Apu

Ilkka Heiskanen kertoo radikalisoituneiden veljiensä ja veteraani-isänsä taistosta


Näyttelijä Ilkka Heiskasen isä menetti nuoruutensa sodassa, patosi tunteensa ja kasvatti poikasarjansa kiivaan ankarasti. Ilkka haluaa katkaista sukupolvien traumojen kahleet: hänen kuuden tyttärensä elämään on kuulunut paljon puhetta ja rakkautta.
Kuvat Hannes Paananen

Mikään ei palauta Ilkka Heiskasta paremmin maan pinnalle kuin hissimatka Helsingin Jätkäsaaren seitsemännen kerroksen kodista alas.

– Sitähän näkee itsensä kaksimetrisenä lihaskimppuna. Todellisuus siinä loisteputken alla kertoo, että hädin tuskin metri ja 70, parhaat päivänsä nähnyt suolatikku. Tekoniveliä, luut sojottaa suuntaan jos toiseen, Heiskanen kuvailee.

Hänen rakastavia määritelmiä itsestään ovat myös vinttikoira, suruton poika, katujätkä, pelle, kiivas rämäpää, kovakalloinen kaveri, perheen pahnanpohjimmainen – olletikin vahinko, joka välillä meni tukka sotkalla, saatanallisessa tuiterissa ympäripäissään sähellyksestä toiseen, kunnes häpeälaari täyttyi ja sattuma korjasi parempaan talteen.

Näin räävin lempeästi voi itsestään louskuttaa sanojen satakieli, jolla ovat itsetunto ja itsetuntemus kohdillaan. Vuosien työstämisen jälkeen Ilkka Heiskasella on.

Sanoo hän niinkin, että hän on näyttelijän ammatissaan hyvä, monipuolinen, ahkera, aina valmis auttamaan toisia, herkkä ja huumorintajuinen, kuuden tyttären rakastava isä.

Hissi ei enää vie ryppyreissuille.

Terapeuttinen vuosi

Ilkka Heiskanen on pohtinut paljon sukupolvien ketjua, kirousta ja kahleita ja niiden katkomista, isien perintöä, sukupolvien kollektiivisia kokemuksia ja kohtaloita, kapinaa ja isänmurhaa, asetelmia perheen sisällä.

Miettimisen paikka tiivistyi viime vuoteen, jota Ilkka alias Ilu kutsuu hyvin terapeuttiseksi.

Hän istui tuntikausia Avun toimittajan Liisa Talvitien kanssa tekemässä elämäkertakirjaansa ILU – Ilkka Heiskanen esittää (Docendo). Kirja on hieno, poikkeuksellisen luonteva ja rento. Kipeä, hauska, viisas, sensuroimaton, paljon luovuutta tuottaneen Heiskasten klaanin analyysi, yhden Jouko Turkan opetuslasten ryhmän kuvaus, alkoholismin syväluotaus, ikäpolven läpivalaisu, ja ihme kyllä: kirja niin toivoa täynnä, että se tavoittaa myös lukijan.

Se, että Liisa Talvitie on naimisissa Heiskasten veljessarjan vanhimman, Juha Heiskasen kanssa, tuo kirjaan syvyyttä ja aikaperspektiiviä, eikä rahtuakaan tukalaa läheisyyttä tai imelyyttä.

Viisilapsisen perheen kuopus

Olli ja Maire Heiskasen perheeseen syntyi 12 vuoden aikana viisi lasta, Juha, Marja, Kari, Seppo ja Ilkka. Olli Heiskanen lähti sotaan vapaaehtoisena 16-vuotiaana, viipyi siellä viisi vuotta, ja vaikeni sodasta loppuelämänsä, vaikka tekikin pitkän uran armeijan palveluksessa. Hän jäi sotilasmestarina eläkkeelle 42-vuotiaana, kun Ilu oli neljän vanha.

Olli Heiskanen teki sen jälkeen työntäyteisen uran eri firmoissa kuljetus- ja logistiikkavastaavana.

