Image

Ihana, terapeuttinen ja suuruudenhullu Karina

Karina-yhtyeen Karin Mäkiranta ja Helmi Tikkanen pitävät toisensa järjissään jatekevät hiljaista musiikkia, joka pitää kuulijansa järjissään.
Kuvat Jirina Alanko

Karin Mäkiranta ei oikein muista, miten hänestä ja Helmi Tikkasesta tuli ystäviä. Eikä Helmi Tikkanenkaan.

Kesällä 2011 niin joka tapauksessa kävi, jotenkin, Nakkilassa järjestetyllä popjazzleirillä, jonne tuli ympäri Suomea niitä teinejä, jotka ottivat musiikin erityisen vakavasti.

Mäkiranta ja Tikkanen olivat olleet vuoden samalla luokalla Sibelius-lukiossa ja olivat nyt huonetovereita leiriläisille vuokratussa kerrostalossa.

Oli todella lämmin. Mäkiranta käveli kaikkialle ilman kenkiä. Ravinnoksi oli lähinnä Dr. Oetkerin mozzarellapizzaa, ja yöt menivät valvoessa lattialle levitetyillä patjoilla. Aamuteoriatunneilta tuli lintsattua säännönmukaisesti – kunnes joku tuli varta vasten hakemaan.

Ipodeissa oli brittiläisiä Jai Paulia ja Jamie Woonia. Ja Kanye Westiä tietenkin. Oli päätetty, että elokuussa luikittaisiin Flow-festivaalille ohi 18 vuoden ikärajan katsomaan Westin keikkaa. Ajatus jännitti Mäkirantaa niin, että hänen kasvonsa muuttuivat lakanamaisen valkeiksi. ”Kuin tuomiopäivä olisi koittanut”, Tikkanen kuvailee.

Jossakin vaiheessa Tikkanen ja Mäkiranta alkoivat soittaa yhdessä. Tai soitella. Tai pelleillä soitinten kanssa. Lauluyhtyeessä muutaman muun kanssa he lauloivat Jimi Hendrixin Voodoo Childia. Jamie Woonin Spirits-kappaleesta he tekivät keskenään oman loopperiversionsa.

Tikkanen opetteli laululäksyjä Mäkirannan säestyksellä. Jännitti. Hän oli ajatellut, että Mäkiranta on niin paljon parempi. Mäkiranta taas oli ajatellut, ettei heistä tulisi ystäviä. Selitys on, ettei Mäkiranta koskaan ajatellut saattavansa alkaa kaveerata ”upeiden tyyppien” kanssa.

Leirin lopussa he olivat ”dynamic duo”, kuten ystävä oli heidät ristinyt. Mäkirannan Flow-ilmeen voi nähdä yhä silloin, kun tapahtuu isoja juttuja tai paljon samaan aikaan. Nykyään se nousee Tikkasenkin kasvoille.

Marraskuussa dynamic duo on jälleen kasassa ja lusikoi Café Esplanadin samanlaisia kalakeittoannoksia kuin synkronoidusti.

Mäkirannalla on vaaleat hiukset, Tikkasella tummat. Ja kun he puhuvat, he tekevät sen kuin vuorotellen. Molemmat puhuvat hiljaa ja antavat toiselle aikaa ja tilaa. Kun ei ole oma vuoro, voi katsoa muualle ja olla vaiti.

Bändi on siinä jännittävässä vaiheessa, jossa takana on Helsingin Sanomien viiden tähden arvostelu debyyttialbumista, ja Flow’n ja Sidewaysin kaltaisilla festivaaleilla lavat kasvavat ja soittoajat paranevat.

Mäkiranta muutti keväällä Berliiniin. Nyt hän on palannut pikavisiitille Helsinkiin. Illalla on yksityiskeikka radiokanavan järjestämässä juusto- ja viini-illassa. Ennen haastattelua samassa pöydässä on pidetty bändipalaveria. Siksi nurkassa istuu myös manageri Pietari Pyykönen läppäreineen.

Yhtyeen nimi on Karina, mutta ei Mäkirannan vaan Laila Kinnusen Carina-kappaleen mukaan.

Helmikuussa Karina julkaisee toisen albuminsa. Bändi on siinä jännittävässä vaiheessa, jossa takana on Helsingin Sanomien viiden tähden arvostelu debyyttialbumista, ja Flow’n ja Sidewaysin kaltaisilla festivaaleilla lavat kasvavat ja soittoajat paranevat. Tietäjät tietävät, ja he odottavat niin suuria kuin kehtaavat ja uskaltavat.

Alkunsa yhtye sai heti Mäkirannan ja Tikkasen lukion päätyttyä vuonna 2013. Vielä viime vuoteen asti mukana oli kolmaskin jäsen, Niko Koivuhovi, joka kuitenkin jätti yhtyeen.

”Kasvettiin vähän eri suuntiin, kuten ihmissuhteissa voi käydä”, Tikkanen sanoo.

Hänelle ja Mäkirannalle kävi päinvastoin. Nakkilan leirin jälkeen Tikkanen sai ”merkittävän musiikkikaverin”.

Kumpikaan heistä ei tosin viihtynyt hirveän hyvin Sibelius­-lukiossa. Eivät sopineet stereotyyppiin.

Tikkanen puhuu taidelukioefektistä.

