Eeva

Hyvän ystävän tunnistaa sukulaissielusta

1


Hyvän ystävän tunnistaa sukulaissielusta

Julkaistu Eevan numerossa 8/2011.
Teksti Eeva toimitus

Japanilainen ajattelija Kenkô kirjoitti siitä, miten hyviä ystäviä on kolmea lajia. Ensinnä on ystävä, joka antaa lahjoja. Toinen ystävä on lääkäri, kolmas on viisas ystävä. Kenkô luetteli myös seitsemän huonoa ystävää, joista erityisesti mieleeni on jäänyt ”aina terve ja hyvinvoiva ystävä”.

Kenkô vaikuttaa olleen kovin rehellinen mies. Kreikkalainen Euripides oli kuitenkin täysin toista mieltä. Hän kehotti ihmistä olemaan onnellinen, sillä onnettomalla ei ole ystäviä.

En pysty täysin samastumaan kumpaankaan ajatukseen, käsitykseni ystävyydestä on tyystin toisenlainen. Kenkô tuntui ajattelevan, että ystävistä täytyy olla käytännöllistä hyötyä. Modernimpi sanonta toteaakin, että elämästä selviää melko mukavasti, jos ystävinä on pappi, lääkäri ja juristi. Maailmassa on lukematon määrä ihmisiä, jotka pyrkivät hankkimaan itselleen mahdollisimman vaikutusvaltaisia ystäviä. Mutta oikea ystävyys pulppuaa täysin toisenlaisista lähteistä.

Kolmetoistavuotiaana ihailin suunnattomasti isoaveljeäni ja hänen ystäviään. Kaikki, mitä he tekivät, oli jännittävää ja kiehtovaa. Kun siirryin alakoulusta ylä-asteelle, päätin hankkia samanlaiset kaverit kuin veljelläni. Lähdin ulkonäkökriteereistä. Yksi hoikka ja pitkä. Toinen lyhyempi ja tummempi. Löysinkin mielestäni sopivan näköiset tyypit, mutta heidän luonteensa eivät vastanneet vaatimuksiani. Luovuin hankkeesta pettyneenä.

Ystäviä ei valita. Ystävyys on jotakin, joka syntyy itsestään. Kun nyt ajattelen ystäviä, joita sain koulussa ja myöhemmin elämäni varrella, voin täysin allekirjoittaa saksalaisen filosofin Schopenhauerin ajatuksen ystävyydestä: ”Sukulaissielut tervehtivät kaukaa toisiaan”.

Tuo ajatus on toteutunut elämässäni hämmentävällä tarkkuudella. Tosin luulen, että Schopenhauerin ajatus on yleispätevä. Se pätee myös niihin hetkiin, jolloin siirrymme elämässä eteenpäin, ja vanhat toverit jäävät taakse. Yhteydet katkeavat, syntyy lapsia ja muodostuu perheitä.

Kun syntyy vahvoja siteitä ja liittoja, joiden myötä elämäntuntu kasvaa, vaikuttavat nuoruus ja menneisyys kuin toisen ihmisen elämältä. Mutta sukulaissielut tervehtivät toisiaan kaukaa myös menneeseen. Ja kun sitten kohdataan lapsuudenystävä, kuulee sanottavan: ”Hassua, jatkoimme siitä mihin kaksikymmentä vuotta sitten jäimme.” Sukulaissielujen säikeet eivät katkea, vaikka välissä olisi valtameriä ja vuosikymmeniä.

Mitä vanhemmiksi tulemme, sitä vaikeampi meidän on solmia ystävyyssuhteita. Käymme varovaisemmiksi. Varjelemme yksityisyyttämme ja piinnymme sosiaalisiin kuvioihimme.

Lapsuuden avoimuus on poissa. Katsomme kohtaamiamme ihmisiä tuhansien pettymysten ja toiveiden läpi.

Jos olemme olleet viisaita, olemme hyväksyneet vanhat ystävämme sellaisina kuin he ovat. Olemme nielleet heidät sarvineen ja hampaineen ja toivoneet itsellemme samanlaista hyväksyntää.

Tänä kesänä tapasin kotipaikkakunnallani vanhoja ystäviä, lapsuus- ja poikavuosien tovereita. Sattuman oikusta meitä oli neljä saman pöydän ympärillä.

Pitkästä aikaa kohtasin nuoren itseni. Sen, joka olen ollut ja olen kai yhä. Nuori minä todellistui voimakkaasti siinä kehässä, jonka ystäväni muodostivat. Palasin vanhalle paikalleni. En ollutkaan ensisijaisesti isä, en näyttelijä enkä kolumnisti vaan joku, joka jatkoi olemassaoloaan vuosien jälkeen.

Ystävieni tietoisuus tai yhteinen tietoisuutemme menneestä sisälsi muistini kadottamia paloja niin valtavasti, että huudahtelin jatkuvasti. Olinko minä todellakin ollut mukana? Tuntui kuin muistini lokero, joka oli ollut lukossa vuosia, olisi alkanut hitaasti avautua.

Ehkä elämämme ajanjaksot ovatkin sarja kokonaisuuksia, joita ei voi avata eikä ymmärtää ilman, että kaikki läsnä olleet ovat kertoneet osuutensa tarinasta. Yksilö on vain fragmentti. Ainoastaan sukulaissielut voivat kertoa tarinan kokonaan, ystävät.

Julkaistu: 16.4.2017