Olli ja Maire tapasivat ja rakastuivat Hämeenlinnan Karjalaisella Näyttämöllä. Ollilla oli takanaan sodanaikainen, eroon päättynyt ja kaksi tytärtä tuottanut avioliitto, mikä selvisi Ilulle vasta aikuisena. Olli palveli Haminassa, oli ahdasta ja niukkaa, koko perhe nukkui yhdessä huoneessa, vanhemmat hetekassa, Ilu pinnasängyssä, isommat lapset kerrossängyissä.

– Vallitsi vaikenemisen ja tunteiden piilottamisen kulttuuri. Isä ei puhunut sodasta, omista tuntemuksistaan tai edes kotioloistaan, siitä, että hänen isänsä oli juoppo ja peluri, joka hummasi omaisuutensa. Myös äidin biologinen isä joi itsensä hengiltä. Joitakin asioita yhdisteli vasta jälkikäteen.

Ilun käsiin osui kerran Tommy Hellstenin kirja Virtahepo olohuoneessa ja siitä kohta, jossa puhutaan sisäisestä lapsesta, joka on umpijäässä, eikä koskaan oppinut elämään. Se toi nanosekunnin valaistumisen hetken, joka koski ensisijaisesti hänen vanhempiensa elämää, ei hänen omaansa.

– Varsinkin nuorempana isä oli kiivas, sai raivareita ja huusi kapiaisilta sodassa opitun miehen mallin mukaan. Leppyi nopeasti ja tajusi, ettei tässä ole mitään tolkkua. Puhun näin, koska olen itse tismalleen samanlainen. Tunnen Heiskasten kiivauden ja raivopäisyyden, herranen aika! Ei isä ollut väkivaltainen, ei edes tukistanut. Pikkukundina pelkäsin tietysti sitä huutoa. Siihen tottui nopeasti ja vanhemmiten isän raivokkuus lieveni. Isä oli helvetin dominoiva dynamo, rakastettava hurjapää, välillä ei niin rakastettava ja hyvin herkkä mies, Ilu miettii.

– Pojat tekevät isänmurhan, jos eivät ole selvillä itsestään eikä ole tilaa. Minä synnyin kuopukseksi, enemmänkin isän haavojen tikkaajaksi ja hänen historiansa ymmärtä­jäksi.

Kireä tunnelma 1970-luvulla

Kuopus tietää nuoruutensa olleen ilmapiiriltään hyvin erilainen kuin perheen kahden vanhimman pojan, Juhan ja Karin.

Tunnelma kotona kiristyi 1970-luvulla, kun vanhimmat pojat vasemmistolaistuivat ja radikalisoituivat. Isästä tuntui, etteivät pojat ymmärrä hänen sukupolvensa nuoruuden uhrauksia ja kokemuksia.

Ilu muistelee, että Seppo vähän peesasi veljiä, Marja ei ottanut kantaa, ja hän itse ei ymmärtänyt riitojen syytä. Ilkka sanoo tilanteen olleen isän kannalta järjetön. Isä repi Karin tilaaman Tiedonantaja-lehden ja Kari puolestaan seuraavan sunnuntain Helsingin Sanomat. Kari kiinnitti lodentakkinsa rinnuksiin Lenin-merkin, äiti laittoi tilalle pienen passikuvan isästä.

– Jos omista tyttäristäni nyt tulisi uusnatseja, se loukkaisi minua syvästi. Se olisi kauheaa, yöunet menisi: missä olen epäonnistunut. Kun isältä yritti kysyä jotain sodasta tai hän itse aloitti siitä jotain kertomaan, ei päässyt ensimmäistä lausetta pidemmällä, kun alaleuka alkoi väpättää ja sitten tuli kyyneleet. Ennen isän kuolemaa sain häneltä hänen rintamalla kirjoittamiaan kirjeitä. Vieläkään en pysty niitä itkemättä lukemaan.