”Että joku on siellä taiteellisesti lahjakas, se on jotenkin saatanan iso juttu. Se on kaikkein piinallisin ihmistyyppi, joka kokee olevansa niin lahjakas. Joka ikinen siellä on.”

”Siellä häviää sellainen, mitä olisi musta hyvä opettaa 16–19-vuotiaille ihmisille eli käytöstavat. Ne, jotka oli eniten äänessä, oli kaikkein pahimpia.”

Kallion lukion sukupolvista, annisinnemäistä, olaviuusivirroista ja roopesalmisista on kirjoitettu lehtijuttu jos toinenkin. Keskeinen osa Sannin menestysnarratiivia on, kuinka hän tuli Lohjalta Sibelius-lukioon – kuin harkitumpanakin uravalintana. Ellinoora on musiikkilukiolainen Oulusta. Edellisen sukupolven lippua liehutteli kuopiolainen musiikkilukiolainen Jenni Vartiainen.

Tyypillisten mielikuvien mukaan lahjakkuudet ovat urastaan niin varmoja, että he ovat suunnilleen perustaneet yrityksen jo lukioon tullessaan varautuakseen tähteyteen.

Ja mihin ikinä taidelukiolainen tai entinen taidelukiolainen menee, hän ottaa kitaransa, esiintyy ja tekee läsnäolijoiden elämästä leirikoulun, tahtoivat he sitä tai eivät. Nuoruustangolla omaa erinomaisuuttaan, tai ainakin erityisyyttään, julistavaa tunnelmanpilaajaa ei pääse karkuun puistoissa, teatterikouluissa tai elokuvajuhlilla.

Mäkiranta ja Tikkanen sanovat molemmat, etteivät tiedä mitään pahempaa kuin sen, että pitäisi esiintyä kavereille.

”Parasta, mitä mä sain lukiosta, oli Helmi”, Mäkiranta sanoo.

”Lukioissa oli jatkuva jokin vitutus, että mä en erotu. Mä en jotenkin pääse esille. Se ehkä aukesi siitä, kun alettiin tehdä sovituksia yhdessä”, Tikkanen sanoo.

”Sain yhtäkkiä soittaa ihan mitä halusin.”

Karin Mäkirannan molemmat vanhemmat ovat pianisteja: äiti soittaa ja opettaa jazzia, isä säveltää musiikkia teattereihin. Kuusivuotiaana Mäkiranta teki isänsä kanssa kiertueen: Laulava ilves.

”Mä olin päätähti. Me mentiin pikkupaikkakuntia läpi ja mä, no, olin laulava ilves”, Mäkiranta sanoo.

Jazzkaanonin hän oppi kotona vahingossa, bossa novat nukkumaanmenomusiikkina. Ala-asteella hän katosi jo omaan huoneeseensa omien nappikuulokkeidensa ja oman musiikkimakunsa kanssa. Logic-musiikinteko-ohjelmasta tuli jo yläasteiässä paras ystävä, kun vanhemmat ohjasivat tekemään itse. Pianonsoitosta hän kieltäytyi kapinasyistä ja valitsi kitaran. Mutta yläasteen musiikkiluokilla esiintyminen alkoi hävettää. Oli noloa välittää liikaa, ja yhteisö sokaisi. Jalkapallo, poikien kanssa hengailu ja energiajuomat alkoivat kiinnostaa musiikkia enemmän.

”Silloin mä vihasin jazzia, mutta päädyin opiskelemaan sitä.”

Helmi Tikkasen vanhemmat laittoivat lapset ”vain tekemään jotakin”. Seitsemänvuotiaana Tikkanen päätti, että haluaa soittaa kontrabassoa, aloitti, tykkäsi valtavasti, mutta tajusi vasta lukiossa, että sitä voi soittaa muutenkin kuin nuoteista.

Hänen puhelimessaan on yhä Mäkirannan kanssa tehtyjä äänityksiä lukion jälkeisiltä ajoilta. Räppiä, punkia, mitä vain. Ensimmäisillä keikoillaan Karinan esiaste soitti kitaralla ja kontrabassolla, mitäpä muutakaan, kuin Laila Kinnusen Carinaa.

Nyt sekä Tikkanen että Mäkiranta ovat paitsi suomalaisen sosiaalidemokraattisen musiikkikoulutuksen jokaisen tason tuotteita, myös korkeakoulutettuja muusikoita. Mäkiranta on tehnyt Pop & Jazz Konservatoriolla musiikkiteknologian ammattikoulututkinnon ja viime keväänä jazzlaulun kandin Sibelius-Akatemiasta.

”Sen jälkeen irtisanouduin sieltä. Ei kiinnostanut enää yhtään. Oon yrittänyt oppia olemaan vähemmän ammattimainen tässä bändissä.”

Tikkanen on valmistunut Pop & Jazz Konservatoriosta ja opiskelee toista vuotta Sibelius-Akatemiassa.

”Akatemialla mulla on asenneongelma, että mä en halua soittaa tolleen. Pakko tuoda kaikkeen jokin oma twisti. Siitä mä oon tosi kiitollinen tälle proggikselle.”

Vuoden 2017 alussa Pietari Pyykönen ehdotti, että voisi auttaa Karinaa.

