Image

​Ihmiset, harmaita pellejä



​Ihmiset, harmaita pellejä

Kolumni | Roy Andersson on menettänyt toivonsa, kirjoittaa Kalle Kinnunen.
Teksti Kalle Kinnunen

Pilailuvälinekauppiaalta meni kaikki. Uusi tuote, muka niin hassu naamari, herättää ainoastaan kauhua. Jälleenmyyjätkin ovat vaipuneet epätoivoon ja kieltäytyvät tilityksistä.

Pilailuvälinekauppias kuuntelee äänilevyltä surullista laulua. Laulaja kertoo tapaavansa vanhempansa taivaassa. Elämänilonsa menettäneelle kauppiaalle sekin kuulostaa ikävältä. Ainoa ystävä yrittää lohduttaa rahahuolten murskaamaa miestä. Turhaan.

Sellaista on elämä Roy Anderssonin mukaan, jonka uusi elokuva on hänen tuotantonsa kolkoin. Väriskaala tuntuu supistuneen entisestään. On kermansävyistä ruskeaa, ruskeaa, harmaanruskeaa ja harmaata.

Elokuvalla on viehättävä nimi Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien. Elokuvassa havaitaan kyyhkynen, kun ihmiset kinastelevat bussipysäkillä aivan mitättömästä asiasta. Sitä kyyhkystä ei katsojalle näytetä, mutta toinen nähdään. Täytettynä vitriinissä, idioottien tuijotettavana.

Andersson on tehnyt uutta elokuvaansa taas viiden vuoden ajan. Se on mahdollista, koska hänellä on varallisuutta ja oma studiorakennuksensa. Sinne lavastetaan surun, itsekkyyden ja turhien toiveiden näyttämöt.

Kyyhkynen on viimeinen osa trilogiaan ”ihmisenä olemisesta”. Kaikissa kolmessa elokuvassa rakenne on sama: näemme sketsimäisiä kohtauksia, joista osa on kuivaa komediaa, toiset tragediaa tai silkkaa eksistentialistista kauhua. Visuaalisesti tilanteet ovat kuin eläviä tauluja. Kyyhkynen koostuu 37 kohtauksesta.

Vuonna 2000 valmistunut Toisen kerroksen lauluja oli pääosin kiinni nykyajassa. Vuoden 2007 Sinä elävä siirtyi kohti epämääräisempää aikaa. Kyyhkysen maailma on yhä häilyvämpi ja harmaampi. Aikakaudet kohtaavat esimerkiksi kuningas Kaarle XII:n epäonnisen sotaretken kulkiessa tavallisen tämän päivän lähiöbaarin kautta.

Pöyhkeiltä vedetään matto alta. Kauneus muuttuu banaaliksi. Toiveikkuus kivettyy. Mikään ei pääty hyvin.

Elokuvan nimi viittaa Pieter Brueghel vanhemman maalaukseen Metsästäjiä talvimaisemassa. Tarkkaan katsoen siinä on kyyhkynen, joka ylhäältä katselee ihmisten puuhia. Mutta onko Anderssoninkin katse liian korkealta?

Nihilisti. Roy Andersson on nihilisti ja vihaa ihmisiä. Näkemys on kollegani, joka ei edes halunnut mennä katsomaan Anderssonin uutta.

Tuon tulkinnan mukaan Andersson tekee elokuviensa ihmishahmoista kurjia, surkeita ja onnettomia tahallaan ja nauraa päälle. Suomessa ja muutenkin laajemmin vallitsevan käsityksen mukaan Andersson on suuri humanisti, jonka lakoninen huumori on aina pienen ihmisen puolella. Minäkin rakastin Anderssonin edellisiä elokuvia. Uusimpaan suhtaudun eri tavalla.

Olen tavannut Anderssonin pari kertaa, ja hän on mukava, vähäpuheinen seuramies, olemukseltaan kuin iloinen Aki Kaurismäki. Helsingin Kabuki-ravintolassa tunnettiin pitkään jälkiruoka nimeltä royandersson. Vuoden 2000 Suomen-vierailullaan ohjaaja kaatoi vodkaa piparminttujäätelökuppiinsa. En ollut tätä ensimmäistä tempausta todistamassa, mutta yhdistelmää sai vuosikausien ajan tilata Kabukissa listan ulkopuolelta, ja söin sitä kerran myöhemmin Anderssonin seurassa.

Kyyhkynen ei ole huono elokuva, mutta se totisesti sanoo, että kaikki on menetetty. Siitä puuttuvat tunteelliset huiput ja ne oivallukset, jotka tekivät trilogian edellisistä osista mestarillista elokuvaa. Kyyhkysessä ei ole vodkajäätelön mahdollisuutta, se maistuu nenäverenvuodolta.

Hauskimpia kohtauksia on jakso, jossa siirtomaaherrat ja sotilaat taluttavat afrikkalaisen heimoperheen suureen kuparipannuun, joka suljetaan ja jonka alle sytytetään tuli. Seuraavaksi Andersson paljastaa, miten samppanjaa juovat aristokraatit viihtyvät seuraamalla kuparisonnia, jonka torvet muuttavat vaikeroinnin musiikiksi.

Kuka minä olisin kiistämään, etteikö yhteiskunta olisi iso kuparisonni, johon luottavaisina marssimme ja jossa pyörimme tuskissamme, kunnes kuolo korjaa. Ulinastamme voi tehdä vaikka elokuvan. ■

Julkaistu: 19.3.2015