Välit puhuttiin selväksi

Ilkka muistelee, miten hän istuskeli isän kanssa vanhempien Keravan-kodin keittiönpöydän ääressä, äiti kutoi sukkaa olohuoneessa.

– Se oli lähtölaukauksen aikaa, kun isä rupesi menemään huonon kuntoon ennen kuolemaansa. Isä kysyi, että Ilkka, millainen isä olen ollut? Vastasin, että rakastava, hieno isä – aina halusit meille turvaa ja huolenpitoa. Hänen täytyi poistua pöydästä vedet silmissä.

Kuopus ei tiedä, kävivätkö Juha ja Kari samanlaista keskustelua isän kanssa. Mutta sen hän tietää, että isän ja veljien välit puhuttiin selviksi, kun jälkikasvun rankimmat vasemmistolaisuuden aallot olivat tyyntyneet.

Ilkka päätyy miettimään, miten paljon harmia ja huolta hän vanhemmilleen tuotti sähellyksillään ja rauhattomuudellaan.

– En pystynyt, saatana, tarpeeksi kiittämään. Vanhemmat, jos kuulette, missä ikinä olettekin, kiitän rakkaudesta ja rajattomasta luottamuksesta. Ja sitä pyydän anteeksi, että jouduitte olemaan minusta huolestuneita koko ajan. Niin olisin ollut minäkin, jos lapsena olisi joku samankaltainen!

Elämän nainen löytyi helmat korvissa

Kesällä 1986 Ilu oli Mikkelin torilla keikkaa heittämässä, mekko päällä ja helmat korvissa, kun hän rekisteröi yleisön eturivistä elämänsä naisen. Illalla he sattuivat samaan seuraan ja raikulipojan sydän suli rakkaudesta. Annikka Tuura alias Ankku oli Ilua yhdeksän vuotta vanhempi kolmen tyttären äiti, joka oli tullut tyttöjen kanssa Australiasta käymään Suomessa – liitto australialaisen Colin Philipin kanssa oli päättymässä. Kohta äiti tyttärineen muutti Suomeen.

Ilu oli 25-vuotias eikä hänellä ollut mitään käsitystä perhe-elämästä ja vastuunkannosta, kun ensimmäinen yhteinen tytär jo ilmoitti tulostaan. Tyttöjä syntyi vielä kaksi lisää.

– Ankku on aivan erityinen ihminen. Itse rauhallisuus, pitkäpinnainen ja lempeä, tulee tolkuttoman hyvin ihmisten kanssa toimeen. Hänelle kuuluu suuri kiitos siitä, että ajattelen elämästä niin kuin ajattelen. Hän on antanut minun olla oma itseni, paitsi juomisen suhteen. Tässä on saanut muuttua aika paljon, mutta ei pakotettuna, vaan lempeästi. Siemenen voi kylvää, mutta halun muutoksen pitää tulla itsestä sisältä.

Kuvissa Annikka Tuura, 64, näyttää kauniilta ja tasapainoiselta, iättömältä. Hän on lähihoitaja ammatiltaan ja hoiti appivanhempiaan näiden kuolemaan asti – he asuivat Keravalla lähekkäin.

Satoja rooleja

Työmyyrä ja monipuolinen ahertaja, yli sadan elokuva- ja tv-roolin mies, satojen näyttämöroolien ja kymmenien monologiesitysten mies, joka työllistää itse itsensä.

– En osaa pitää itseäni ahkerana, enkä edes ajattele tätä työnä, vaan elämäntapana. Tylsämielisyys iskee, jos olen jouten. Kun menin Helsingin kaupunginteatteriin, vanhempi kaarti kuten Olavi Ahonen ja Kalevi Kahra puhuivat siitä, miten etuoikeutettu ammatti tämä on. Ei sitä nuorena tajunnut. Vanhempana ymmärtää, että etuoikeus on se, että on saanut tehdä rakastamaansa työtä eikä se edes tunnu työltä. Monot ovat osoittaneet ihmeen monesti siihen suuntaan, että olen saanut tavata mielettömän hienoja ihmisiä, loistavia kollegoja ja ohjaajia.

