Löysin Michael Cunninghamin lentokoneessa marraskuussa 2001, kohta kymmenen vuotta sitten. Unettomana yönä Afrikan yllä tartuin kirjaan, jonka lähtiessäni olin sattumalta napannut mukaani.
Se oli Koti maailman laidalla, hieno sukupolviromaani, joka kuljettaa henkilönsä 1970-luvun puolivälin keskilännestä 80-luvun lopun New Yorkiin. Silloin jo vuosia vanha teos oli suomennettu, koska Tunnit oli tehnyt Cunninghamista ajankohtaisen kirjailijan, korkeakirjallisuuden rajallisella mittapuulla kai melkein tähden.
Tunnit on hieno kirja, mutta ilmiö tavallaan nielaisi itse romaanin. Kun nyt ajattelen Tuntien naisia, heillä on Meryl Streepin, Julianne Mooren ja Nicole Kidmanin kasvot. Virginia Woolfin haudanryöstö, niin taitavasti kuin Cunningham sen tekikin, toi koko asetelmaan lievästi kosiskelevan, jotenkin epäilyttävän markkinakelpoisen vivahteen.
Tai sitten on vain niin, että vähemmän jaettu tuntuu enemmän omalta. Koti maailman laidalla on minun Cunninghamini, yksi niistä muutamista kirjoista, joihin silloin tällöin palaan. Olen käyttänyt sitä jopa tietoisesti, kirjoittamisen apuna ja innoittajana; muistutuksena siitä, miten vahvan tunnelman sanoilla voi luoda ja miten todelta henkilöhahmot voivat tuntua.
En tarkoita, että kuvittelisin olevani Michael Cunningham, pystyväni tai edes pyrkiväni samaan kuin hän. Epäuskon hetkinä sitä vain tarvitsee majakkaa pimeydessä.
Tuntien menestyksen jälkeen Cunningham on julkaissut harvakseltaan. Vuonna 2006 ilmestynyt Säkenöivät päivät oli kunnianhimoinen romaani, 1800-luvulta tulevaisuuteen kurottava triptyykki, mutta lukukokemuksena se jäi etäiseksi. On kirjailijan kannalta karmea totuus, että jokainen lukija haluaa suosikkinsa pysyvän karsinassa, jonka rajat lukija itse määrittää. Minä esimerkiksi en halua Michael Cunninghamin kirjoittavan science fictionia. Haluan että hän kirjoittaa ihmisistä ajassa, jonka tunnen tai osaan ainakin kuvitella.
Illan tullen toteuttaa tämän toiveen. Se palaa tutumpiin maisemiin, Manhattanin vauraan keskiluokan elinympäristöön ja heidän maailmankaikkeuden mittakaavassa olemattomiin ongelmiinsa.
Päähenkilö Peter Harris on vähän päälle nelikymppinen taidegalleristi. Hänen elämänsä menee sekaisin, kun kylään saapuu lankomies, Rebecca-vaimon parikymmentä vuotta nuorempi veli Mizzy. Mizzyllä on metamfetamiinin sumentama pää täynnä epämääräisiä suunnitelmia. Toisaalta hänellä on myös kreikkalaisen veistoksen vartalo ja vielä hetken suojaava nuoruus, mahdollisuus elämään, jossa päivät eivät vain toistu toistensa kaltaisina – toisin sanoen kaikki se, mikä Peteriltä on jo karannut käsistä.
Kuvio on ikiaikainen, taiteen ja kirjallisuuden historia täynnä samanlaisia tarinoita. Kaikkein ilmeisin vertauskohta, Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa, mainitaan romaanissa jopa nimeltä. Mieleen tulee myös Eyes Wide Shut, Stanley Kubrickin viimeiseksi jäänyt elokuva. Tunnelma on samalla tavalla klaustrofobinen, täynnä epämääräisestä tyytymättömyydestä kumpuavaa pakahdutettua himoa. Peteriä ja Rebeccaa kalvaa seksi tai oikeastaan sen puute, arjen rauhoittavan pinnan alle painetut vietit, jotka väkisin pyrkivät päivänvaloon.
Cunningham ei ole kirjailija jokaiseen makuun. Hänen mestarillinen proosansa on niin itsetietoisen lyyristä, että se kulkee aivan niillä rajoilla – on melkein lukijasta kiinni, onko jälki koskettavaa vai kiusallista, kaunista vai kornia. En ehkä antaisi tätä romaania lahjaksi miehelle, joka aiemmin on lukenut vain Antti Tuuria ja Arto Paasilinnaa.
Illan tullen saattaa olla osin vaikeasti sulava pala myös Cunninghamin ystäville. Siitä tavallaan puuttuu Tuntien herkkyys: siskonsa pikkuveljeä himoitseva keski-ikäinen mies ei vain herätä samanlaista myötätuntoa kuin virikkeiden puutteessa kuihtuva kotiäiti. Jos kirjaa lähestyy juonen tasolla, pettyy varmasti.
Mutta salaisuus ei ole juonessa, ei ole koskaan ollut. Cunninghamin niin kuin kaikkien muidenkin hyvien kirjailijoiden salaisuus on niissä tunnistettavissa hetkissä, pienissä hienovaraisissa mielenliikkeissä, joita kaikista taiteenlajeista kenties juuri kaunokirjallisuus tavoittaa parhaiten. Kyse on ihmisenä olemisen kokemuksesta, jostain jonka me kaiken järjen mukaan jaamme mutta jota emme oikein osaa toisillemme kuvailla. Kaikessa ainutkertaisuudessamme olemme todennäköisesti, toivottavasti lähempänä toisiamme kuin toisinaan kuvittelemme.
*
Imagen kirjakolumnisti Juha Itkonen on helsinkiläinen kirjailija, joka kyllä pitää sekä Julianne Mooren, Nicole Kidmanin että Meryl Streepin kasvoista.
