Image

Ihanien ihmisten Flow


Miksi unelmoida täydellisestä maailmasta, kun sellainen on jo Flow-festivaalilla.
Kuvat Rami Niemi

"Ja kaikki fiilistely vituttaa, sun tapa rakastaa on mulle tapa kiduttaa/ Mä en tarvi mitää erityistä, sinä ja minä ollaan täällä ihan eri syistä”.

Tämän täytyy olla vertauskuva jostakin, toivottavasti ei sentään meistä, jotka yritämme tunkea samaan paikkaan kuulemaan vertauskuvaa, joka toivottavasti ei kerro meistä, jotka kaikki olemme täällä samoista syistä janoamassa jotain erityistä.

”Ja vaimo kuulostaa asuntolainalta/ Mä oon sori mut mieluummin duunaan vaik Edelmanit laivalta”.

Sama mulla, Paperi Jeesus, sama mulla! Täääääällä! Katso tänne päin, Paperi Jeesus! Oon se, joka näyttää samalta kuin kaikki muut, jotka näyttää samalta kuin kaikki muut! Paperi Jeesus, tääääääälllääää! Paperi Jeesus lauleskelee ylhäällä Flow Festivalin Pallolavan kuplassa ex-tyttöystävästään kirjoittamiaan lauluja. Uskollisimmat opetuslapset ovat tunkeneet Pallolavan lähelle jo kuultuaan Paperi Jeesuksen syntymästä voidakseen olla lähellä Paperi Jeesuksen sanaa, ja mekin täällä alhaalla yritämme tunkea itsemme lähemmäksi sitä tunnetta, että olisimme lähempänä tunnetta.

”Mä haluun seisoa vaan nurkassa ku toteemi/mä oon 30 kohta beibe, saako enää olla boheemi?”

”30 kohta beibe”! Totisesti! ”30 kohta beibe” oli ensimmäinenkin Jeesus aloittaessaan saarnaamisen, ja se saarnasi rakkaudesta ja taivasten valtakunnasta ja muutti veden viiniksi, ja Paperi Jeesus seisoo nyt mikrofoni kädessään taivasten valtakunnassa ja saarnaa rakkaudesta sillä tasolla, että seukataanko vai eikö seukata että toisaalta vapaus, mun tunteet ja kaikki maailman vaginat ja toisaalta mun tunteet, mun tunteet, mun kirjat, mun levyt, mun leffat, mun tunteet, tavallaan ei ihme, että tyttö kyllästyi eikä enää seukkaa Paperi Jeesuksen kanssa, ja siksi Paperi Jeesus muuttikin rakkauden giniä litkiessään (sillä on sitä tyttöä nimittäin ikävä!) hittibiiseiksi, joissa se laulaa meille ginistä ja rakkaudesta, ginistä ja rakkaudesta, samat tunteet meilläkin, samat tunteet, vaikkei ole!

Sitten Paperi Jeesus lopettaa, ja me kaikki käännymme. Tuhat omiin mahtaviin, ihaniin, fantastisiin tunnelmiinsa uskovaa alkaa tungeksia toiseen suuntaan, koska jossain muualla, muutaman shampanjalasillisen, lonkeron, oluen, valkoviinilasin päässä odottaa taas jotain mahtavampaa, ihanampaa, fantastisempaa.

Kun ilta on herkullisesti pimentynyt, alkaa Paperi Jeesuksen isoisä Iggy Pop vääntelehtiä lavalla ilman paitaa. Lauleskelee elämänhalustaan, tuhoamishaluistaan, seksin halustaan, kovasti laulaa vanhaksi mieheksi haluistaan, otatko lisää shampanjaa?

