiedon rajojen ulkopuolella, eivätkä kivipylväistä tuijottavat faraon kuvat enää herättäneet minussa närkästystä tai kauhua, vaan katsoin niitä kumman haltioitumisen vallassa, ikään kuin nuo kivisilmät olisivat katsoneet jonnekin, mihin ihminen vielä koskaan ei ollut katsonut.

Noin lausui Sinuhe egyptiläinen. Ajan saatossa Mika Waltarin mammuttimaisen eepoksen moninaisia (piilo)merkityksiä on tulkittu eri näkökulmista. Se on osa Sinuhen kaltaisen klassikon kuolemattomuutta.

Teos on jatkanut omaa elämäänsä kauan sen jälkeen, kun kirjailijasta aika on jo jättänyt.

Vuonna 1945 julkaistu Sinuhe egyptiläinen on suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksia. Se on käännetty 40 kielelle. Mika Waltari kirjoitti mammuttimaisen tarinan kolmen kuukauden aikana Kalhon kylässä, Hartolassa.

Onko Sinuhella päätepistettä kulttuurissamme lainkaan? Kenties itse kulttuurin pitäisi lakata ennen kuin Sinuhesta hiipuisi elämänvoima.

Miten klassikkoa voisi tulkita nykyajassa, ilmastokriisin ja lajikadon aikana?

Mika Waltarin kuvaus ihmisyydestä on kaunistelemattoman raadollinen, ajaton, luonnonläheinen ja jopa lohdullinen. Ainakin, kun tulkitsen teoksen teemoja nykysilmin katsottuna, hyvinvointivaltion etuoikeutettuna jäsenenä.

Sinuhen kohdalla on tosin mainittava, että teosta lukiessa sitä on tarkasteltava oman aikakautensa kehyksissä. Muuten siellä täällä kirjassa vilisevä n-sana, jolla viitataan tummaihoisiin ihmisiin, olisi liikaa. Vaikka kyllähän sanan lukeminen joka kerta saa näkemään punaista.

Vapauden vertauskuva

Luontokuvaukset kulkevat kirjan läpi ohikiitävän säännöllisesti. Sinuhen kertomuksissa pääskyset vilahtelevat kirjan sivuilla tämän tästä, lintu oli muinaisessa Egyptissä yhtä arkinen osa elämää kuin talitiainen tai mustarastas nykyään meille. Silti Waltarin kirjan sivuilla ne saavat syvempiä merkityksiä, kun ”pääskyset sujahtelivat korkealla ikkunain kiviristikoista sisään ja ulos”.

Linnut ovat perinteinen vapauden vertauskuva. Olemme valjastaneet luonnon kantamaan symbolisesti muistojamme ja salaisuuksiamme, joiden jakaminen sellaisenaan voisi olla liian vaikeaa. Eletty elämä, kokemukset ihmisenä olemisesta, kaivertuvat alitajuntaamme hieroglyfien lailla. Eläimet ja luontokuvaukset auttavat meitä paljastamaan paloja sisimmästämme, mutta osaammeko sittenkään tarkkailla luontoa itseisarvollisesti, vai piileekö luonnosta erkaantumisemme tragedia juuri siinä, ettemme ole koskaan vapaita kulttuurisista merkityksistä?

Ihmeellinen lähiluonto

Tänä kesänä lomailin kunnolla ensimmäistä kertaa vuosiin. Koronan jyllätessä edelleen, matkailun sijaan päätimme lomailla pysähtymällä. Siitäkin huolimatta että kodin etätoimisto oli petollisesti käsien ulottuvilla. Siellä ne syksyksi siirretyt työt muistuttivat olemassaolollaan. Siksi huolestutti, olisiko minusta päästämään irti arkisista rooleistani, suorittajan mielentilasta ja kaikista tekemättömistä tehtävistä. Osa lomamatkan kauneutta kun on siinä, että olemme vieraalla maalla vailla osallisuutta paikan arjessa, vailla vastuuta. Loma on kuin taivaalla lentävä lintu, se on kutsu vapauteen, tuntemattomille maille, uusiin rooleihin.