Hän oli vastikään kuullut Pop & Jazz Konservatorion jamipajassa Bambi-nimisen kappaleen. Se on lohduton, eroaiheinen folklaulu. Kitara-arpeggioista, stemmalauluista ja kaiuista tulee mieleen Sufjan Stevensin Carrie and Lowell -levy. Mäkiranta sanoo albumin olevan yksi hänen kaikkien aikojen suosikkejaan. Stevensin hän löysi varhaisteininä O.C. -tv-sarjan soundtrackilta. (Nyt sama toistuu: Stevensin striimatuimmat kappaleet ovat Call Me by Your Name -elokuvan soundtrackilta.)

Mäkiranta kertoo tehneensä kappaleesta ”ainakin sata miksausta”. Silloin kolmihenkinen yhtye teki ensimmäistä levyään Tikkasen isovanhempien mökillä, täysin itse, jotta pienimmätkin bassokaikujen erot oppisi tuntemaan.

”Mä vähän tungin mukaan. Jos te haluutte apua, olen tässä. Jos ette, niin ei sit”, Pyykönen sanoo.

Mäkiranta tunsi Pyykösen ensin Sibelius-lukiosta ja sitten Pop-­& Jazz Konservatoriolta.

”Sä olit aina kuulokkeet päässä”, Mäkiranta sanoo pöydän toiselle puolelle.

Pyykönen on kaksi vuotta 25-vuotiaita Tikkasta ja Mäkirantaa nuorempi. Hän tuli Helsingin musiikkiskeneen tyhjästä, mutta on innokkaan ja suuriin pyrkivän tekijän maineessa. Hädin tuskin täysi-ikäisenä hän myi Helsingissä loppuun Olohuoneklubin toisensa jälkeen. Gloriassa järjestetyn tapahtuman konsepti oli, että pääesiintyjää ei paljasteta etukäteen. Yksi näistä yllätysesiintyjistä oli 2000-luvun Islanti-huumassa maailmanmaineeseen noussut Múm. Eikä yrittäminen maksa mitään. Siksi Pyykönen on koettanut saada Suomeen keikalle esimerkiksi Coldplayn Chris Martinin. (Vastausta ei tullut, ja bändi buukkasi harmillisesti samalle päivälle stadionkeikan Australiaan.)

Yleisöt olivat ehkä pieniä, mutta silti voi pyrkiä eksklusiivisuuteen eikä kaluta samoja rokkikellareita parin kuukauden välein.

Karinan kohdalla Pyykösen metodi on ollut alusta saakka, että jokaista keikkaa ei tarvitse tehdä. Yleisöt olivat ehkä pieniä, mutta silti voi pyrkiä eksklusiivisuuteen eikä kaluta samoja rokkikellareita parin kuukauden välein. ”Valikoida pelkkiä siistejä juttuja”, kuten Pyykönen sanoo. Niitä olivat Vestan lämmittelykeikka Korjaamolla ja Sideways-festivaali, jossa Olohuoneklubi kuratoi yhden lavan.

”Ihan alussa bändi vähän junnasi paikallaan, joten vein sitä jotenkin järjestelmällisemmin paikkoihin ja eteenpäin. Samalla bändi pystyi keskittymään olemaan bändi”, Pyykönen sanoo.

Bambi julkaistiin talvella 2017. Se on Karinan ylivoimaisesti kuunnelluin ja tunnetuin kappale. Niinkin hyvä, että Pietari Pyykönen sanoo nyt, että sitä olisi ehkä kannattanut säästellä.

”Toisaalta se avasi paljon ovia.”

Debyyttilevy ilmestyi seuraavana talvena. Pyykönen laittoi linkin Hesarin viisitähtisestä arviosta bändin Facebook-chättiin. Tikkanen luki tekstin metrossa ja itki hieman.

Levyyn oli paneuduttu, oikeat vertailukohdat, kuten Cocteau Twins ja Sufjan Stevens, oli löydetty. Ennen kaikkea: heidät oli otettu vakavasti. Oli keksitty, että kahden nuoren naisen yhtye ei välttämättä tarkoita suomalaista versiota ruotsalaisduo First Aid Kitistä tai uutta PMMP:tä.

”Monet vertauskohdat otetaan lähimmästä kohtaa sitä, missä aita on matalin. Monet jutut ennen sitä ja sen jälkeenkin on olleet, että folkpopduo, naiivit sanoitukset ja tyttömäisiä harmonioita”, Tikkanen sanoo.

”Mitä ne mun mielestä kertoo: ei mitään.”

Kyynisensorttinen realisti sanoisi, että tekemällä Karinan tavoin hiljaista, hidasta ja suomenkielistä musiikkia suosion katto on ennustettavissa jo etukäteen, niin Suomessa kuin ulkomailla. Hirveän korkealla se ei ole.

Sen sijaan Karin Mäkirannan mielestä Karina voisi olla joskus ”Suomen suurin bändi”, vaikka ”luultavasti ei tapahdu mitään”. Realismia sekin, toiveikasta vain.

Karina on saavuttanut lyhyessä ajassa paljon, mutta siitä huolimatta bändi sanoo harvalle vieläkään mitään, ja striimiluvutkin ovat sellaisia, että rahoilla saa ehkä käytetyn pedaalin muttei soittimia.