Moni meistä ajattelee 69-vuotiasta Iggyä katsellessaan omaa isäänsä. Ei ole tuollainen. Paita pysyy sillä päällä ja hyvä niin, kun rinnatkin sillä rumasti roikkuvat (eikö miehistä saa sanoa näin?), eikä Popin Iggy ole tehnyt kolmen tunnin teema-albumia kystoistaan, hyvä valinta Iggyltä, vaan se haluaa vain tuhota, tuhota, tuhota vielä 69-vuotiaanakin, kun oma isä on puhunut nyt jo viisi vuotta, että pitäis se myyränpesä varmaan tuolta mettästä hävittää.

No ei voi mitään, sellaista se on, ottaa ja antaa, ei ole aikaa liialle miettimiselle ja ristiriitaisille fiiliksille, kun nyt Iggy-vaari laulaa olevansa tooooosi villi lapsi, sama meillä, sama meillä kaikilla, nyt tanssitaan niin kuin tooooosi herkkä sielu olisi saanut toooosi pahan sairauskohtauksen!

Kaikki eivät tanssi, kaikki eivät ole edes nousseet tuoleiltaan katsomaan kuolevaa alastonta miestä. Niillä on kesken Flow-tarina, Flow-juoma, Flow-yhteistyökumppanuusneuvottelu, Flow-känni, Flow-pajarit, Flow-verkostoituminen, Flow-aviorikos. Flow Festivalin VIP-alueella istuskellaan rauhassa, Iggy oli joskus ok, tehdään viipyilevää lähtöä jatkoille, juuri sopiva yhdistelmä Flow-innostusta ja maailmallista ikävystymistä, juuri sopiva, onko kellään keulaa, naurua, nyt on Flow, totta kai on keulaa.

Maistuisiko lisää shampanjaa?

Flow festivaaleille on kerätty kaikki se yhteiskunnallisesti merkittävä, mikä hipeistä jäi jäljelle: huolella mietitty asukokonaisuus ja halu esitellä sitä; juuri Sitralle myyty työnteon muutoksesta kertova Powerpoint-esitys sekä yhdeksän kuukauden päästä kohdusta Ramones-paita yllään punkeva Flow-lapsi.

Hippien suuri rakkauden ja rauhan festivaali Woodstock kesti neljä päivää elokuun puolivälissä 1969. Vain vajaa neljä kuukautta myöhemmin rauhan ja rakkauden aika päättyi Pohjois-Kalifornian Altamont Speedway Free Festivalilla. Elokuussa 2019 Flow Festival on jo kuudentoista vuoden ikäinen, monella meistä on Flow’n ikäisiä lapsia, meidän Ida oli täällä jo kaksikuukautisena ja kuvittele, tuolla se on nyt väärillä papereilla jossain kavereidensa kanssa, mistä me muistutamme aina niinä lukuisina Flow-hetkinä, kun yhteenkuuluvuus, shampanja ja vanheneminen alkavat tehdä sielussamme jälkeä, joka omasta mielestämme on kaunis.

Woodstock oli hippien järjestämä festivaali, joten tiet sinne olivat kilometrikaupalla tukossa, ruoka loppui kesken ja sade ja tuuli olisivat pilanneet kaiken, elleivät hipit olisi olleet niin sekaisin, että ottivat päälleen satavan ulostemyrskyn yhteenkuuluvuutta vahvistavana kokemuksena.

Altamontissa arki palasi muistuttamaan olemassaolostaan. Festivaalin järjestysmiehiksi oli palkattu Helvetin enkelit, jotka heittelivät pulloilla ja tölkeillä festivaalien esiintyjiä, ja kymmeniä hippejä toimitettiin sairaalaan. Helvetin enkelit myös potkivat ja hakkasivat 18-vuotiaan miehen kuoliaaksi. Altamontissa kuoli kolme muutakin: kaksi nukkui makuupusseissaan auton ajaessa yli, yksi hukkui sadetusojaan. Loput menivät töihin.

Maistuisiko shampanjan kanssa ravunpyrstö-cocktailpala?

