Me ihmiset ja muut nisäkkäät olemme tasalämpöisiä. Hyönteiset puolestaan ovat vaihtolämpöisiä, eli niiden ruumiinlämpö seurailee ulkoilman ­l­ämpötilaa.

Tämän vuoksi hyönteisten ja muiden selkärangattomien eläinten on täytynyt kehittää aivan erityisiä ratkaisuja selviytyäkseen hengissä pohjoisen pitkästä, ­kylmästä talvesta.

Talvi katkaisee useimpien hyönteisten kehityksen jopa puoleksi vuodeksi. Pakkasessa syntyvät jääkiteet ovat niille hengenvaarallisia, koska ne rikkovat hyönteisen solukalvoja ja muita solujen rakenteita.

Vaikka veden jäätymispiste on nolla astetta, veden lämpötila voi laskea jopa kymmeniin pakkasasteisiin ilman ­jäätymistä, mikäli vedessä ei ole hiukkasia, joiden ympärille jään kiteytyminen voisi alkaa. Tätä ilmiötä kutsutaan ­alijäähtymiseksi.

Hyönteisten ruumiin pienuuden ansiosta niissä on alhainen nestetilavuus, mikä helpottaa alijäähtymistä. Joillakin hyönteisillä on lisäksi sellainen rakenne, että solujen ulkopuolinen tila voi jäätyä, ­kunhan terävät jääkiteet eivät ulotu solun sisäosiin.

Alijäähtymisen lisäksi hyönteiset ­torjuvat jäätymistä elimistössään olevilla ”pakkasnesteillä”, joista tunnetuin on ­glyseroli. Se sitoo vettä ja estää veden haihtumista. Lisäksi glyseroli on myrkytön aine, jota hyönteisen elimistön on helppo valmistaa.

Selkärangattomien ruumiissa on luiden sijaan kova tukiranka, johon lihakset kiinnittyvät. Siksi ne ovat sitkeitä selviytyjiä. Selkärangattomien kyky sopeutua vaihteleviin olosuhteisiin on syynä siihen, että ne ovat vallanneet lähes koko maailman.

Suurin osa Suomen hyönteisistä talvehtii munina, toukkina tai koteloina maan alla tai erilaisissa koloissa. Kevätauringon lämmittäessä ne sitten kömpivät päivänvaloon kuoriutumaan.

On kuitenkin muutamia hyönteisiä, jotka sinnittelevät talven yli aikuisina. Eräitä lajeja saattaa nähdä lumihangella jopa pikkupakkasessa.

Lumikorento on kärsäkorentojen lahkoon kuuluva lentokyvytön hyönteinen. Noin 3–4 millin pituinen eläin on ruumiiltaan hoikka, kiiltäväpintainen ja enimmäkseen musta. Lähempi tarkastelu esimerkiksi kameran makro-objektiivin läpi paljastaa kuitenkin otuksesta kiehtovia värejä ja yksityiskohtia.

Lumikorennosta tulee mieleen kesäisin melko yleisesti puutarhoissa havaittava skorpionikorento. Molempien lajien kärsä tuo mieleen keskiajan ruttotohtorin tai Venetsian karnevaalien naamarit.

Lumikorento viettää suurimman osan aikuiselämästään hangen alla. Lumi­korennolla ei ole siipiä. Se liikkuu kävelemällä tai hyppimällä. Siipilihasten puuttuminen auttaa säästämään eläimen energiavaroja. Vaaran uhatessa lumi­korento voi kuitenkin yhtäkkiä hypätä jopa parinkymmenen sentin loikan.

Suomessa lajia tavataan koko maassa, joten sen täytyy olla todella karaistunut.

Naaraat tuottavat munia talvellakin. Lumikorennon toukat syövät sammalia ja koteloituvat maaperän suojiin.

Täysikasvuiset lumikorennot kuoriutuvat syksyllä, ja niitä voi nähdä koko talven ajan, lokakuusta huhtikuuhun. Kovilla pakkasjaksoilla hyönteiset pysyvät ­piilossa. Lumikorento ja muut hangen hyppelijät pystyvät liikkumaan ulkosalla jopa –2 asteen pakkasessa.

Etenkin suojasäällä metsässä ­kulkija saattaa hämmästellä tuhansien pikkuruisten hyppyhäntäisten parvia, jotka värjäävät lumen melkein mustaksi.

Lumikirppuinakin tunnetut hyppyhäntäiset ovat parin millimetrin kokoluokkaa. Monien selkärangattomien tavoin niillä on kuitenkin tärkeä rooli maaperän aineksen hajottajana. Pienten otusten voima tulee niiden suuresta määrästä.

Nimensä mukaisesti hyppyhäntäinen kykenee ponnahtamaan vatsassaan olevan hyppyhangon avulla moninkertaisen matkan pituuteensa nähden. Syy lumihangilla parveilemiseen liittyy ilmeisesti siihen, että hyppyhäntäiset pyrkivät levittäytymään niille sopivimpiin paikkoihin.

Myös monet hämähäkkilajit uskaltautuvat pois talvi­koloistaan niihin aikoihin, kun lumipeite on vielä ­paksuimmillaan.

Talvehtivia hyönteisiä on kaikkialla: puiden rungoissa, jäkälien ja varpujen kätköissä sekä hangen pinnalla. Niiden ansiosta eräät pienet hyönteissyöjälinnut, kuten hippiäiset ja puukiipijät pystyvät talvehtimaan Suomessa.

Tammi-helmikuun pakkaspäivänä voi nähdä lumella hennon ja pitkäjalkaisen, vaaksiaista muistuttavan hyönteisen. Se on talvisääski, joka elää suurimman osan talvea lumen alla pikkujyrsijöiden kaivamissa onkaloissa.

Kevättalvella lumihangen päälle alkaa ilmestyä lisää vipinää. Esimerkiksi ­kauniin punertavan yöperhosen eli ruoste­siiven toukat lähtevät liikkeelle. Myös koskikorentoihin kuuluvat hankikorrit ryömivät vetisistä koloistaan maalle kuoriutumaan.