Ja vaikka jotain tapahtuisi, iltapäivälehdet tuskin vaivautuisivat tuhlaamaan painomustettaan. Suuruuden mittarit ovat indiebändille niin erilaiset kuin tyypilliset rituaalit platinalevyistä areenan kautta stadionille. PMMP:n kaltaisia poikkeuksia ei mahdu sukupolveen monta. Ja kun indiebändi lyö läpi, pian tämä yksi on sitten niin joka paikassa, että välitön reaktio on ”tee itse oma Paperi T -lyriikka” -meemihupailu tai malttamattomien edelläkävijöiden tympäännys ennen kuin levyäkään saadaan julki.

Mäkirannan mielestä suurta olisi vaikka yhdysvaltalaisen Pitchforkin kaltaiselta ”kivalta medialta” saatu näkyvyys.

Suuruutta voi toki mitata monella tavalla. Mäkirannan mielestä suurta olisi vaikka yhdysvaltalaisen Pitchforkin kaltaiselta ”kivalta medialta” saatu näkyvyys. (Suomenkielisiä levyjä sivusto arvioi hyvin harvoin. Viime vuosikymmenellä noteeratuiksi ovat tulleet Regina, Paavoharju ja Oranssi Pazuzu.)

”Mutta varmaan keikka [barcelonalaisella indiejättifestivaalilla] Primaverassa tuntuisi samalta kuin Flow’ssakin”, Mäkiranta sanoo.

Globaalin musiikkimedian mielestä viime vuoden noin toiseksi kehutuimman levyn julkaissut FKA twigs on tehnyt jo vuosia Mäkirannan mainitsemilla festivaaleilla pääesiintyjäkokoluokan keikkoja, mutta striimaa silti vähemmän kuin JVG.

Vaikka ennusteet Exceliin mitattavana kustannus–hyöty-suhteena ovat optimitapauksessakin mitä ovat – keikkaliksa parhaimmillaan keskikokoinen nelinumeroinen – pitää silti yrittää olla mahdollisimman ammattimainen. Markkinalogiikka ei katso enää bändin kokoa ja vain änkyrän sanavarastoon mahtuu retrosana sell-out.

Ja ammattimaisuuteen tarvitaan Pietari Pyyköstä. Pyykönen sanoo Karinan olevan ainoa asia, jonka kanssa hän ei laske tunteja.

”Se, että me ollaan lähdetty mihinkään, on ihan Pietarin ansiota”, Mäkiranta sanoo.

”Se oli ensimmäinen yhteistyökumppani, joka on tosi tosissaan hyvällä tavalla mukana tässä suuruudenhulluudessa.”

Tikkanen jatkaa: ”Siitä hetkestä lähtien se Pietari-mylly on pyörinyt lakkaamatta. Se on mahdollistanut tosi paljon bändille.”

Keikkoja on ollut vuosi vuodelta suuremmilla lavoilla ja parempiin aikoihin. Elokuussa Vesala pyysi Karinan Huvila-telttaan lämmittelijäkseen. Karina vieraili muutamalla Pykärin viime kesänä ilmestyneen tuottajalevyn biisillä. Sen kiertueella Tikkanen soitti bassoa. Mäkiranta on perustamassa Mikko Pykärin kanssa uutta bändiä.

Maaliskuussa Karinan levynjulkaisukonsertti järjestetään symbolista Tavastiaa tuplasti suuremmalla Kulttuuritalolla. Jos se menee täyteen, paikalla on joka kahdeksas Karinaa joulukuussa Spotifysta kuunnellut.

”Ei pidä ajatella, mikä on katto, vaan mihin voidaan pyrkiä”, Mäkiranta sanoo.

”Se, että me tehdään tällaista Suomen johonkin ’poppiskeneen’ verrattuna poikkeavaa musiikkia, on myös tietoinen valinta ja aate, minkä takia me tehdään, mitä me tehdään. Ja hyvin menee, elossa ollaan”, Tikkanen jatkaa.

”Jos musa on tollaista, meidän toive on tarjota sille sen mukaiset puitteet. Mä aina ajattelen, miten musa voisi olla parasta mahdollista. Silloin ei paljon mietitä sitä suosiota”, Pyykönen sanoo.

Karinan musiikissa on paljon samalla tavalla tavoittamatonta kuin monissa viime vuosina pinnalle nousseissa indieartisteissa.

Tärkeintä on, että esiintyjät ovat tosissaan ja se välittyy. Silloin ei ole väliä sovituksilla tai sillä, onko biisi hyvä, Mäkiranta sanoo.

Hän muistelee Berliinissä näkemäänsä folklaulaja Aldous Hardingin keikkaa: naista, kitaraa ja lauluja, joiden teksteistä on vaikea saada selvää ja vaikka saisi, törmäisi silti sumeisiin metaforiin.

”Tärkeintä on se, että tyyppi on läsnä ja se keskittyy siihen ja välittää sitä tunnetta eteenpäin. Sitä me ollaan Helmin kanssa mietitty tosi paljon. Miten saadaan duosta sellainen, että on hyvä olla tässä.”

Kun kuuntelee vaikka newyorkilaisbändi Big Thiefiä – päättyneen vuoden suurin indieläpimurto – on vaikeaa saada kiinni bändin musiikin poikkeuksellisuudesta. On taika, jota ei voi mitata tai oikeastaan sanallistaa.

”Big Thiefistä välittyy mulle, että ne jokainen arvostaa musiikkia ja itseään ja toisiaan siinä bändissä. Sitä yhteistä tilaa siinä. Se on tosi hauras ja samalla tavalla hyväksyvä ja toisia nostava ilmapiiri. Ne on syyt, miksi ne haluaa olla siinä”, Tikkanen sanoo.

