Image

Huomenna Delors tulee - eli Oskari Onnisen rakkauskirje Euroopan unionille


Euroopan unioni oli neljännesvuosisadan suurin suomalainen kulttuuri­projekti, mutta emme välittäneet siitä. Menetämmekö sen nyt?
Kuvat Juuso Westerlund

Älä kysy minulta, mikä on Delorsin etunimi. Älä kysy, missä maassa on Schengenin kylä, pitihän siitä tulla symboli sille, ettei maita enää ole. Älä kysy Maastrichtin kaupungin symboliikasta – Hollannissa, Saksan ja Belgian puristuksissa, puolueettomana keskellä Eurooppaa.

Älä kysy mistään, vaikka näiden kahden pienen asutuskeskuksen mukaan nimettyjen sopimuspaperien varaan rakentuu kokonainen maailmankuva. Vaikka EU-komission puheenjohtajana vuosina 1985–1995 toimineen Delorsin unelma maailman suurinta tax-free-myymälää suuremmasta EU:sta olisi myös minun unelmani.

Paitsi että tajusinko tai tajusiko kokonainen sukupolvi unelmansa liian myöhään? Sillä hetkellä, kun se alkoi romuttua.

En ole ainut, joka on – kiitos Delorsin – kasvanut hengittämään Euroopan unionin ilmaa ja elänyt lukutaitoisen tai ainakin luettua ymmärtävän elämänsä siniristilipusta laulaen mutta tosiasiassa 12 tähden alla. Silti tunnen Euroopan unionin todennäköisesti huonommin kuin yhteiskuntaopin kirjoituksiinsa valmistautuvat abiturientit.

Jos Delors, Brysselin tsaari, tulisi kadulla vastaan, en tunnistaisi häntä. Eikä kukaan muukaan, vaikka juuri hän teki Suomesta markkinatalousmaan.

Pieni silmälasipäinen mies tummansinisessä puvussaan muistuttaa enemmän eläkkeelle jäänyttä panttilainakonttorin omistajaa.

Syy on siinä, että EU ei ole ollut politiikkaa tai ihailtavan pelottava järjestelmä. Se on ollut byrokratiakone jossain kaukana, direktiiviä suoltava moolok Brysselin kaukaisessa kaupungissa, joka – toisin kuin edelliselle sukupolvelle – ei enää meille ole hajuton, tylsä ja kurja, koska se on aina ollut EU:n kaupunki, Uuden Euroopan Rooma.

Nyt se on menettämässä mahtiaan. Eurooppa-projekti on vain ilmaa, jota hengitämme. Läsnä kaikessa ja siksi näkymätön. Eurooppalainen itsestäänselvyys, jota puolustavat idealistit ovat harvassa.

Yksi heistä on Ranskan presidentti Emmanuel Macron, joka kirjoitti maaliskuun alussa vieraskynän, joka julkaistiin jokaisella EU-kielellä paikallisissa pääsanomalehdissä.

Euroopan kansalaiset, haluan osoittaa sanani suoraan teille, yhteisen historiamme ja meitä yhdistävien arvojen nimissä, mutta myös siksi, että asiallani on kiire.

…Euroopan unioni ei ole seurannut maailman realiteetteja…

…Eurooppa kokonaisuudessaan on edelläkävijä, joka on aina ollut määräämässä kehityksen suuntaa…

Macronilaisen vallankumousromantiikan huipennus oli ”eurooppalainen virasto demokratian suojelemiseksi”. Täyttä Orwellia, täyttä EU:ta, täyttä kauneutta. Macron ikään kuin korostaa, että läntinen liberaali demokratia on hauras. Niinpä sen suojelemiseksi joka puolelta viuhuvilta iskuilta tarvitaan jokin instanssi. Virasto, koska niissä me eurooppalaiset olemme hyviä.

EU-logiikkaa parhaimmillaan: paras tapa suojella järjestelmää on järjestelmän itsensä byrokratia. Täydellisimmillään byrokratia on sääntöjen utopia, naurettavuuteen asti legalistinen. Mutta samalla myös liberalismia ilman demokratiaa.

Oikeastaan eurooppalainen virasto demokratian suojelemiseksi on koko EU:n kuva.

Berlaymontin neljätoista kerrosta ovat olemassa juuri demokratian suojelemiseksi, jos vain markkinatalous ja yhteisvaluutta olisivat toimineet niin kuin toivottiin.