Kotilomamme ensimmäisinä päivinä huomasin haaveilevani Välimeren turkoosista vedestä ja Itä-Lontoon vilkkaista kaduista. Vaikka aivan saman auringon alla makoilimme takapihallamme. Loman tarkoittaessa pysähtymistä kotipihan kokoiselle alueelle maailma näyttäytyi yhtä aikaa pienenä ja suurena – kiitos nykyteknologian.

Kirjat olivat pelastukseni, ne veivät minut toisiin maailmoihin, kuten muinaiseen Egyptiin. Huomasin nopeasti, että pysähtyminen ja kirjoille antautuminen teki suorittajan sielulle ja ruumiille hyvää. Pitkin päivää seurailin pihapiirissämme pesineiden pikkulintujen jälkeläisten elämän ensilentoja, oravien kisailuja ja varpushaukan äänettömiä saalistusretkiä.

Mieleeni juolahti, että vaikka Afrikan savannit näyttäytyvät meille luontodokumenttien ansiosta poikkeuksellisina luontokohteina, todellisuudessa takapihaltamme alkava lähiluonto on aivan yhtä ihmeellinen. Yhtä armoton ja monimutkainen elämän verkosto. Miten voisin ymmärtää, mitä kaikkea kotimme yllä lentävän pääskyn silmät ovat nähneet talven aikana maailman toisella puolella.

Koronapandemia on tuonut konkreettisesti esille ihmiskunnan, ilmaston ja luonnon monimuotoisuuden välisen riippuvuussuhteen. YK:n pääsihteeri Antonio Guterres totesi hiljattain, että korona-aika on ollut kenraaliharjoitus tulevaisuuteen.

Sinuhen opetukset

Pääskysen silmät ovat nähneet Afrikan aavikoiden hiekkadyynit ja faaraoiden pyramidit, joista Sinuhe kertoi. Pääskyt ovat lentäneet maailman halki, ja nähneet, miten pohjoisessa maailma muuttuu. Ei ainoastaan luonto vaan ihmisen luoma ympäristö. Ehkä linnut ovat täysin vapaita ainoastaan meidän silmissämme, kuvitelmissamme.

Tänä kesänä etelästä matkanneet pääskyt löysivät uudenlaisen pohjoisen.

Lomapäivien kuluessa maailma silmieni edessä alkoi muuttua. Aurinko kärvensi takapihamme kukat ja kellersi nurmikon. Kävi ilmi, että kotimaan matkailusesongin alettua Suomessa oli yhtä lämmintä kuin Espanjan aurinkorannoilla.

Koronan hellittäessä hetkeksi lomakuvasto hallitsi otsikoita, mutta vähemmälle huomiolle jäivät maailmanlaajuisen helleaallon tieteelliset taustat.

Suomessa ja maailmalla rikottiin mittaushistorian lämpötilaennätykset, kuivuus koetteli pahemman kerran. Saksassa ja Belgiassa tulvat tappoivat ihmisiä, Kanadaa paahtoi ennennäkemätön helleaalto.

Otsikoissa vilisevien äärimmäisten sääilmiöiden taustalla on tutkijoiden mukaan ilmaston lämpeneminen.

Se ei yksin selitä Keski-Euroopan tulvia tai paahtavia helteitä, mutta voimistaa ja pitkittää niitä. Ilmastokriisillä on petollisen epäselvät kasvot. Kun tarkastelemme maailmaa omasta pienestä kuplastamme, otsikot globaaleista kriiseistä voivat tuntua etäisiltä ja liiallisilta. Vai yritämmekö me kenties kaikki tavalla tai toisella – tiedostaen ja tiedostamatta – suojella itseämme tieteen epämiellyttäviltä viesteiltä?

Maailma, tietokoneiden kovalevyt, netin alustat ja pilvipalvelut, täyttyvät mielipiteistä. Luultavasti kovin moni niistä ei selviä seuraavalle vuosikymmenelle.

Sinuhen kertomukset, savanninkeltaiseksi kärventyvä pihanurmi ja taivaalla lentävät pääskyt sekoittuivat mielessäni toisiinsa, aluksi pelkäksi abstraktiksi kuvaksi ennen kuin yksi sana nousi päällimmäiseksi. Se yhdisti kaikkea mielessäni vaeltavaa.

Ihmiskunta.