Altamontin jälkeen Altamont on yritetty unohtaa ja palauttaa Woodstockin yhteenkuuluvuuden tunne esimerkiksi Glastonburyn ja Roskilden festivaaleilla, mutta vasta Flow Festivaleilla on onnistuttu tyylipuhtaasti kiteyttämään kaikki se kaunis ja kallis, mitä rauhasta ja rakkaudesta jäi.

Flow on luokan parhaiden oppilaiden koulunalkamisriitti, jossa makuupussiin kuolemista pahempi kohtalo on sriracha-kastikkeen valuminen vegaanidogista vaaleille Flow-housuille.

Flow’ssa ei tarvitse pelätä hakatuksi tulemista, korkeintaan hetkellistä yksinäisyyttä ja sitä kasvavaa tunnetta, että jossain, jossain täällä on teltta, lava, pöytä, jossa on jotain, joka on hauskempaa, hyödyllisempää ja merkityksellisempää kuin se, mitä tässä edessä juuri nyt on, vaikka tässäkin on toki hauskaa, hyödyllistä ja merkityksellistä, muttamuttamutta…

Tuon tunteen nimi on paitsi fomo, myös Zeitgeist, mutta nyt on onneksi Flow, ja Flow’ssa Zeitgeist on sitä, että on Flow.

Flow on paljon enemmän kuin festivaalit. Se on ystävämyynti, hyvien ihmisten Kääk!-juorut, kolmen päivän bileet, loman päättäjäiset, muotinäytös, työpaikkahaastattelu, huumerinki, herättäjäjuhlat, IRL-Facebook, luokkakuva, hetki etkojen ja jatkojen välissä, nelikentän herkuimman kentän jakautuminen neljään, jakautuminen uudestaan neljään, vielä kerran neljään ja vielä kerran neljään, terveisiä jatkoilta, täällä ollaan!

Suvilahdessa ei ole pelkoa hukkumisesta sadetusojaan, koska Flow’ssa ei koskaan sada. Ja silloin kuin sataa, silloin myrskyää, niin ruhtinaallisesti myrskyää, että se ei synnytä pelkoa vaan lisää Flow-kansan yhteenkuuluvuuden tunnetta, sillä Flow on mielentila, jonka korkein aste on sosiaalisten tilanteiden synnyttämä päättymätön rupatteleva riemu, salama, iiiiiiiiik, ihanaa, jotenkin sopii muuten tosi hyvin just tähän hetkeen, eikö sovikin, sopii, iiiiiik, se iski ihan lähelle, ihanaa!

Flow’ssa Suomi hyppeli ensimmäisen kerran molemmilla tanssi­jaloillaan nykyaikaan, oikealle puolelle historiaa. Muut festivaalit olivat musiikkiin ja agraarisuuteen juuttuneita heteroseksuaalien oksennuspidätyskisoja, joissa LGBTIQ+ tarkoitti vain uutta ja sinänsä kiinnostavaa barbecue-kastiketta. Niissä keskeisenä tekijänä oli musiikki, ja se musiikki kertoi kuulijoistaan yksiulotteista, liikaa musiikkiin, liian vähän kuulijaan itseensä, keskittyvää tarinaa.

Muut festivaalit olivat kaikille ja ne sijaitsivat maalla. Niissä ei ymmärretty musiikin voivan olla vain osa kokonaisvaltaisen hedonistista kattausta, jossa asiakas on numero yksi, vaan niissä seisoskeltiin oluttuoppien kanssa ankeissa karsinoissa (todellakin agraaria!) ja kun tuli nälkä, kädessä oli makkara, ja kun tuli humala, kädessä oli nyrkki vielä epävarmana siitä, päätyykö se jonkun kasvoille vai ei-yhteisölliseen masturbaatioon.

Flow Festivalilla musiikki on perääntymässä vuosi vuodelta enemmän taka-alalle; sivuseikaksi, jonka tehtävä on luoda vartioidulle leirille rennot olosuhteet, joissa kokea itsensä vapaaksi.

