Sokka irti! Ryyppääminen on parasta, kyllä nyt naurattaa, kun on monta kaljatölkkiä juotu. Katsokaa, niitä on satoja. Satoja! Telkkari putosi ikkunasta naapurin auton päälle! Oho, nyt naapurin muslimi ördää mukana. Baila baila!
Tietenkään ryyppääminen ei ole oikeasti hauskaa. Sitä alkaa nähdä näkyjä. Lopulta heteromiehet alkavat huuruissaan vahingossa panna toisiaan perseeseen. Mutta viinaa kuulkaas vedetään, ja paljon vedetäänkin, sellaisia me suomalaiset olemme.
Anteeksi juonipaljastukset, mutta ehkä en pilannut katsomiskokemusta. Tämä elokuva on nimittäin tehty aiemminkin, viimeksi sen nimi oli Matti, ja se kertoi hassuttelevasti Matti Nykäsen örvellyshistoriasta.
Nyt leffan nimi on Juoppohullun päiväkirja. Se perustuu Juha Vuorisen kirjoihin. Viinan turmiollisuudella herkuttelevat Juoppikset ovat suomalais-slaavilaista kohtalokirjallisuutta. Sankari ”Juha Berg” on tuomittu sikailemaan. Hän on masturboiva ja oksentava Uuno Turhapuro ilman toivoa. Eiköhän elokuvastakin hitti tule.
Juha Vuorinen on Suomen menestyneimpiä kirjailijoita. Pokkareita on myyty miljoona. Kirjallisuusihmiset eivät hänen teoksiinsa kajoa. Ei ole sattumaa, että Juoppiksen menestystarina alkoi internetistä. Siellä Juoppis löysi yleisön, joka oli valmis lukemaan levottomia etanolilegendoja myös kansien välistä.
Eikä sillä ole väliä, mitä elokuvakriitikko Juoppiksesta ajattelee. Olennaista on se, mikä Juoppiksesta puuttuu: häpeä. Juoppohullun päiväkirjat edustavat kulttuurievoluution vaihetta, jonka kirjailija Bret Easton Ellis nimesi ”post-Empireksi”. Teoria on tämä: valtakulttuuri ja perinteinen media ovat omahyväistä norsunluutornien jorinaa. Saarnataan, ollaan korrekteja. Paheksutaan ja päivitellään, jos vaikkapa Janet Jacksonin nänni vilahtaa konsertissa, mutta tienataan luodulla kohulla. Valehdellaan sekä tiedostamatta että tahallaan. Kohderyhmäajattelussa yleisö mielletään karjaksi, joka uskoo, että asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät. Tällainen on kulttuurin Empire, Imperiumi.
Nyt pompöösi Imperiumi murenee, kun sosiaalinen media ja netti muuttavat tiedonvälityksen rakennetta. Ellisille Imperiumin jälkeisen ajan airut oli näyttelijä Charlie Sheen ja hänen rehvakas sekoamisensa pari vuotta sitten. Riitaannuttuaan tuottajien kanssa Sheen sai potkut Miehen puolikkaat -sarjasta. Maaninen Sheen alkoi käyttää Twitteriä äänitorvenaan. Hän paljasti elämäntyylinsä sellaisena kuin se oli: huoria, kokaiinia, suuruudenhulluja ajatuksia. Hän totesi, että Miehen puolikkaat oli hirveää paskaa.
Imperiumin mukaan Sheen sekosi ja hänestä tuli kamala. Häntä säälittiin ja paheksuttiin. ”Post-Empire”-ajattelussa Sheenia ei pilkata. Hänen twiittinsä olivat hauskoja. Sheen oli sekaisin. Se on okei. Sheen oli vihdoin vapaa.
Suomessa Imperiumin vastustaja on Jussi Parviainen. En tiedä, mitä ajattelen Parviaisen blogissaan esittämistä väitteistä julkisuuden henkilöiden seksielämästä, mutta jostain syystä luen kyseistä blogia. Asiat eivät ole sitä, miltä näyttävät. Meitä kusetetaan, sanoivat Sheen ja Parviainen. He eivät tunne häpeää.
Post-empirellä on oma moraalinsa. Kaksinaamaisuutta tai holhoamista ei siedetä. Wikileaks ja Julian Assange ovat post-Empireä: totuuden puhumista. Motiivi ei ole niin tärkeä kuin läpinäkyvyys.
Juoppohullun päiväkirja -elokuvassa ördätään juonettomasti pitkään. Rellestys näyttää sikamaiselta, ja krapulaiset itsesäälikohtaukset ovat kepeitä. Näemme post-Empireä: tehtiin tällainen, tykätkää tai älkää, so what. Sellaisiahan Vuorisen kirjatkin ovat.
Lopussa Lauri Maijalan kirjoittama ja ohjaama elokuva tekee kuitenkin emämunauksen. Se heittäytyy valistusvaihteelle. Se kusettaa katsojaa.
Samoja latuja kulkenut Varasto-elokuva oli Arto Salmisen tekstiä pehmeämpi, mutta siinä säilyi yty. Maijala taas yrittää tehdä Bergin yksityisestä sekoilusta yleistä laulattamalla näyttelijöillään kappaleen Ei tippa tapa. Kuvamontaasissa on lapsia kännäämässä ja kaikenlaisia tilanteita, joissa suomalaiset juovat. Ironia hakataan perille moukarilla. Alkoiko sittenkin hävettää?