”Mekin ollaan sisäistetty molemmat se asia, ja sen takia me tehdään tätä bändiä, vaikka tämä ei ole missään kultastriimeissä ainakaan vielä.”

Pitää keskustella asiat halki, riidellä, leppyä ja ymmärtää toista.

Jos jokin ei onnistu, projekti meinaa kaatua – ”mitä tapahtuu aika usein” – tai muuten vain haluaisi luovuttaa tai huutaa, on päätettävä yhdessä jatkamisesta. Pitää keskustella asiat halki, riidellä, leppyä ja ymmärtää toista.

Vasta sitten asiat on mahdollista kokea yhteisiksi.

Vaikka molemmat kirjoittavat kappaleita tahoillaan, uudella levyllä ne kaikki on kreditoitu molemmille. Ennen viimeisen sanan sai sanoa se, kumpi oli biisin tehnyt. Enää kompromissitkaan eivät tunnu kompromisseilta.

”Me ollaan nykyään niin rehellisiä, että jokainen mua ärsyttävä asia, vaikka joku Helmin ilme, liittyy siihen, että mulla on joku lapsuudentrauma. Me puhutaan se läpi. Sen jälkeen en enää edes välitä siitä. Se ei ole enää kompromissin tekemistä”, Mäkiranta selittää.

(Myöhemmin Mäkiranta tarkentaa, etteivät kaikki ärsyttävät ilmeet välttämättä liity lapsuudentraumoihin, vaan että hän ja Tikkanen ovat yleisesti oppineet näkemään käyttäytymisensä reaktiona vanhoihin asioihin.)

Kyse on bändiin osoitetusta keskinäisestä arvostuksesta.

”Me ratkaistaan itse se ongelma. Tämä ei tavallaan perustu yhtään mihinkään. Jos me ei tämän haastattelun jälkeen haluta enää tehdä tätä bändiä, niin sitten se on siinä. Kukaan ei pakota meitä tekemään tätä. Kukaan ei tule sanomaan, että mä fiksaan tämän”, Tikkanen sanoo.

”Mutta miten tämän sanoisi. Sitä haluaa tehdä. Se halu on niin kova, että kiinnostaa työstää sitä juttua sellaiseksi, että meillä kaikilla on hyvä olla. Ehkä se on myös se juttu, mikä välittyy ulos.”

Kuulostaa parisuhteelta.

”Tää on parisuhde”, Mäkiranta sanoo.

Ja niistä Karina laulaakin. On kuin Tikkasen, Mäkirannan ja kuulijan välisessä kolmiossa kaikki terapoisivat toisiaan. Jos Mäkiranta tuo harjoituksiin tekstin, Tikkanen usein tietää, mistä ajatus on tullut. Ja toisinpäin. Viestintä muuttuu sanattomaksi.

”Kaikki, mitä elämässä tapahtuu, vaikuttaa siihen, miten voi tai miten suoriutuu tästä hommasta. Ehkä se menee jotenkin niin päin, että kun Karin tekee jonkin tekstin, niin mä tunnen sen niin hyvin, että huomaan, että me ollaan puhuttu tästä jo. Ymmärtää heti, mistä ajatus on tullut. Ja sama mun puolelta hänelle”, Tikkanen sanoo.

”Tämä on välillä tosi raadollista. Ihan paskaa. Tosi epämukavaa. Pakuun istumaan meneminen ei oo aina sitä, mitä kaipaa, jos on maailman surkein fiilis. Mutta voi se ollakin, jos siellä on joku, jonka kanssa ne asiat voi käydä läpi.”

Mutta mitä tehdä sitten, kun uutuudenviehätys loppuu ja uuden ihmissuhteen energia laantuu ja toisen ilme ärsyttää lopulta kuitenkin? ”On niin paljon nähty vaivaa kaiken eteen / että pahaa oikein tekee”. (Bambia.)

”Ollaan opittu, että tässä on tää kaava. Nyt tulee levy, ja uutuudenviehätys tulee siitä, että se on uusi aika meidän suhteessa. Ja se jakso tulee aina uudestaan. Parisuhteessa ei välttämättä tuu”, Mäkiranta sanoo.

Nyt Karina odottaa tätä uutta vaihetta, levyä ja kiertueita ja yhdessäoloa. Ollaan välitilassa, jossa ei tapahdu mitään. Bändi ei näy missään. Mäkiranta on Berliinissä. On vain sähköpostirumbaa. Keikat alkavat vasta keväällä.

Parisuhde on vähän kuin breikillä, Tikkanen sanoo.

”Mutta se on helppo ottaa takaisin.”

Kun kääntyy tavallisenoloisen kerrostalon ­shakkiruutulaattaisesta porttikongissa oikealle Berliinin Friedrichshainin kaupunginosassa, päätyy Kaiku-studioille.

Niin on tehnyt moni suomalainen indiemuusikko. Suomesta Berliiniin muuttaneiden Jonas Verwijnenin ja Janne Lounatvuoren omistamalta studiolta ovat Eurooppaan yrittäneet takavuosien virallinen berliiniläisyhtye Le Corps Mince de Françoise eli sittemmin LCMDF, Joensuu 1685:stä irtaantunut Siinai ja Timo Kaukolammen K-X-P. Ja nyt myös Karina.

