Isäni soitti eräänä iltapäivänä. Hänen tilillään oli vain puolet niistä rahoista, joita siellä pitäisi olla. Aivan vieraita nostoja ja suorituksia oli kuulemma pitkä lista. Hätääntynyt, vihainen puhelu koostui lähinnä kirosanoista ja turhautuneista uhkailuista lopettaa tilit saman tien pankin kanssa. Epätoivo ja pelko, miten hän tästä selviää, kuulsi joka sanasta.

Nytkö nettipeto nieli vähät rahat, ja pankki voisi tietenkin vedota asiakkaan huolimattomuuteen.

Matkalla auttamaan kirosin vuorostani itse helvetin alimpaan nurkkaan kaikki nettihuijarit ja identiteettivarkaat. Miten alhainen voi ihmisluonto olla! Olin kuvitellut jo moneen kertaa varkaat kyttäämässä isäni olan takana hänen näpytellessään tunnuksia kassapäätteellä.

Muutamia vuosia sitten reilusti yli 80-vuotias isäni paukkasi puhelinmyymälään ja osti itselleen padin. Joskus 1990-luvulla hänellä oli pöytäkoneen tapainen vanha toosa, jonka kanssa pelaili pasianssia. Muutoin älykkäin laite oli tähän asti ollut televisio. Mutta viimein uteliaisuus voitti ja yleinen höpinä digitalisaatiosta.

Yltiöyksinkertaiseen padiin kävin apuna lataamassa tärkeimpien lehtien ja Ylen sovellukset. Itse hän hakeutui kirjaston tarjoamaan digineuvontaan, ja oppi käyttämään pankin mobiilisovellusta ja hoitamaan pankkiasiansa hienosti digitaalisesti.

Vähän aikaa sitten ensihankinta alkoi oikkuilla ja isäni päätti tehdä laitepäivityksen. Pelkkä uusi padi ei enää riittänytkään vaan nyt jo 90-vuotias ikäihminen hankki samalla myös älypuhelimen. Ensimmäisensä. Harjoiteltiin soittamista ja vastaamista yhdessä ja erikseen. Usko oli koetuksella molemmissa päissä luuria, mutta sitkeys palkittiin. Isäni kävi myös ahkerasti lähimmässä tietoliikenneyrityksessä pitämässä työntekijät kiireisinä. Hän ei tyytynytkään vain siihen, että joku asia ei toimi.

Matkalla isäni luo mietin sitä, miten itsestään selvänä pankit ja koko yhteiskunta on pitänyt kaiken palvelun siirtämistä nettiyhteyksien taakse. Miten paljon kaikenlaista päivitystä ja kirjautumista vaaditaan joka paikkaan. Jos hätä iskee eikä laite toimi, miten nopeasti mistään saa apua. Ja keiden sukulaiset asuvat niin lähellä, että pääsevät auttamaan?

Miten aktiivinen itse jaksan olla näiden asioiden äärellä, jos samaan ikään yllän? Noinkohan viitsin huitoa vr-lasit päässä osumaa virtuaaliseen pankkivirkailijaan?

Kun pääsin padin ääreen, en saanut auki pankin sovellusta. Isäni selitti jotain epämääräistä verkkoyhteyksistä, mobiilidatoista, äpeistä ja rajoituksista. Sekalaista sanasalaattia. Hän oli roikkunut pankin "linjoillamme on yllättävää ruuhkaa"-tiedotteen parissa kolme varttia ja saanut ohjeita, joita ei ymmärtänyt.

Kokeilimme verkkopankkia isäni tunnuksilla minun koneeltani. Kaikki toimi moitteetta. Kaikki sentit ja eurot olivat tallessa ja tilitapahtumat järjestyksessä. Ratkaisu ongelmaan oli vanhan sovelluksen poistaminen ja uudelleen asennus sekä padin käynnistys. Mutta mistä vanha mies tällaista olisi keksinyt?

Älylaitteet ovat hauskoja ja hyödyllisiä. Mutta tasa-arvoisia ne eivät ole. Tuotekehitykseen voisi lähettää terveisiä. Koittakaapa osua ippeihin ja äppeihin paksut nahkahanskat kädessä ja pyyhkiä oikealla nopeudella, tarkkuudella ja suunnalla koppuraisilla kourilla. Siinä pelkkä into ja uteliaisuus ei enää välttämättä riitä.

Huolen väistyttyä isäni kommentti oli aika lannistava. ”Alan olla liian vanha tähän.” Omasta mielestäni hän taas on teräväpäinen tervaskanto, jonka aktiivinen ote elämästä pitäisi palkita muutoin kuin oikuttelevalla tietotekniikalla.