Apu

Ikävä isää



Ikävä isää

Heidi Heralan isä Helge Herala nukkui pois helmikuussa 2010. Suru rakkaan isän menetyksestä on nyt kaipausta ja yhteisiä muistoja.
Teksti Liisa Talvitie

Näyttelijä Heidi Herala näyttää uusia sydänkorvakorujaan ja punaista huiviaan.

– Isä sanoisi, että vau, jos näkisi minut nyt. Uskallan liian harvoin pukeutua punaiseen, koska olen niin ujo, väittää Heidi Herala, joka ryöppyää puhetta ja siirtyy pitkän iltapäivän aikana tunnetilasta ja tarinasta toiseen.

Näyttelijän isä, koko kansan rakastama Helge Herala kuoli helmikuussa 2010. Vaikka lähtö oli molempien jalkojen amputaation ja muiden vaivojen takia 87 vuoden iässä  odotettavissa, menetyksen rajuus tuli sittenkin yllätyksenä.

– Hyvästelimme isän Riistavuoren palvelutalossa. Itkin kuin pieni tyttö, että älä isä lähde, älä jätä.

Ei isä jättänyt.Hän on nyt mukana monissa muistoissa. Tytär alkoi ymmärtää isäänsä ja ylipäätänsä vanhempiaan paremmin aikuisena, jolloin nuoruuden kapina ja vastaanhangoittelu samankaltaisuutta vastaan olivat jääneet taakse.

– Minun kapinani oli aika vaatimatonta. Yritin kovasti olla kotikommunisti ruskeissa samettifarkuissa ja kukkahuivissani jo 13-vuotiaana, mitä oikeistolainen isäni manaili. Meitä yhdisti kuitenkin rakkaus Kaj Chydeniuksen musiikkiin ja KOM-teatteriin, jonka esityksissä kävimme yhdessä. Kun hän kehui muutamalle Kansallisteatterin kollegalleen niitä Suomen parhaiksi, lankesi kiusallinen hiljaisuus. Isä provosoi tahallaan.

KOMin esityksen jälkeen Helge Herala vei tyttärensä syömään legendaariseen Solnan grilliin Munkkiniemeen. Heidi sai syödä Cafe de Paris -pihviannoksen, mutta isä otti vain jäätelöpallon ja väitti olevansa kylläinen.

– Olen myöhemmin ymmärtänyt, ettei hänellä ollut rahaa enempään.

Heidi Herala sanoo, ettei hän ollut mikään perheen prinsessa, vaikka olikin nuorimmainen ja ainut tytär. KirjailijaEeva Joenpelto väitti aikoinaan, että yleensä isän tytöistä kasvaa vahvoja naisia. Heidi Herala miettii ja sanoo, että toisaalta hänestä kasvoi herkkä kuin mimosankukka, toisaalta sellainen, joka kuvainnollisesti nostaa tarvittaessa vaikka auton ilmaan. Hänessä haavoittuvuus yhdistyy särmikkyyteen.

 Pikku  Heidi  pääsi  isän kanssa mitä erilaisimpiin rientoihin, esimerkiksi Helge Heralan Alkon henkilökunnalle pitämään näytelmäkerhoon. Se kokoontui samassa paikassa, jossa esiintyi legendaarinen Sirkus Papukaija: isohousuinen Onni-klovni eli viihdetaitelija Onni Gideon ja kaikki muut rakastettavat hahmot.

– Olin neljävuotias, ja isä huolehti, että tukkani on pestävä ennen lähtöä. Hän kuivasi tukkani vihreällä pölynimurin letkulla. Vihreä oli myös kelamagnetofoni, johon sain laulaa ollessani kipeä, Heidi Herala muistelee.

– Isä ei lukenut satuja, vaan tarinoi omiaan. Hän oli kova touhuamaan ja keksimään, ja sellaisena myös lapsenlapset hänet, Papulin, muistavat. Nimi Papuli tuli tietenkin hänen Heguli-hahmostaan television Valehtelijoiden klubi -viihdeohjelmasta. Vielä vanhana hän kehitteli erilaisia iltapalajuttuja rollaattorin pöytälevylle ollessaan täällä meillä lapsenvahtina.

