Apu

Ihmepoika, ilmaveivi ja iso murros



Ihmepoika, ilmaveivi ja iso murros

Leijonien maailmanmestaruuden 2011 toivat pelaajat, joista osan muisti ei kunnolla yllä vuoden 1995 kultajuhliin. Sellaiset kuin Mikael Granlund.
Teksti Susanna Luikku

Jääkiekko on teoriassa yksinkertainen peli, jonka käytännön toteutus on usein ihan jotain muuta. Tarvittiin kolmen vuoden kasvuprosessi, valmennusryhmän muutos, vastaantuloa  niin valmennukselta kuin pelaajilta – ja ennen kaikkea sen sukupolven esiinmarssi, jonka enemmistölle maajoukkueen menneet voitot ja tappiot ovat osa lajihistoriaa, eivät omaa kaukalokokemusta.

Jälkimmäiseen poikkeuksen tekevät Mikko Koivu ja Tuomo Ruutu, jotka vuonna 1983 ikäluokkaa olevina NHL-joukkueidensa huippupelaajina kantoivat ennakkoon suurinta vastuuta. Mutta ikäkausimaajoukkueista alkaneista Leijona-urista huolimatta tämä oli ensimmäinen kerta, kun he ja varsinkin Koivu todella olivat todella joukkueen johtavat pelaajat.

– Tämä oli Mikko Koivun joukkue. Vahvuus lähti pelaajista, ja nimenomaan Mikosta. Joukkueessa oli paljon erilaisia liidereitä, mutta hän näytti esimerkkiä joka osa-alueella, päävalmentaja Jukka Jalonen suitsutti tv-haastattelussa.

Peliä rakentanut, kahteen suuntaan raatanut ja takkuisillakin hetkillä malttinsa säilyttänyt Koivu teki valtavan palveluksen paitsi joukkueelle ja Jalosen työpaikalle, myös itselleen. Nyt hän on suuren yleisönkin silmissä vihdoin huippukiekkoilija ja maailmanmestari omana itsenään, Mikko Koivuna – ei Sakun pikkuveljenä.

Ja sitten oli  Mikael Granlund. 19-vuotias keltanokka, jonka kaudesta kolmasosa meni aivotäräystoipilaana, kun hän sattui yli-innokkaana ajelemaan itsensä Blues-HIFK -liigaottelussa täydellä voimalla pitkin pleksejä.

Jalonen myönsi rehellisesti, että hän epäröi Granlundin riittävyyttä aikuisten MM-kaukaloon. Suuri vaikutus valintaan oli kakkosvalmentajaksi Vancouverin olympialaisten jälkeen nostetulla Petri Matikaisella, joka yhdessä maalivahtivalmentaja Pasi Nurmisen kanssa toi tiimiin kaivattua käytännönläheisyyttä ja suoraviivaisuutta.

Keltanokan valinnan tuloksena oli Suomen kokonaisuutena ehjin kentällinen Granlund–Jarkko ImmonenJanne Pesonen, joista kaksi ensinmainittua olivat tuskin tavanneet toisiaan, saati harjoitelleet tai pelanneet yhdessä. Kaksikon luova yhteispeli yhdessä ”nimettömän” puolustuksen lähes saumattoman varmuuden ja ylisuorittamisen – kirkkaimpana esimerkkinä kolossipakki Ossi Väänänen – kanssa auttoi  Suomen niiden hetkien yli, kun peli ja etenkin ykköskenttä haki koostumustaan.

Ja sitten oli tietysti se ilmaveivi. MM-välierässä. Venäjän verkkoon.

– Kuinka jonkun mieleen voi tulla tehdä tuollaista? Jalonen puisteli ottelun jälkeen nauraen päätään.

Voi tulla, ja voi sen tehdä. Kun tekee vaan. 

Palataan hetkeksi heinäkuuhun 2010 ja merenrannalle Espooseen. Lapsenkasvoinen nuori mies, vielä melkein poika, katselee hieman eksyneen oloisena ympärilleen lätkäkassi olalla. Tarkoitus on kuvata Suomi-kiekon pelastajaa luistimilla vetten päällä.

– Nuori herra Granlund, oletan?

Poika virnistää ja kättelee kohteliaasti. Haastattelu- ja kuvaussessiossa vahvistuu kuva, jonka suurlupausta seuratessa ja taustoja kaivellessa on saanut. Kyseessä on vielä hyvin nuori, kotona asuva ja fyysisesti keskeneräinen, mutta samalla ikäistään kypsemmän oloinen urheilija, jonka käytöstavoissa ja jalat maassa -asenteessa ei ole moitteen sijaa.

Kuvaaja asettelee Granlundia siniseksi maalatulle laudalle mereen. Laineet lyövät luistinten yli ja välillä polviin asti. Granlund poseeraa kiltisti, mutta kun kuvaaja pyytää ottamaan paidan pois, hän valehtelematta punastuu:

– Onko pakko? Kun ei me sovittu...

Kuvaaja rauhoittelee: tarkoitus on vain tarkistaa asentoa, jonka ilman varusteita löysä pelipaita peittää.

Haastattelijan on vaikea pitää pokkansa, mutta Granlundin huikattua, ettei hänen luistimiensa profiilissa ole kuin neljä senttiä suoraa osaa, naurattaa ja hirvittää samaan aikaan. Keikahdus kiikkerältä laudalta, rusahdus nivelsiteissä – ja siinä sitä ollaan.

No, ei sitten keikahtanut. Onneksi.

Granlundin kaltaisia lahjakkuuksia syntyy Suomen kokoiseen maahan harvoin, mutta hänen menestykseensä on silti selvät syyt. Pohjois-Suomen Kempeleestä kotoisin oleva Granlund  on pelannut jääkiekon lisäksi jalka- ja pesäpalloa, tennistä ja kaukalopalloa, plus viettänyt kaiken vapaa-aikansa pihapeleissä ja omatoimisessa harjoittelussa.

Tosin hän ei missään vaiheessa kokenut sitä harjoitteluksi, vaan hauskanpidoksi. Jatkuvasta liikkumisesta huolimatta ”Mikke” ehti keskittyä myös koulunkäyntiin niin, että lähti lukioon yli yhdeksän keskiarvolla.

Ja mikä tärkeintä: vasta C-ikäisenä Laser HT:stä Kärppiin siirtynyt Granlund sai toteuttaa itseään niillä yksinkertaisilla viisauksilla, jotka ehtivät 15 viime vuoden ylettömässä systeemikeskeisyydessä juniorikiekossa unohtua. Hän sai kehittyä yksilönä ilman liian varhaisia joukkueen menestyspaineita ja kaavamaista roolittamista, pelata ikäistään vanhempien kanssa ja yrittää mitä mieleen juolahti, vailla virheiden pelkoa.  

– Joukkuetreenit ovat OK, mutta juniorit kehittyvät omalla ajalla. Parasta, mitä valmentaja voi tehdä, on vinkata ja innostaa lisäharjoitteluun. Pakolla ei synny mitään. Nautin pelaamisesta ja haluan, että tilanne pysyy sellaisena, olin missä tahansa, Granlund kommentoi.

Samaa periaatetta toteuttavat ne tuhannet pikkupojat ja -tytöt, jotka nyt ja tulevaisuudessa leikkivät pihoilla, kaukaloissa, liikuntasaleissa ja olohuoneissa mikkegranlundia. Se on jopa laillaan jopa arvokkaampaa kuin maailmanmestaruus ja ne maalit, joita Minnesota Wildin ykkösvaraus jatkossa tekee NHL:ssä ja Leijonissa.

Julkaistu: 16.5.2011