Kolumni | Hyvät ihmiset, lukekaa Per Pettersonia, toivoo Juha Itkonen.
Ihmeellisiä asioita tapahtuu. Niin vahvasti kuin globaali kirjallinen maailma suosiikin nuoruutta ja murhamysteerejä, kansainväliseen maineeseen voi nousta myös viisikymppinen norjalaismies pienimuotoisella taideromaanilla. Näin kävi Per Pettersonille kymmenisen vuotta sitten, kun hänen kuudes romaaninsa Hevosvarkaat aloitti voittokulkunsa. Minulle portti Pettersonin maailmaan oli Kirottu ajan katoava virta, Hevosvarkaiden jälkeinen ja yhtä kehuttu romaani, jonka kirjoja rakastava ystäväni kehotti minut lukemaan. Kokemus oli poikkeuksellisen voimakas. Siksi tämä kolumni ei oikeastaan ole mikään kolumni, enemmänkin lähetystyötä. Toivon, että te kaikki lukisitte Per Pettersonia. En suostu, Pettersonin uusin romaani, alkaa aamuhämäristä eräältä oslolaiselta sillalta. Lapsuudenystävät Jim ja Tommy (poikakirja nimien täytyy olla tietoinen valinta) kohtaavat toisensa sattumalta yli kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Jim on masennuksesta työkyvytön, Tommyn asiat ovat päällisin puolin mainiosti. Pettersonia aiemmin lukenut tietää kuitenkin, että pinta on vain pintaa: loukussahan Tommykin toki on. Siirrytään 60-luvulle ja 70-luvun alkuun, päähenkilöiden lapsuuteen ja nuoruuteen. Seuraa vahvoja kohtauk sia elämästä norjalaistaajamassa. Kuvia ystävyydestä, veljeydestä, mutta myös kelvottomista vanhemmista ja perheväkivallasta: kauhistuttavia tilanteita, jotka Petterson kuvaa niin konkreettisesti, että Tommyn selkään kohdistuvat iskut tuntuvat melkein omallakin iholla. Ystävyys katkeaa kahdeksantoista vuoden iässä, kun Jim ensimmäisen kerran romahtaa ja joutuu sairaalaan. Tommy jatkaa elämässään eteenpäin, menestyy ja rikastuu. Kirjan jälkipuolisko seuraa miehiä nyt, yhtenä syyskuun päivänä vuonna 2006, ja tässä osassa jännite hivenen laskee. En suostu ei ole Pettersonin paras kirja, ei samalla tavoin ehjä ja täydellinen kuin kaksi edellistä. Silti se on hänen kirjansa. Hänen kieltään, hänen ajatuksensa rytmiä; omalakisia, ajoittain maanvyöryiksi kasautuvia lauseita, jotka vaivattomasti liikkuvat ajassa minne mielivät ja pumppaavat sen virrasta esiin muistoja, selvästi merkityksellisiä ja näennäisen triviaaleja. Kukaan muu ei kirjoita kuin Petterson, esimerkiksi näin: Minä vihasin isääni. Kaikki tiesivät että vihasin isääni. Jonsen, ainoa aikuinen kylällä, tiesi sen. Kaikki naapurit tien päähän saakka tiesivät että vihasin isääni, ja he vilkuilivat minua varovasti ja tulivat ulos taloistaan iltaisin, ja jotkut heistä nostivat isäni kanssa romumetallia ja olivat raukkamaisia idiootteja kun he menivät takaisin katsomaan televisiota ja lähtivät aamulla töihin ja tulivat takaisin odottaen koko ajan sitä minkä he tiesivät tulevan. kyse ei silti ole pelkästään kielestä. Niin kuin kaikilla erinomaisilla kirjailijoilla, todellinen taika on tavassa, jolla Petterson kuvaa ihmisenä olemisen osaa. Pettersonin henkilöt ovat aina jollain tapaa ylivirittyneessä tilassa, ihan sillä rajalla, joka erottaa yhteiskuntakelpoiset kelkasta pudonneista. Mutta ehkä tämä raja ei olekaan niin selvä kuin mielellään kuvittelemme. Ahdistuksen, masennuksen ja jopa hulluuden tuntoihin samastuu, vaikka ei välttämättä tahtoisi. Yksinäisyyskin on pakahduttavaa. Jokapäiväisen elämän lähtemättömänä pohjavireenä on suru, joka hetkenä minä hyvänsä uhkaa huuhtoa ihmisen alleen. Sille tekee mieli hakea selitystä kirjailijan taustasta. Vuonna 1990 silloin 38-vuotias Petterson menetti äitinsä, isänsä ja veljensä, kun matkustajalautta M/S Scandinavian Star syttyi tuleen Oslon ja Fredrikshavnin välisellä reitillä. Ennen kuolemaansa äiti oli ehtinyt antaa pojalleen palautetta hänen esikoisteoksestaan. ”Toivottavasti seuraava kirjasi ei ole yhtä lapsellinen”, äiti oli sanonut. Ei siis ihme, että Pettersonin kirjoissa vanhemmat enimmäkseen katoavat, kuolevat tai muuten vain muuttuvat tavoittamattomiksi. Ei ihme, että elämä niissä tuntuu ajoittain vain ihmiselle kohtuuttomasti langetetulta rangaistukselta. Ihmeellistä kyllä, näistä aineksista ei synny täydellistä toivottomuutta. En suostu, kirjailija tuntuu tosiaan sanovan. En suostu luovuttamaan, en anna periksi tälle imulle. Taistelen aikaa vastaan, taistelen kunnes kuolen. ■ Juha Itkonen on helsinkiläinen kirjailija, joka toivoo norjalaishiihtäjien joukkodopingkäryä mutta rakastaa norjalaisia kirjailijoita.
1 Petterson on maininnut Charles Bukowskin yhdeksi esikuvistaan. Miehen 90-luvun alun päiväkirjamerkinnöistä koostuva Lounaalla on mainio muistutus renttukirjailijaksi leimautuneen herran taidoista.
2 Laadukasta norjalaiskirjallisuutta on syksyllä tarjolla enemmänkin: Ujous ja arvokkuus on Dag Solstad -käännös 25 vuoden tauon jälkeen. 3 Uusi Puluboi on riemu-uutinen lapsiperheille. Puluboin ja Ponin pöpelikkökirjan lisäksi Veera Salmi (kuva) on juuri julkaissut aikuisten romaanin Kaikki kevään merkit.