”Tän kaupungin läpi menee kaikki ihmiset ja muusikot”, Jonas Verwijnen sanoo. ”Ainakin niistä genreistä, joista mä tykkään.”

Läpimurrot ovat olleet vaihtelevia: LCMDF:llä oli hetkensä parrasvaloissa, erityisesti Ranskassa, mutta albumia odotettiin vuosia ja kiuas jäähtyi. Siinain kaikki jäsenet eivät saaneet jätettyä päivätöitään Suomessa kiertääkseen. K-X-P on vakiinnuttanut suosionsa. Se kiertää Eurooppaa jatkuvasti ja myy useita satoja lippuja per keikka.

”Mä sanoin joskus [K-X-P:n Timo] Kaukolammelle, että nyt pitää vain tehdä keikkoja. Se tuntuu ekat pari vuotta pahalta, mutta viidessä vuodessa se makes sense. Nyt ne tekee kaikki psykedeliafestarit. Ei se siitä isommaksi mene.”

Kaiku-studio on ollut olemassa 12 vuotta. Sinä aikana ”kaikki ja ei mikään” on muuttunut. Studiosta on tullut työpaikka monille. Musiikkia on tehty järkyttäviä määriä. Viimeiset viisi vuotta toisessa rapussa on ollut vuokrattavia työhuoneita, joihin on vuosi vuodelta päätynyt nimekkäämpiä indiemuusikoita. Yhtä suurta huonetta on asuttanut kaksi vuotta modulaarisyntetisaattoreineen Beirut eli Zach Condon, jonka kiertueet pysähtyvät kapasiteetiltaan tuhansien ihmisten klubeille ja lavoille.

Karinan indie-Linkedin menee Verwijnenin mukaan näin:

Kun Karina voitti vuonna 2015 Radio Helsingin demokilpailun, LCMDF:n Emma Kemppainen kehui bändiä Verwijnenille. Hesarin ylistävän arvion jälkeen yhtye palasi Verwijnenin mieleen. Nähtyään kesällä 2018 Sidewaysin mustiin verhotussa jääkiekkokaukalossa bändin keikan, Verwijnen ehdotti yhteistyötä, lähetteli levyä ”indie­tutuille”, toimittajille ja levy-yhtiöille.

Edes Karinan laulukieli ei jarruttanut palautteen positiivisuutta, Verwijnen kertoo.

”Tuli efekti, että tässä on jotakin. Tiedätkö, kun tulee bändistä olo, että magic happening.”

Hän buukkasi bändille keikan berliiniläiseen hotelliin Michelbergeriin, jossa ”kaikkien indiepappojen ja mammojen” eli muun muassa Bon Iverin ja The Nationalissa soittavien Dessnerin veljesten People-kollektiivi järjestää festivaalia. Michelbergerin keikalla Beirutin Condon kuuli Karinaa, ihastui ja halusi bändin lämmittelijäkseen Luxemburgiin ja Ranskaan. (Kolmesta keikasta kaksi jäi tosin soittamatta, kun kiertue peruuntui Condonin kurkkuvaivojen vuoksi.)

Michelbergerin keikan yhteyteen Verwijnen järjesti myös testisession studioille. Yhteistyö toimi, ja bändi päätyi tekemään koko toisen levynsä Berliinissä.

Kaikki on lottoa: jos suomalainen indiebändi haluaa maailmalle, lopputulos on yleensä rahanmenoa ja pahaa mieltä pakettiautoittain.

Sen lisäksi, että Verwijnen on Karinan tuottaja, hän toimii bändin kansainvälisten asioiden managerina ja yhteyshenkilönä.

Kaikki on lottoa: jos suomalainen indiebändi haluaa maailmalle, lopputulos on yleensä rahanmenoa ja pahaa mieltä pakettiautoittain. Pitkin Eurooppaa ja Yhdysvaltoja järjestetään harva se kuukausi ammattilaisille suunnattuja showcase-festivaaleja, mutta esiintymisestä bändit maksavat itse. Omalle vastuulle jää huolehtia siitä, että sijoitus kannattaa eli että oikeat ihmiset näkevät esityksen. Verwijnenin avulla voi yrittää valjastaa sattumaa: hän tuntee ihmiset ja voi tehdä parhaansa, jotta oikeat ihmiset näkisivät ja kuulisivat.

”Ei kysymys oo enää lahjakkuudesta. Vitun kovia bändejä on tuolla tosi monta”, Verwijnen sanoo.

”Se ei oo tarpeeksi, että sä oot muusikko ja teet vitun hyvää musaa. Pitää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja saada discovery. Miten generoidaan niitä mahdollisuuksia: tiedottaminen, showcase, esiintyminen. Että ne tyypit näkee, jotka ajattelee, että tää on vitun hyvä.”

Niitä tyyppejä voisivat olla vaikkapa suurten ja arvostettujen indie-levy-yhtiöiden, ”indiemajorien”, tärkeät tyypit. Esimerkiksi Mäkirannan ja Tikkasen suosikkiyhtyettä Cocteau Twinsiä julkaisseella ja Zach Condonin Beirutin nykyisellä yhtiöllä 4AD:llä on kyllä Verwijnenin mukaan ”diggailtu”, mutta sekään ei riitä.

Kyse on politiikasta, Verwijnen sanoo.