Miten merkityksillä ladattu tuo sana onkaan. Miten kaunis ja hirvittävä. Se on jotakin, joka on minulle arkisen tuttu ja jotakin, jota en ymmärrä vieläkään.

Ehkä Sinuhe tarjoaa meille ihmiskunnan syvimmästä olemuksesta ajattoman kuvauksen, joka ei ole muuttunut senkään jälkeen, kun teknologiajätit ottivat maailman haltuun.

Kaiken saanut ja kaiken menettänyt Sinuhe muistuttaa materian, rikkauden, nautintojen ja kauneuden häilyväisyydestä.

Hän on hoitanut faaraoita ja jutellut jumalille tietääkseen, miten hauras ja mitättömän ohikiitävä ihmiselämä on.

Meidän lyhyestä, mutta kerskailevasta vierailustamme tällä planeetalla ei jää jäljelle kärpäsen surinaa suurempaa kaikua.

Siitäkin huolimatta, että maailma, tietokoneiden kovalevyt, netin alustat ja pilvipalvelut, täyttyvät mielipiteistä. Luultavasti kovin moni niistä ei selviä seuraavalle vuosikymmenelle.

Onneksi kaiken yltäkylläisen mölinänkin keskellä meillä on pääsy tutkitun tiedon äärelle, usein vielä maksutta. En voisi kuvitella päivääkään ilman tilastonikkarointia, olin missä päin maailmaa tahansa. Tieto saattaa lisätä tuskaa, mutta myös ymmärrystä.

Suomessa mitattiin kesän aikana uusi ennätys. Helle jatkui yhtäjaksoisesti jopa 27 päivää. Helleraja on Suomessa 25,1 astetta.

Eläintuotannon eettisyydestä

Jos lasketaan jokainen eläinyksilö, maailman nisäkkäistä 60 prosenttia on karjaeläimiä, enimmäkseen nautoja ja sikoja, 36 prosenttia ihmisiä ja vain neljä prosenttia villieläimiä.

Yuval Noah Harari kirjoittaa teoksessaan Homo sapiens:

Domestikoidut kanat ja naudat voivat hyvin olla evolutionaarinen menestystarina, mutta ne ovat myös maailmanhistorian onnettomimpia eläimiä. Eläinten domestikaatio perustui raaoille menettelytavoille, jotka vuosisatojen vieriessä ovat muuttuneet yhä vain julmemmiksi.

Ainakaan Suomen kohdalla Hararin sanat eivät päde kategorisesti. Maassamme monilla tuotantoeläimillä on paremmat elinolot kuin toisissa maissa. Lisäksi tilojen ja tuotantomallien välillä voi olla suuriakin eroja. Monet tuottajat tekevät parhaansa, käyttävät rajallisia resurssejaan ja voimiaan, jotta heidän eläimensä voisivat hyvin. Tilallisten syyllistäminen ei olekaan perusteltua, vaan kyse on koko järjestelmästä, jonka kehittyneet yhteiskunnat ovat rakentaneet. Teollisen eläintuotannon ansainta­logiikka ei anna armoa. Siksi Hararin väite pitää paikkansa myös Suomessa, täälläkin miljoonat tuntevat ja älykkäät olennot sioista lehmiin ja kanoihin ovat ja tulevat viettämään lyhyen elämänsä epäinhimillisissä oloissa.

Kyse on meistä kaikista. Se, mitä syömme ja kulutamme, on luontosuhteemme kovinta ydintä. Perinteisesti poliittisen järjestelmät muutokset ovat hitaita, kun vuorostaan markkinoilla voi tapahtua dramaattisiakin käänteitä hyvin lyhyessä ajassa. Ja mikä tapahtuu markkinoilla, heijastuu politiikkaan.

Kesällä Euroopan komissio ilmoitti suunnittelevansa lakia, joka kieltäisi useiden tuotantoeläinten kasvattaminen häkissä Euroopan unionin alueella. Maailmassa tapahtuu päivittäin paljon pahaa, mutta ei jo rakennettuja teollisen mittatason tuotantojärjestelmiä (lue: ansaintalogiikkaa) korjata vuodessa tai parissa.