Flow’ssa on ymmärretty kohdentaa musiikkitarjonta niin, ettei siihen tarvitse suhtautua merkittävämpänä kuin oman maun laaja-­alaisuutta koskevana hallintalauseena ”Joo mä tiedän ne”; thumbs­uppina sille, miten Flow onkin taas onnistunut valitsemaan sellaisia artisteja, joita juuri nyt siellä tuleekin olla. Flow’ssa musiikki antaa puitteet olemiselle, jossa ei täydy hetkeen välittää muusta kuin itsestään, ei edes musiikista, ainoastaan omia tunnelmia koskevista omista tunnelmista, tätä fiilistä on koko kesä odotettu.

Poikkeuksena Flow’n musiikin ylittävälle tunnelmoinnille ovat Flow’ssa laahustavat sadat metsästäjä-keräilijät. Näille hifi-vaareille musiikki on edelleenkin muistuma ajasta, kun 70-luvun poikapiirissä keräännyttiin kuuntelemaan yhdessä sitä vinyylialbumia, jonka joku oli saanut ensimmäisenä hankittua.

Vaareilla on puhelimissaan, jopa paperille kirjoitettuina, tarkat listat siitä, mikä ja kuka esiintyy milloin ja missä, jotta he eivät menettäisi mitään. He ovat tärkeänä Flow-vähemmistönä oikeutus sille, että Flow Festivalilla ylipäätään soi elävä musiikki, koska ilman metsästäjä-keräilijöitä Flow olisi yhä nopeamman kulauksen päässä jättimäisestä koulunaloitusdiskosta, jossa kaikki ilohaikailevat saman Spotify-listan sisällä.

Flow’ssa on ymmärretty, että musiikkia korkeammalla ovat ne, jotka kuuntelevat musiikkia, ja Flow’ssa on Suomen ensiluokkaisin yleisö, joka on samalla Flow’n tärkein esiintyjä.

Flow on aistillisten kokemusten pyhättö, elegantin huomaamaton tulonsiirtotanssi, jossa 84 000 hengen yleisö elää kolmen päivän ajan niin kuin ei enää koskaan saisi elää.

Flow’n ruokatarjoilu on annettu erilaisten pienten ja kiinnostavien ja kalliiden ja pienten ja kiinnostavien ravintoloiden vastuulle, ja mitä vastuuseen tulee, niin kierrätys, lähiruoka, luomuruoka, luomuviini ja vegaanisuus ovat Flow’ssa tärkeämpiä arvoja kuin todellisuus, jossa 84 000 erituloista ihmistä kuluttaa kolmen päivän ajan niin kuin kellään ei olisi taloudellisia reunaehtoja elämiselleen (niin banaalia edes mainita aiheesta!).

Flow-yleisön erikoislaatuisuudesta kertoo se, että jopa media on ymmärtänyt Flow’n luonteen. Flow-uutisoinnissa ei enää mainita esiintyjiä vaan julkaistaan kuvia yleisöstä otsikoilla ”Tyylikäs yleisö juhli Flow’ssa”.

Juuri niin! Ei tänne tultu katsomaan muiden kitarasooloja vaan soittamaan omaa sooloa, juhlimaan kesää, omaa itseä, omaa tulotasoa, omia valintoja, omaa etenemistä, omaa distinktiokykyä, yksilöä vailla yhteiskuntaa, Helsinkiä (I ♥ Helsinki!), miten kävikin näin hyvin, että mulle kävi näin hyvin.

Flow on iloinen, orgaanisesti elävä sidosryhmätapaaminen, jossa ei ole tilaa synkille, sottaisille rock-häviäjille, elleivät ne ole tehneet sottaisesta synkkyydestään brändiä niin kuin The Cure, olin kyllä hetken, että whaaaaaaat, sopivatko ne tänne, mutta toisaalta ne ON osa mun nuoruutta, ja nyt Robert Smith vinkuukin taustalla, että ”It doesn’t matter if we all die”, oioioiiiiiiiiiihanaa mä niin muistan ton tunteen, kun on keskellä juttua siitä, mitä hassua tapahtui, kun matkustettiin perheen kanssa junalla Milanoon!