Ilu tuumaa myös, että raha on kaikista verevin muusa.

– Puskurirahastoa mulla ei ole ollut ikinä. Olen takuuvarma siitä, että kaikissa housuissa, joita minulle on elämäni aikana myyty, on ollut taskuissa reikiä. Rahaa ei ole karttunut, kokemuksia on. Työttömyys ei hämää minua enää ollenkaan, luova koneisto lähtee heti käyntiin.

Viinaa, näpistelyä, karkumatkoja

Tässä tarinoimansa ja elämäkertansa todistuksen mukaan Heiskanen on säheltänyt aika lailla. Pisti raivarissa Helsingin kaupunginteatterin pukuhuoneen säpäleiksi ja päätyi raudoitettuna putkaan.

Yllytyshulluus ja päähänpistot veivät kavereiden kanssa karkumatkoille, näpistelemään, oli viinaa, naisia, sammumisia, ihmepelastumisia, ikiaikaista ystävyyttä.

– Monia hölmöilyjä on tullut tehdyksi, vaan tehtyä ei saa tekemättömäksi, ja kyllä minä monta päivää vaihtaisin pois. Mutta laajemmassa skaalassa en kadu mitään. Ajattelen, että olen tällainen kuin olen, näissä ruumiin ja sielun voimissa, ja se kaikki on tullut vain eletyn elämän kautta. Vaatinut tuon Linnanmäen puurakenteisen vuoristoradan, joka natisee liitoksissaan ja välillä tuntuu, että sieltä tippuu.

Ilu elää hetkessä, ja kaikkea tapahtuu.

– Impulsiivisuus on myös voima, josta on paljon hyötyä. Tällä tavalla ajatellen alkoholistakin oli: sen kanssa häpeälaari tuli niin täyteen, että näyttämöllä voin olla miten rohkea vain, en häpeä siellä mitään. Ilman noita en tunnistaisi, että kaikkien itsetunto-ongelmien alla, pohjan syvyyksissä, on rajaton usko itseensä. Joskus on pitänyt nostaa kädet pystyyn. Vei aikansa ymmärtää, että käsien pystyyn nostaminen on itse asiassa suurinta vahvuutta: myöntää oman heikkoutensa.

Eläkkeellä keikkaa palvelukodissa

Eläkeikä saa 56-vuotiaan Heiskasen puolesta tulla, muttei se tarkoita hommien lopettamista. Todennäköisimmin sitä, että voi tehdä keikkaa vaikka ilmaiseksi, lopulta ikätovereille palvelukodissa, rollaatorilla istuskellen, tippapullo hihassa.

– Suunnitelmia on mielin määrin. Pitää oppia soittamaan banjoa, tehdä sarjakuvakirja ja englanninkielinen monologi. Tai vain asustella täysinä kosmopoliitteina eri puolille maailmaa levittäytyneiden tyttärien luona, puoli vuotta kerrallaan, täysylläpito. Varokaa, tyttäret!

Ilu Heiskanen puhuu kiitollisuudesta, nöyryydestä ja armosta, vaikka pelkääkin sanojen kärsineen inflaation lisäksi tietystä värittymisestä.

– Silti: olen helvetin kiitollinen siitä, missä nyt olen. Taistelin demoneitani vastaan tietyllä tavalla yksin, myös monien elämän polulta horjahtaneista kertovien monologieni kautta. Haluan ottaa iskut vastaan yksin, antaa takaisin ja lopuksi kätellä tätä näkymätöntä vastustajaa. Ensimmäistä kertaa tuntuu, että me kuljetaan saman viitan alla, oma varjoni on heilahtanut minuun kiinni. Tuntuu varsin kokonaiselta.

Julkaistu: 12.12.2018