”Meillä on vaikka Karinalle oma julkaisuaikataulu. Kun se ei kohtaa niiden kanssa, ne sanoo, että ei pysty eikä kontrahtia tule, vaikka kuinka diggailisivat. Noilla yhdeksän kymmenestä levystä tekee tappiota, ja yksi Nationalin levy maksaa kaiken”, Verwijnen sanoo.

Karina menee nyt Suomen aikataulu ja julkistuskeikat edellä, kuten Pyykönenkin sanoo. Olisi hölmöä odottaa ulkomailta juuri mitään, koska ei lotossa voi päättää voittavansa etukäteen. Toisen levyn julkaisee sama pohjoismainen Playground kuin debyytinkin. Sen jälkeen pitää vain tehdä, tehdä ja tehdä, ja ehkä joku Beirutin kaltainen indietähti haluaa bändin jälleen lämmittelijäkseen johonkin päin Eurooppaa. Suunnitelmia on joka tapauksessa kesään 2021 asti. Helsingin keikat on buukattu samaan kevääseen.

Jonas Verwijnen sanoo, että perusasiat on nyt tehty: päätetty mitä halutaan olla ja mitä sen saavuttamiseksi kannattaa tehdä.

”Se alkaa siitä, että sä teet sadan euron keikkoja pitkin Eurooppaa ja käyt saman kaupungin joka vuosi läpi. Sen pitäisi silloin kasvaa, ellet sä oo ihan paska. Se on parempi kuin se, että sä hyppäät viikossa Hartwall-areenalle. Silloin se on hypeä.”

Viereisessä Prenzlauer Bergin kaupunginosassa Karin Mäkirannan huone on niin pieni, ettei yksikään hotelli kehtaisi tarjota sellaista. Sinne mahtuu sänky, vaaterekki, pieni lipasto, Korgin Minilogue-syntetisaattori, läppäri, joulukalenteri ja banaaneja.

Mäkiranta tulee vastaan pimeälle sisäpihalle ja kertoo tehneensä samana päivänä viisi kappaletta. Hän on sopinut kahden päivän päähän keikan.

”Ne ei oo kovin hyviä, mutta tein silti.”

”Mulla on nyt uusi sääntö, että sanon aina joo, jos mua jännittää. Niin ajattelin, että teen sen. Pitää ehkä vielä käydä ostamassa peruukki, että on joku alter ego.”

Mäkiranta on asunut Berliinissä toukokuusta. Ensin he tekivät Tikkasen kanssa levyä, mutta sitten hän ajatteli jäävänsä tekemään harjoittelua Kaiku-studioille ja päätti jäädä Berliiniin. Pian hän kuitenkin siirsi harjoittelun ensi vuoteen. Tuntui paremmalta olla vain. Kiirettä Suomeen ei ole.

”Oon ollut tosi kova suorittaja koko elämäni. Tämä kuulostaa hirveän dramaattiselta. Koko aikuiselämä on ollut pelkkää työntekoa. En muista, milloin mulla olisi ollut viikon loma ikinä”, Mäkiranta sanoo.

”Tämä kaupunki hengittää kivalla tavalla, tuntuu, että täällä voi tapahtua jotakin kivaa koska tahansa. Sitten mä oon siihen valmis, tai jos en ole, niin huomennakin voi tapahtua jotakin.”

Mäkiranta pahoittelee jatkuvasti, miten kliseiseltä ja ärsyttävältä hän kuulostaa. Hän on toki matkustellut aiemmin itsekseen, mutta vieraassa kaupungissa omillaan ja rauhassa oleminen on silti eri asia. Viimein ehtii miettiä ”normiasioitakin, jotka ei liity musaan”.

Miettii Mäkiranta toki musiikkiakin koko ajan, koska hän haluaa saada selville, kuinka olla muusikko ja tehdä musiikkia.

On oltava klubilla aamuun ymmärtääkseen, ettei se ole elämän hukkaan heittämistä.

Suomen ”kuplasta” on hyvä päästä pois ja oppia muilta ­indiemusiikin tekijöiltä. On oltava klubilla aamuun ymmärtääkseen, ettei se ole elämän hukkaan heittämistä. On mentävä tanssimaan sunnuntai-iltapäiväksi ymmärtääkseen, että sekin on mahdollista. On kirjoitettava kappale viikossa ja soitettava open miceissä heti sen valmistuttua. On pyöräiltävä joka perjantai niin kauas, että kaupunki loppuu. On muutettava Berliiniin nähdäkseen peiliin.

Silloin saattaa kuulostaa näin henkistyneeltä. Kuin pitkäkestoisen terapiasuhteen jälkimainingeissa.

”Yritin päästä irti siitä, että se mitä mä tuon ihmisille, olisi niin tärkeää. Jos mä saan tehdä musaa, mä esitän sitä niin paljon kuin pystyn. En anna oman pelon tai egon estää. Että ei tee jotakin, kun pelkää että epäonnistuu. Mä en haluaisi olla sellainen tyyppi.”

Oletko ollut?

”Jollain tasolla. En olisi kyllä ikinä mitään esiintymistä feidannut, mutta on paljon asioita mitä mä oon lykännyt, koska oon ajatellut, etten ole valmis.”

Mitä olet havainnut?