Milanossa todellakin oltiin ja puhuttiin sielläkin viime vuoden Flow’sta ja tämän vuoden Flow’sta ja mikä susta rakas on ollut paras Flow, sellaisia me Flow-ihmiset ollaan, ja tavallaan sääli, että ollaan oltu yhdessä jo 18 vuotta, kun olisi ollut kiva löytää toisemme Flow’sta!

Flow ei ole vain kolme humalaista päivää elokuussa kahden kuukauden loman jälkeen. Se on merkittävä ajallinen vedenjakaja – niin kuin Jeesus! – jonka avulla määritellään aika ennen Flow’ta ja sen jälkeen. Flow’ta aletaan haikailla sosiaalisessa mediassa jo jouluna – Jeesus! – ja sitä muistellaan siellä vielä seuraavana jouluna. Aidoimpien Flow-ihmisten puhelimissa on taustakuvana edellisvuoden Flow-yleisöä, jotta jaksaisi vuoden läpi, ja Flow’n kritisoiminen on kuin olisi hakannut Flow-ihmisen Flow-lapsen, sillä Flow ei todellakaan ole vain kolme päivää, vaan se on Flow-vuosi 2015, Flow-vuosi 2016, Flow-vuosi 2017, edellinen Flow-vuosi, tämä Flow-vuosi, tuleva Flow-vuosi ja se on Flow-kuukausi ja Flow-viikko ja Flow’n jälkeinen viikko, jolloin ollaan he he he vähän heikossa hapessa, mutta onneksi on sellainen ammatti, että jengi ymmärtää, miten kävikin näin hyvin, että mulle kävi näin hyvin.

Flow on pitkin maailmaa matkustelleiden eliittikoululaisten kotiinpaluu kesäloman jälkeen. Ville Niinistö, halataan, Emma Kari, halataan, Paperi Jeesus, yhteiskuva, yhteiskuva, Jorma Uotinen, Mikael Jungner, Pekka Haavisto, Anni Sinnemäki, me ollaan vihreitä kaikki, Manuela Bosco, Juhana Vartiainen, yhteiskuva, yhteiskuva, Paavo Arhinmäki, Michael Monroe, Maria Veitola, nyt oikein kunnolla rutistetaankin, Susanna Penttilä (white trash, mutta menköön huumorina!), Cristal Snow, Li Andersson, yhteiskuva, yhteiskuva, Tomi Björck, täällä ovat kaikki, ja niiden lisäksi 500 humalaista journalistia, on kuin olisi astunut sisään sellaiseen 7 Päivää -lehteen, jota itsekin tilaisi (voi kun siinä olisi pitkiä, vitun hidaslukuisia esseitäkin!)!

Vaikka me olemme Flow’ssa iso perhe (emmekä todellakaan sanan heteronormatiivisessa merkityksessä!), niin rajansa kaikella, ollaan nyt rehellisiä, eri ihmisillä on eritasoiset instrumentaaliset arvonsa, minkä ajatuksen Jussi Halla-aho pikkuisen pilasi, koska täällä Flow’ssa se tarkoittaa jaa-a hei miten tää taas menikään.

Ensinnäkin Flow’ssa kaikki ovat ystäviä, samanarvoisia, samoin ajattelevia hyviä ihmisiä, koska Flow on kolmipäiväinen aidattu ihanneyhteiskuntakoe. Flow on osoitus moraalisen hyvyyden voimasta: 84 000 samalla tavoin tuntevan ihmisen suljettu IRL-ryhmä, 84 000 iloonsa Instagramissa räjähtävää Emma Karia vailla ongelmia, keskinäistä kyräilyä, aggressioita, vihapuhetta, maailman voi todellakin muuttaa olemalla oikeassa oikeaan aikaan oikeassa paikassa oikeassa seurassa oikea lasi kädessä.