Monet tyttären isään liittyvistä muistoista ovat hyvin visuaalisia: sorsien syöttämistä leikkikoira kainalossa ja pieni käsilaukku kädessä, retki isän vuokraamalla punavalkoisella Kleinbus-aitolla ja ruuanlaittoa spriikeittimellä.

– Retki päättyi kesken kaiken kovaan sadekuuroon ja jouduimme palaamaan kotiin, vaikka alun perin suunniteltiin yöpymistä bussissa.

Vahva isä jätti perillisilleen myös vahvat elämänarvot. Siviilirohkeus ja kyky pistää itsensä alttiiksi ovat niistä tärkeimpiä.

– Tosin tiedän itsestäni, että laitan itseni likoon joskus liikaakin, ja siitä seuraa moraalinen krapula. Sitten miettii, mitähän tästäkin seuraa!

Helge Heralan arvoja olivat myös lähimmäisistä välittäminen ja aivan loppuun saakka kyky ottaa toiset ihmiset huomioon. Hänessä oli vahva sosiaalinen oikeudenmukaisuus.

– Kun kiukkusin usein isälle, että hyvähän sitä on olla miesnäyttelijä ja saada rooleja teatterissa ja elokuvissa, isä rauhoitteli. Olin nuorempana jatkuvassa ristiriidassa auktoriteettiuskollisuuteni ja kapinointini kanssa. Siihen tuskailuun isä sanoi, että älä kysele ohjaajilta liikoja, vaan tee niin kuin tunnet.

Miksi en kysynyt ajoissa? Miksi nuorena luulee aikaa olevan loputtomiin? Nämä ovat kysymyksiä, jotka pyörivät varmasti jokaisen vanhempansa menettäneen mielessä.

– Kaipuu tulee yhä aaltoina ja monina kysymyksinä.

Isänsä viimeisiä toivomuksia tytär kuitenkin saattoi toteuttaa. Viimeisenä joulunaan Helge Herala toivoi silliä ja uusia perunoita. Niitä Heidi kävi heti ostamassa, vaikka perunat eivät olleetkaan aivan uusia.

Helge Heralan syvä rakkaus teatteriin ei hellittänyt. Hän saattoi huokaista, että milloinhan pääsisi taas teatteriin. Tyttärensä esityksiä hän kävi katsomassa niin kauan kuin jaksoi. Hän leikkasi talteen arvosteluja ja muita Heidistä kertovia lehtiartikkeleita.

Kun isän kuolema oli ollut uutisena tiedotusvälineissä, Heidi Herala tunsiSalarakas-komedian esityksessä, miten yleisö loppukiitoksissa aplodeerasi ennen kaikkea hänen isälleen.

– Olin silloin vilpittömän ylpeä isästä ja tämän urasta.

Vain muutama kuukausi ennen kuolemaansa Helge Herala oli sanonut tyttärelleen miettivänsä elämänsä pyörää. Olisiko sittenkin pitänyt ryhtyä sotilasuralle eikä näyttelijäksi?

– Sanoin silloin isälle, että älä mieti tuollaisia. Kyllä sinä olet tuonut suomalaisille paljon enemmän iloa näyttelijänä kuin sotilaana.

Heidi Herala

Syntynyt:  10. tammikuuta 1960 Helsingissä.

Lapsuudenperhe:  näyttelijävanhemmat Marja Korhonen ja Helge Herala, veljet Jarkko ja Turo.

Nykyinen perhe: puoliso näyttelijä Seppo Maijala, lapset Lauri (s. 1986), Juhani (s. 1989), Inka

(s. 1996) ja Eero (s. 2003).

Ura: Teatterikorkeakoulun jälkeen näytteli Lahden ja Turun kaupunginteattereissa, vuodesta 1991 lähtien Helsingin kaupunginteatterissa, jonka neljällä näyttämöllä tehnyt kymmeniä rooleja.

Isän, Helge Heralan elämänviisaus: ”Leben und leben lassen!” (Elä ja anna muiden elää.)

Julkaistu: 11.11.2011