Image

Ida-elokuvassa on vuosikymmenen kaunein kohtaus, kirjoittaa Katja Kallio.

Ida-elokuvassa on vuosikymmenen kaunein kohtaus, kirjoittaa Katja Kallio.

Idan joka ikisen kuvan voisi kehystää, ja se sisältää vuosikymmenen hienoimman yksittäisen kohtauksen. Ja sittenkin se on suurenmoinen elokuva ennen kaikkea minuutta ja identiteettiä, niiden yllätyksellisyyttä ja suoranaista käsittämättömyyttä koskevien näkemystensä vuoksi.
Teksti Katja Kallio
Mainos

Kun olin kolmenkymmenen, isäni kuoli, ja sain siinä yhteydessä tietää olevani puoliksi pohjalainen. Pohjalainen! Siinä oli sulattelemista. Tuli itselle vieras olo, ja lisäksi omituinen sisäisen leviämisen tunne, kuin minussa olisi auennut uusi, ammottava ulottuvuus. Tuntui melkein yhtä oudolta kuin jos olisin saanut tietää olevani adoptoitu, tai olleeni alun perin mies. Toisaalta moni omituisuus sai näköjään yhtäkkiä selityksen. Kerroin uutisen puolisolleni, joka sanoi hitaasti: ”No nyt minä ymmärrän.”

Tämä oli kuitenkin vielä pientä. Saattaisihan salattu verenperintö vaarantaa koko hartaasti vaalitun elämäntavan. Niin käy Paweł Pawlikowskin (s. 1957) läpeensä ylistetyssä ja palkitussa mustavalkoisessa elokuvassa Ida.

60-luvun Puolaan sijoittuva Ida kertoo nuoresta nunnakokelaasta, orvosta Annasta (Agata Trzebuchowska), joka lähtee abbedissan käskystä tapaamaan tätiään, ainoaa elossa olevaa sukulaistaan, ennen valojen vannomista. Wanda-tädiltään (Agata Kulesza) Anna saa tietää olevansa oikealta nimeltään Ida Lebenstein, ja juutalainen. Annan kohtaaminen raapii rikki kommunistista hallintoa palvelleen Wandan rupista sydäntä, josta alkaa tihkua suvun salaisuuksia.

Lähes koko aikuisikänsä Brittein saarella asunut Pawlikowski aloitti dokumentaristina, ja on seurannut kamerallaan Serbian sotaa, Vladimir Zhirinovskia sekä Fjodor Dostojevskin viimeistä jälkeläistä, leningradilaista ratikkakuskia. Tunnustan, että hänen varhaisempien näytelmäelokuviensa perusteella en tiennyt odottaa Idan kaltaista mykistävää elämystä, en vaikka samat teemat pilkahtelevat niissäkin. Jumaloimisesta ja epäjumalankuvien kaatumisesta oli kyse myös vuoden 2004 My Summer of Lovessa, jossa nuori tyttö alkaa palvoa uutta salaperäistä ystävätärtään. Minuutta ja sen arvoituksellista hajanaisuutta Pawlikowski tutkaili jo esteettisessä mutta konstailevassa elokuvassa The Woman in the Fifth.

Idassa mitään konstailevaa ei ole. Sen sijaan siinä vallitsee huumaava riisutun ja verhotun ristiriita. Mustavalkoinen kuva paljastaa kaiken, kun mitään ylimääräistä silmänlumetta ei ole. Samaan aikaan Pawlikowskin tapa kertoa tarinaansa on huimapäisen verhottu ja vaivihkainen. Kamera pysyy melkein koko elokuvan ajan liikkumatta, ja se mikä on kutkuttavinta näkyy usein vain hädin tuskin, tai viiveellä, tai jää kokonaan kuvan ulkopuolelle. Välillä se tuntuu melkein kiusaamiselta. Tekisi mieli rynnätä valkokankaalle ja repiä se rikki, ikään kuin rei’istä voisi nähdä paljaan totuuden.

Idan joka ikisen kuvan voisi kehystää, ja se sisältää vuosikymmenen hienoimman yksittäisen kohtauksen. Ja sittenkin se on suurenmoinen elokuva ennen kaikkea minuutta ja identiteettiä, niiden yllätyksellisyyttä ja suoranaista käsittämättömyyttä koskevien näkemystensä vuoksi.

Ida on ensimmäinen elokuva, jonka Pawlikowski on ohjannut sitten Puolaan paluunsa. Hänelle itselleen siinä on kyse ensisijaisesti siitä, mitä on olla puolalainen. Mutta ulottuu se paljon laajemmallekin. Minä en ole puolalainen, ja silti Pawlikowski tapailee myös minun (varsin yleistä) kokemustani. Idassa seurataan, miten suuri mysteeri jokainen ihminen on, epämääräinen ominaisuuksien yhdistelmä, jota veri, tausta tai aikakausi eivät kykene tyhjentävästi selittämään. Ja sittenkin kaikista niistä on kyse, kaikesta siitä mitä meille on tapahtunut, ja siitäkin mitä on tapahtunut ennen meitä. Me elämme äitiemme kasvonpiirteissä vanhoissa valokuvissa, ja isiemme haudoissa makaa meitä koskevia salaisuuksia, syvemmällä kuin voisi luullakaan.

Jonakin päivänä ne sitten kaivetaan esiin. Abbedissa tai poliisi tai muu auktoriteetti käskee huoneeseensa ja ajaa ottamaan selvää asioista. Käskyä on toteltava, vaikka ei yhtään tekisi mieli, ja kaikki tuntuu muuttuvan yhdellä lauseella. Koko elämä keinahtelee tutun ja tuntemattoman välillä niin että oksettaa. Pitää totutella uuden minän salaisiin verivirtoihin, kun siinä vanhassakin oli ihan kylliksi paimentamista. Millään ilveellä ei saa selkoa, että keitä tässä nyt sitten oikein ollaan. Mutta juuri sellaista se on. Kuvan ulkopuolelle jää aina jotakin oleellista, ja paljas totuus jää näkemättä. Siinä ei valkokankaiden raateleminen auta, tulee vain lisäharmia. ■

Julkaistu: 10.2.2015