Toisekseen Flow’ssa suoritettava jako tavallisiin ja VIP-ihmisiin ei ole luokkajakoa, vaan… jotain muuta… jotain erilaista… jotain parempaa… mutta siis sitä ei ole!

Flow on aivan erilainen festivaali, jolla ei ole Flow’n itsensä mukaan ”lainkaan erillisiä vip-paketteja myynnissä” ja ”toinen syy vip-karsinoiden puuttumiseen on se, että meillä yleisö ei halua erillisiin telttoihin tai sisätiloihin”, koska ”lähdemme siitä, että tapahtuman aukioloaikoina kaikki tilat ja alueet ovat koko yleisölle avoimia”.

Kolmanneksi Flow’n VIP-luokalle on varattu omat pikaväylät rannekkeenvaihtopisteillä sekä pääportilla, koska erikoisihmisillä on ymmärrettävä kiire Gold Arean loungeen, oman VIP-alueen hyvin varusteltuun baarin, kahvilaan, mukaville istuskelualueille, ilmaiseen wifiin sekä omiin wc-tiloihin, jotka ”ehostautumispisteineen takaavat korkeatasoisen Flow-kokemuksen”.

Hyvilläkin… jopa parhaimmilla!... ihmisillä on oma VIP-­luokkansa, erikoisihmiset, joille lähetetään Flow-kutsu pyytämättä ja joista pidetään parempaa huolta kuin niistä, jotka eivät ole vielä kiivenneet sinne, mistä ne näkyvät niin hyvin, että niistä kannattaa pitää parempaa huolta.

Flow-erikoisihmiset jakautuvat kahteen ryhmään: A-luokan ja B-luokan erikoisihmisiin. A-luokan erikoisihmiset ovat niitä, jotka on valittu instrumentalistisin perustein: heistä on Flow’lle hyötyä heidän asemansa, vaikutusvaltansa, rahojensa tai verkostojensa kautta. B-luokan erikoisihmiset ovat rahalla festivaaleille tunkeutuneita vitun tyrkkyjä.

Molemmat erikoisryhmät pääsevät Flow’n VIP-alueelle, josta ei tarvitse koskaan poistua. A-luokan erikoisihmiset kutsutaan sinne, B-luokan tyrkyt pääsevät sinne joko ostamalla lippunsa American Express Gold -kortilla tai maksamalla kolmen päivän lipusta 295 euron Early Bird -hinnan (nämä vaihtoehdot elävät sen mukaan, kuka Flow-sponsoreista saa kulloinkin mitäkin).

Omilla ansioilla saatu ranteeseen kiinnitetty VIP-lippu on aina ollut sekä haltijalleen että ympäristölle konkreettinen todiste siitä, että muutkin ovat uskoneet sen tarinan, jota itsestään kertoo, eikä sosiokulttuurisessa selviytymisessä ole sen kummemmasta kyse. VIP-verkostoista huolehtiminen ja niiden jatkuvasti muuttuvan kokoonpanon mietiskely… voisko joku tarkistaa, onko tää professori Anu Koivunen kuollut… on Flow’lta markkinatalouden normaalia suhdetoimintaa, mutta kun tapahtumaa on markkinoitu saman­arvoisten ihmisten hyvyysorgioina samanarvoisina itseään pitäville Flow-ihmisille, samanarvoisuuden sisälle pesiytynyt luokkajako on joskus hieman kiusallista ja siksi sitä ei kannata liikaa korostaa, kun yhteiset hyvät fiilikset tässä tärkeimmät ovat.