”Se, että näkee koko ajan keikkoja, on mulle muistutus siitä, että tosi moni ihminen tekee tätä. Ja se on rikkaus, että ne tekee.”

Syksyn aikana Mäkiranta on käynyt kuuntelemassa Puce Maryn teollisuusmelua Berghainissa, Weyes Bloodin ja Mac Demarcon kaltaisia indietähtiä klubeilla ja lähibaareissa folklaulajia, joista ei jää jälkeen nimeä vaan se, että niitä on verrattu Karen Daltoniin. Haastattelun jälkeen hän vie läheiseen museoon katsomaan islantilaista lauluesitysperformanssia.

”Jos näen vähän keikkoja, en suhtaudu niihin enää musiikkina. Siitä tulee tosi paineistettu tilanne, koska oon kateellinen. Kun koko ajan tiedostaa, että kaikki tekee sitä, myös mä pystyn vähän hengittämään.”

Syksyllä Mäkirannan puhelin katosi. Hän ei hankkinut uutta viikkoihin, vaan oli totaalisen yksin.

”Silloin tuntui, että on saanut semmoisen rauhan, mitä ehkä tarvitsee päästäkseen yli tosta seuraavasta vaiheesta bändin kanssa. On saanut mietittyä, minkä takia teen tätä.”

Miksi?

”Ehkä mä en oo miettinyt vielä tarpeeksi, mutta koska mä tykkään sikapaljon luoda kokonaisuuksia ja esiintyä livenä.”

Ei ole montakaan vuotta, kun Mäkiranta esiintyi Pop & Jazz Konservatoriolla. Oli matinea, tuli kauhu. Sanat menivät sekaisin. Hän juoksi vessaan, häpesi ja itki.

Nykyään on helpompaa. Mäkirannan mukaan se johtuu siitä, että ”Helmi on mun kaa”.

”Toinen tulee ennen keikkaa sanomaan, että voitko sä tulla sanomaan näitä hyviä lauseita, mitä sä aina sanot. Sitten me pidetään selästä kiinni ja kuiskutellaan siellä.”

Berliinissä tehdystä Mäkirannan haastattelusta on muutama päivä, mutta Tikkanen ei ole kuullut siitä lainkaan. Mäkirannan, Tikkasen ja Pyykösen ­bändichätissä oli unohtunut mainita aiheesta. Keskenään Mäkiranta ja Tikkanen eivät puhu työasioista. Kuulumiset ovat kuulematta.

Elämä Helsingissä ilman Mäkirantaa on ollut täysin erilaista, Tikkanen kertoo lounaalla töölöläisessä ravintolassa.

”Jotenkin kaikilla tavoilla. Se on vaan niinku. Tuntuu siltä, että täältä puuttuu jotakin”, Tikkanen sanoo.

Edellisen kerran Tikkanen on käynyt Mäkirannan luona Berliinissä syyslomalla. Vähän viimeistelemässä bassolinjojen miksauksia mutta lähinnä hengailemassa.

”Vaikka on koko ajan yhteyksissä, kyllä se fyysinen läsnäolo on kaikista vaikuttavin läsnäolon muoto. Sitten huomaa, että sitä ei ole. Välillä tulee olo, että tekisi mieli lähteä sinne Berliiniin moikkaamaan Karinia tai tehdä sen kanssa jotakin täällä.”

Tikkanen ja Mäkiranta eivät koskaan ole olleet esimerkiksi kämppiksiä, mutta jonkinlaisesta symbioosista on silti ollut kyse. Jonkinlaisesta toisen täydentämisestä, ehkä.

Mäkirannan mielestä Tikkanen miettii asiat loppuun, mutta hän ei, mistä saattaa seurata hankaluuksia.

Tikkasen mielestä Mäkiranta on impulsiivinen, kun taas hän ajattelee ennen kuin toimii.

”Ehkä jotenkin osaan laittaa asioita tärkeysjärjestykseen”, Tikkanen sanoo.

”Kaiken ei tarvitse olla nyt heti tässä just tällä tavalla. Pystyn vaan antamaan olla. Pystyn menemään sillä, mikä tässä on saatavilla.”

Tikkanen ja Mäkiranta korostavat yksin ja yhdessä, että Karinan suurin arvo ja musiikin lähtökohta on joskus jopa raa’alta kuulostava rehellisyys.

Erilaisuudesta on seurannut yhteenottoja. Debyyttilevyn Kenkäkaverukset-kappaleessa lauletaan siitä, kuinka hiljaa puhuvat, Adidaksen kengissä kulkevat ystävykset hylkäävät toisensa. Onnellista loppua ei tule. Tänne yksin jään.

Mutta Karinalle näin ei ole käymässä. Tikkanen ja Mäkiranta korostavat yksin ja yhdessä, että Karinan suurin arvo ja musiikin lähtökohta on joskus jopa raa’alta kuulostava rehellisyys. Se on tehnyt myös ystävyydestä syvempää.

Kuulijalle rehellisyyden arvo on siinä, että se saattaa avata lukkoja ja muita estyneisyyksiä. Rehellisyys kun ei ole vain sitä, että tuntee itsensä, vaan myös sitä, että havaitsee ja tunnistaa asioita, joita muut eivät näe.

Se taas tekee rehellisyydestä suorastaan profeetallista. Asioilla on tapana muuttua todeksi jonkun sanoittaessa ne.

Julkaistu: 29.2.2020
Kommentoi »