Kulttuuri
Image

I-kirjaimen antimia, olkaa hyvä

I-kirjaimen antimia, olkaa hyvä

Kolumni | Iisa ja I Break Horses ovat kovin erilaisia, kirjoittaa Samuli Knuuti.
Teksti Samuli Knuuti
Mainos

Meillä vanhemmilla on nykyisin aikamoinen vastuu. Jos saamme tyttölapsen, meidän täytyy pitää huolta siitä, että etunimi kestää lähemmän tarkastelun naisartistina. Esimerkiksi Tuuli, Sanni ja Erin ovat oivia nimiä naislaulajattarelle, kun taas vaikka Pirkko, Erja ja Arja eivät ole.

Iisalla kävi siis hyvä säkä jo kastajaisissaan. Jo Reginassa hän teki oman nimensä näköistä musiikkia, pikkaisen vinkeää mutta ei kuitenkaan itsetarkoituksellisen kummallista. Omalla äänellään, joka heilahteli jossakin Iines Ankan ja Minni Hiiren välillä, hän latasi sopivan kierteen synteettiseen popmusiikkiin, joka jonkun muun ammattimaisemman laulajan tulkitsemana olisi voinut olla hieman latteaa.

Neljän Regina-albumin jälkeen käsillä onkin Iisan ensimmäinen sooloalbumi, eivätkä syytökset särmättömyydestä ole tälläkään kertaa täysin hatusta vedettyjä. Iisa tekee läpeensä tyylikästä ja ilmavaa elektronista poppia, mieleen tulee Saint Etienne miinus brittiläinen kadonneen imperiumin melankolia tai varhainen Cardigans. Kappaleet, kuten Perjantai tai Rakkaani nukkuu, ovat polaroid-otoksia elämästä, jossa ei hirveästi tapahdu ja joka on onnellista juuri siksi. Kun kappaleessa Psykopaatti Iisa vakuuttaa, ettei ole sellainen, kuulija ei ole kauhean yllättynyt – eikä samalla voi olla surkuttelematta, miten paljon kiinnostavampi albumi olisi jos Iisa tosiaan ottaisi psykopaatin hahmon. 

Iisan debyytti tavoittaa hemmotellun elämän vaimean lohduttomuuden, sen etäisen apeuden kun suosikkikahvilasta on lempileivos myyty loppuun. Siitä on vaikea olla pitämättä, mutta vielä vaikeampi on rakastaa sitä.

Jos Iisa olisi jostain syystä joutunut valitsemaan taiteilijanimekseen toisen nimen kuin omansa, en usko että ”Taltutan hevosia” olisi ollut kovin korkealla listalla. Nimivalinnan taustalla on amerikkalainen muusikko Bill Callahan, joka aiemmin tunnettiin ihmisiä vihaavia lauluja kirjoittavana indie-laulajana nimeltä Smog.

Se on kuitenkin ruotsalaisen Maria Lindénin taiteilijanimi (apunaan hänellä on multi-instrumentalisti Fredrik Balck), ja hänen toinen albuminsa Chiaroscuro onkin vuoden 2014 ensimmäinen todellinen pophelmi. Chiaroscuro on elokuvatermi, joka viittaa valon ja pimeyden jyrkkiin kontrasteihin filmillä, mutta todellisuudessa I Break Horsesin albumi on verkkokalvot käräyttävä värivyöry, kuin jumala oksentaisi sateenkaaria.

I Break Horsesin vertailukohdat ovat ilmeiset: M83, Cocteau Twins, Slowdive, My Bloody Valentine, popeimmillaan myös CHVRCHES, kaikkien eri vuosikymmenten kenkiintuijottelijat siis. Siinä missä esikoinen Hearts (2011) oli lähinnä osiensa kilpailukykyinen summa, Chiaroscuro saa laskimen näytön tilttaamaan. 

I Break Horsesin modus operandi kerrostaa syntikkamattoja ja muita sävelkerroksia niin, ettei kuulija voi olla uppoamatta niiden uumeniin. Avauskappale You Burn vielä vihjaa jonkinlaiseen pidättäytyvyyteen, mutta jo kakkoskappale Faith räjäyttää tulvaportit auki. Seitsenminuuttinen Medicine Brush on varmasti komeimpia tänä vuonna julkaistavia popkappaleita.

Osana luomansa musiikin kudosta Lindén on aivan pistämätön. Siinä missä Iisa kronikoi urbaania arkea, joka on miltei dekadenttia omassa tapahtumattomuudessaan, Lindén pyrkii I Break Horsesin kautta luomaan jotakin toismaailmallista ja vastaansanomatonta. 

Iisan ja I Break Horsesin vertaaminen toisiinsa on tietenkin sinänsä järjetöntä. Niissä kuitenkin näkyy nykypopin ristiriitainen tavoite: pyrkimys kuvata elämää sellaisena kuin se soljuu ohitse ja halu saada yhteys johonkin suurempaan ja jylhempään. Se, että I Break Horses tuntuu niin paljon paremmalta albumilta, ei johdu tavoitteiden eriarvoisuudesta vaan niiden toteuttamiseen käsillä olevasta lahjakkuuden määrästä. ■

208 | Maaliskuu 2014

Julkaistu: 20.3.2014