Valitettavasti vääränlaiset tyrkyt eivät voi mitään itselleen. Ne tekevät VIP-tilasta oman sottaisen BB-talonsa kertoessaan blogeissaan, twiiteissään, Facebookissaan kutsuista Lanson-juhliin, sisäpiiritilaisuuksiin, shampanjaa, kutsuista Amex-juhliin, shampanjaa, shampanjaa ja eräs heistä tiivisti blogissaan vähän liian brutaalisti, mitä Flow on, mitä tarkoittaa I heart Helsinki: ”Valitsin festariasukseni Versace Collectionin väljän kesämekon ja YSL:n vyön. Korvakorut ovat löytö New Yorkin Harlemista, laukku Louis Vuittonin ja aurinkolasit YSL:n.”

Apua! Liian tarkka lähikuva Ayn Randin sinänsä perin inspiroivasta vulvasta! Liikaa yrittämistä, liikaa erottautumisen halua, liikaa oman erikoisaseman alleviivaamista, omaan erikoisasemaan tulee suhtautua niin, ettei ole omaa erikoisasemaa, vähän kuin entis­aikojen brittiaatelinen nuhjuisissa vaatteissaan pubissa, niin kaikilla säilyvät hyvät fiilikset!

Ne hyvät Flow-fiilikset ovat muutenkin olleet viime aikoina kovin, kovin hauraat!

Päreiksi pirstaloituneessa Suomessa ääripäät ovat ne, jotka ovat löytäneet yllättäen toisensa, kun sekä haute mondea että hoi polloita yhdistää tunne siitä, että kaikki muut – mediasta puhumattakaan! – vainoavat heitä. Se ei ole kiva tunne sille oikein tuntevalle ääripäälle!

Parina viime vuonna Flow’sta on esitetty vaimeasti pihisevää kritiikkiä, kallista on, ahdasta on, Mojo-festivaali, mainstream-­festivaali, ootko käynyt Heartlandissa Tanskan Fyn-saarella, ne on tulevaisuuden festivaali. Pihinää on seurannut Flow-ihmisten Flow-suhdettaan – se on kuin oma lapsi! – varjeleva aggressiivisuus, jossa kasvavalla paranoialla ihmetellään, miksi kaikki vainoavat, kun fiilikset on muutenkin hauraat.

Marttyyriparanoian retoriikka kulkee Suomessa sarasvuolaisella puksutuksella, jossa ihmetellään kehässä, kuinka en ymmärrä, hyvää tässä kaikille yritetään, parhaamme on tehty, teitä me ajatellaan, mutta parille kateelliselle on nyt annettu ääni, ja tuo ääni on kateellista, katkeraa kateellisten ininää, jolla pyritään kateellisina pilaamaan kaikki se hyvä, mitä me olemme osakeyhtiölain puitteissa tehneet kaikkien muiden hyväksi.

Hyvät Flow-fiilikset ovat hauraat, ja ne menevät helposti kateellisten turhasta kritiikistä tai uutisoinnista hauraammiksi. Ja tätä vainoa on jatkunut jo kauan!

Vuonna 2016 hauraat, hyvät fiilikset menivät melkein pilalle, kun iltapäivälehdet uutisoivat poliisin saaneen festivaaleilta kiinni useita huumeiden käyttäjiä, yhdessä tultiin siihen tulokseen, että ihan turhaa kyttäämistä, kun Flow’n huumeidenkäytössä… ymmärtäkää edes tämä, hyvät ihmiset!... kyse on siitä toisenlaisesta huumeiden käytöstä, ei sellaisesta, josta on haittaa kenellekään.

Vuonna 2017 hauraat, hyvät fiilikset menivät melkein pilalle, kun ihan turhaan uutisoitiin järjestyksenvalvojista, jotka pahoinpitelivät Flow’ssa esiintyneen Inga Mauerin, joka lopulta päätyi yöksi putkaan. Vähän olisi voinut tuotakin harkita, nyt joutui Rantasen Toni, Flow’n yksi omistajista, kirjoittamaan Facebookiin kesken tärkeämpien tehtäviensä monisanaisen päivityksen siitä, että hänen olonsa on ”sanaton ja murtunut” eli sanalla sanoen hauras.