Huonojen uutisten takaa nousee silti koko ajan viestejä siitä, että merkittävät kansainväliset tahot tekevät väsymättömästi töitä rakentaakseen kehittyneempiä, kestävämpiä ja inhimillisempiä järjestelmiä. Ei ole enää utopistisen naiivia ajatella, että meidän elinaikanamme yhteiskuntamme muuttuisi rakenteellisesti inhimillisempään suuntaan. Siihen tarvitaan eri osapuolten välistä yhteistyötä ja pitkäjänteistä tukea ruoantuottajille. Ihmiskunta. Tuhon ja toivon muutosvoima.

Koronapandemian aikana luonnosta on tullut tärkeä henkireikä yhä useammalle. Samalla poikkeusaika on pakottanut meidät kaikki pohtimaan omaa suhdettamme ympäröivään luontoon.

Kriisit pakottavat pysähtymään

Tiedon ja hyvinvoinnin lisääntyessä elämän kunnioittaminenkin on lisääntynyt läntisessä maailmassa. Kyseessä on uusi asia ihmiskunnan tarinassa. Homo sapiensin historia on verinen, emme ole koskaan olleet harmonisessa suhteessa luontoon. Sitä mukaa, kun lajimme pioneerit ovat levittäytyneet eri puolille maailmaa, suurin osa muista suurista nisäkkäistä on tuhottu sukupuuttoon evolutiivisesti ajatellen silmänräpäyksessä.

Kun kehitämme yhteiskunnallisia tuotantojärjestelmiä, jotka eivät aiheuta kärsimystä älykkäille ja tunteville lajeille, voivat ihmisetkin paremmin. Taloudellisista mahdollisuuksista ja työpaikoista puhumattakaan.

Energiantuotannon rintamalla tapahtuu paljon, vaikka maailma toimii edelleen fossiilisilla polttoaineilla. Uusiutuvien energiatuotantomallien kuten tuuli- ja aurinkoenergian merkitys kasvaa entisestään samalla, kun niiden kuluttajahinnat laskevat. Se on ratkaiseva asia planeetan tulevaisuutta ajatellen. EU:n hahmottelemat lait osoittavat, että ruoantuotannon tulevaisuus voi perustua meilläkin kestäville rakenteille, jotka vielä kymmenen vuotta sitten olisivat kuulostaneet utopialta.

On innostavaa ajatella, että meidän elinaikanamme yhteiskunta on ottanut lyhyessä ajassa isoja harppauksia tiedostavampaan ja kestävämpään suuntaan. Siinäkin mielessä olemme uudenlaisen ihmiskunnan aamuhämärässä.

Yhteisymmärrykseen ei ole helppo päästä eri ryhmien eturistiriitojen takia, mutta globaalit kriisit pakottavat tarkastelemaan kriittisemmin, miten kohtelemme muita eliölajeja ja kokonaisia ekosysteemejä. Muiden lajien kunnioittava kohtelu ei ole ääriajattelua, vaan kehittymässä normiksi, jonka hyvinvointivaikutukset ulottuvat koko yhteiskuntaan.

Suomessa ja maailmalla rikkoutui lämpötilaennätyksiä. Saksassa ja Belgiassa tulvat tappoivat ihmisiä, Kanadaa koetteli ennennäkemätön helleaalto. Tutkijoiden mukaan ilmaston lämpeneminen ei yksin selittänyt sään ääri-ilmiöitä, mutta voimisti ja pitkitti niitä.

Kysymys kuuluu, millaiselle arvopohjalle yhteiskuntamme rakentuu. Miten asemoimme itsemme kansainvälisellä kentällä? Mikä perintömme tälle planeetalle tulee lopulta olemaan?

Osana EU:ta Suomella on mahdollisuus olla kokoaan suurempi peluri. Olemme tekniikassa maailman huippua, ja suomalaiselle osaamiselle on laaja-alaisesti käyttöä kestävää yhteiskuntamallia rakennettaessa.

Onko meistä katsomaan planeettaa kokonaisuutena, monimutkaisena elämän verkostona? Elämä perustuu riippuvaisuuksiin, niin yksilöiden kesken kuin lajien välillä. Olisi suuri tragedia, jos emme tajuaisi sitä ennen kuin on liian myöhäistä. Ihmiskunnan tulisi nähdä uusin silmin itsensä lisäksi myös muut lajit. Niiden elämä on kietoutunut omaamme erottamattomasti.

Kommentoi »