Apu

Ikuisia asioita

Ikuisia asioita

Tähtien sota on täällä taas.
Teksti Juha Itkonen
Mainos

Vanhempi poikani on kohta seitsemänvuotias ja suorastaan villinä keräilykorttiensa kanssa. Kuka on Obi-Wan Kenobi, hän kyselee minulta. Kuka on Anakin Skywalker? Kuka on Ahsoka Tano? Poika haastoi myös pikkuveljensä valomiekkataisteluun, mikä tosin oli melko vaarallista, sillä veljeksillä on melkein kuuden vuoden ikäero.

Kuumetta on ilmassa muuallakin. Eräs ystäväni lähetti minulle hiljattain kuvan omasta pojastaan heidän kotitalonsa keittiössä: kokomustaan sotisopaan pukeutunut lyhyenläntä Darth Vader oli seissyt siinä odottamassa, kun ystäväni oli palannut töistä.

Minulla ei ole mitään valomiekkoja eikä jedinaamareita vastaan. Lähinnä harmittaa oma vähäinen tietämykseni, poikani on pettynyt niukkoihin vastauksiini. 80-luvun lapsena minun pitäisi periaatteessa olla aiheen asiantuntija, mutta olen ilmeisesti tehnyt jotain muuta silloin kun kaikki muut katsoivat Star Warsia.

Onneksi kylässä käyneen tuttavaperheen äiti oli viettänyt koko lapsuutensa poikien seurassa ja tiesi vastaukset kaikkein kiperimpiinkin kysymyksiin.

Tämä ei ole Star Warsin ensimmäinen eikä edes toinen tuleminen. En tiedä kuinka mones se on, mutta se ei varmasti ole viimeinen. Kyynisesti ajatellen George Lucas on onnistunut kehittämään ikuisesti rahaa takovan sammon.

Lempeämmän tulkinnan mukaan hän on luonut harvinaisen rikkaan mielikuvitusmaailman, joka tarjoaa unohtumattomia elämyksiä yhä uusille ja uusille lapsisukupolville.

Aikuisille suunnattu kulttuuritarjonta on lähinnä keskeytymätön virta aina uusia kirjoja, elokuvia ja näytelmiä. Lastenkulttuuri sen sijaan katsoo häikäilemättä menneisyyteen: vanhat ja hyväksi havaitut suosikit joko tarjoillaan sellaisenaan tai koristellaan hivenen uuteen kuosiin. Kolmiulotteinen Leijonakuningas on silti edelleen se sama Leijonakuningas, lisäulottuvuus ei muuta sisältöä.

Vanhempien kannalta kierrätys on oikeastaan miellyttävää. Kun vie oman lapsensa katsomaan ennalta tuttua elokuvaa tai lukee iltasaduksi oman vanhan suosikkinsa, pääsee hetkeksi itsekin lähemmäs lapsuuttaan.

Vanhempien nostalgia selittääkin luultavasti ainakin osittain lastenkulttuurin konservatiivisuuden. Aikuisethan ostopäätökset kuitenkin tekevät, heidän tunteisiinsa kannattaa vedota.

Muistijäljet lapsuudesta ovat yllättävän vahvoja. Kun nyt olen lukenut tuttuja kirjoja uudestaan ääneen, en ole muistanut niistä ainoastaan tapahtumia, henkilöitä ja yksittäisiä lauseita.

Olen muistanut myös alkuperäisen tunnekokemuksen: sen, miten pelottavalta tuntui lukea Ronjasta ajattarien kynsissä tai Kaarle Leijonamielestä piileskelemässä Tengilin sotureilta.

Kuulijani laajenneista silmistä olen huomannut, että lauseiden vaikutus on edelleen yhtä voimakas. Kaikkein hurjin kohtaus tuli yllättäen vastaan Astrid Lindgrenin Saariston lapsissa. Olin unohtanut, että leppoisien ja humoristisesti kuvattujen kesäisten sattumusten joukossa on myös dramaattinen luku, jossa viatonta Laivuri-koiraa epäillään tappajaksi.

Väärinymmärrys on hirvittävä, se päättyy melkein kohtalokkaasti. Omalle lapselleni lukiessani muistin, miten kauhuissani olin itsekin ollut. Oletin kyllä Laivurin selviävän hengissä, mutta en voinut olla siitä varma.

Muun muassa tällaisista pienistä elämyksistä lapsuus muodostuu. Maailman oppii hahmottamaan tarinoiden kautta, kuvittelemaan ja eläytymään. Se on pitkä ja tärkeä prosessi, ja sitä on mielenkiintoista päästä seuraamaan nyt sivusta.

Julkaistu: 12.4.2012