Vuonna 2018 hauraat, hyvät fiilikset menivät melkein pilalle, kun Hesari hyökkäsi ihan turhaan viattoman, koko Suomen ja Helsingin mainetta parantaneen Flow Festival Oy:n päälle uutisoimalla talkootyöntekijöistä, jotka ilman palkkaa ja vakuutuksia korjaavat Flow-kansan jätteitä, ja että talkootyötä teettävä, voitollinen osake­yhtiö saa kaupungilta avustusta ja että.. IHAN TOTTA HILJAA NYT!

Ihme vitun kitinää! Jostakin se ura on aloitettava, eivät kaikki voi olla kolumnisteja parikymppisinä! Itsekin siivosin jotain joskus, ja tähän olen päässyt, VIP-alueelle halailemaan itseäni!

Eikö voitaisi unohtaa edes yhdeksi viikoksi omat kaunaiset katkeruudet, kitinät, katkerat kaunaisuudet ja vikinät ja jättää turha yhteiskunnallisuus – sille on paikkansa vaaleissa, hyvä Emma Kari, hyvä Emma Kari! – ja vain nauttia yhdessä, koska siitä Flow’ssa on kyse!

Ja musiikkihan tässä on pääasia, musiikki! Rytmi on tasa-­arvoistava elementti, kaikilla meillä on kaksi tanssijalkaa (sori te, joilla ei oo!) eikä lopulta ole niin väliä, onko kädessä omilla rahoilla maksettu muovituoppi vai ilmaiseksi saatu Lanson-lasi, koska musiikki yhdistää ja kädessä on ilmaiseksi saatu Lanson-lasi.

Hyvä, musiikki, hyvä! Se todellakin yhdistää! Niin kuin nyt, kun harmaa, pahantuulinen rusina Patti Smith – Paperi Jeesuksen kuollut isoäiti! – kysyy pimenevässä Helsingin yössä Flow-kansalta, meiltä kaikilta, tosi hyvin, että ”How can we dance when our earth is turning?/ How do we sleep while our beds are burning?”.

Hyviä kysymyksiä, pirun hyviä kysymyksiä, joihin me vastaamme tanssimalla, voi kuinka me tanssimmekaan, yhdessä, ja me itkemme maailman pahuutta ja omaa hyvyyttämme, yhdessä, ja me tanssimme, yhdessä, ja me tanssimme niin, että Suvilahden porttien eteen kasautuneet tuhannet polkupyörät, kertomus meistä, osa niistä jää sinne yöksi, koska me olemme tanssineet ja juoneet ja tanssineet ja juoneet ja istuneet ja juoneet itsemme liian väsyneiksi, mutta onneksi taksikuskit tietävät millaista tää ihana elämä joskus on, ja siksi festivaalialueen edessä meitä odottaa jono takseja, ja kun taksin takapenkiltä katselee satoja helsinkiläisiä pyöräilemässä Helsingin kaupungin, meidän kaikkien kaupungin, Alepa-pyörillä Flow’sta yhdessä, yhdessä, kohti uutta Helsingin aamua, ei voi mitään, itkettää ilosta, ihania ootte rakkaat, huomenna taas nähdään, silloin on lasten Flow-sunnuntai, tuun tänne kummitytön kanssa, vuos sitten viimeks nähtiin, meillä on jo ihan tällainen Flow-traditio, että se tulee tänne pariks tunniks mun kanssa, kun annan sille satasen. ■

Jyrki Lehtolan esseekokoelma Tesla Metsässä (Siltala) ilmestyy syyskuussa. Jeesus Kuplassa on yksi kokoelman esseistä.

Julkaistu: 8.8.2019