Macron jäi vieraskynineen varsin yksin. Suomalaiset poliitikot ja politiikan sivuvaikuttajat ovat läpeensä EU-myönteisiä, mutta he lähinnä naureskelivat Twitterissä tai vaikenivat. Katugallupissa on turha kysyä mielipidettä Macronin Eurooppa-politiikasta. Täällä kuunnellaan Antti Rinnettä lukulasit päässä, yrittämässä lausua kokonaista lausetta takeltelematta alusta loppuun. Vallankumousromantiikka jätetään Facebook-esseisteille ja pienpuoluetentteihin. Saati että kuka vaaliaikana haluaisi puhua jostain virastosta.

Tai oikeastaan: kuka eduskuntavaalisesonkina haluaisi puhua edes koko Euroopan unionista?

Tai kuka eduskuntavaalisesongin jälkeen jaksaisi välittää EU-vaaleista? Ei kukaan.

Sukupolvikokemuksiksi mielletään yleensä asioita, jotka ovat pikemminkin yhteisiä muistoja kuin oikeasti sukupolvea mullistaneita tai yhdistäneitä tapahtumia tai ilmiöitä.

Tyypillinen kysymys: missä olit, kun kuulit WTC-iskuista? Tyypillinen valemuisto: näin jälkimmäisen koneen törmäämisen suorana. (Yle ei sitä näyttänyt.)

Mutta missä olit, kun Eurooppa kohtasi oman WTC:nsä?

Bulgarialainen Eurooppa-tutkija Ivan Krastev kirjoittaa toissa vuoden teoksessaan After Europe, että Euroopan oma WTC oli vuoden 2015 pakolaiskriisi. Lyhennelmä Krastevin kirjoituksesta on juuri julkaistu suomeksi kirjassa Vapiseva Eurooppa.

Yhdysvalloissa iskuista käynnistyi terrorismin vastainen sota. Sivilisaatiot – läntinen ja itäinen – törmäsivät vähintään mielikuvissa, eikä vastakkainasettelu ole loppunut.

Jos Saddam Husseinia ei olisi ollut, olisimme keksineet sen.

Krastevin mukaan pakolaiskriisi teki saman EU:lle. Ja meillä oli valmiina vain kertomus Euroopan integraatiosta, ei disintegraatiosta.

Globalisaatio oli vuosikymmenien ajan mielletty ajatusten ja pääomien vapaaksi siirtymiseksi – ihmisiä se ei koskenut. YK:n pakolaissopimus oli suunniteltu aikanaan Euroopan imperiumin sisäisiä muuttoliikkeitä varten, ei tilanteisiin, joissa valtavat kansanjoukot pyrkivät muualta maailmasta länteen ja pakolaisuuden ja siirtolaisuuden rajat hämärtyvät. Se on ”yksi räikeimmistä esimerkeistä” kylmän sodan ajan sääntöjen ja instituutioiden toimimattomuudesta nykymaailmassa, Krastev kirjoittaa.

Siksi visio läntisestä demokratiasta ja tasa-arvoisesta oikeus­valtiosta vahvoine instituutioineen on nyt vapaapudotuksessa. Krasteville Euroopan unioni oli ”historian lopun projekti” ja ”uhkayritys, joka perustuu ajatukseen siitä, että ihmiskunta kehittyy demokraattisempaan ja suvaitsevaisempaan suuntaan”.

Kun niin ei tapahtunutkaan, unioni potee eksistentiaalista kriisiä. Historian lopun loppu, kuten politologi Francis Fukuyaman kylmän sodan päättymisen aikaista, lännen voitoksi tulkittua tilannekuvaa on nyt päivitetty. The Atlantic -lehti dramatisoi: liberalismin hautajaiset ovat suurin massatapahtuma sitten jumalan kuoleman.

Itsemurhaa epäillään.

Fukuyama kirjoitti vuonna 1992, että kenties liberalismin seuraava uhka on sen sisältä kumpuavat ajatukset, koska kommunismin jälkeen muutakaan vihollista ei ole näkyvissä. Kenties vähemmistöryhmien sorron estämisessä mennään niin pitkälle, että yksilön­vapautta, moniarvoisuutta tai oikeusvaltioperiaatteita ollaan valmiita rajoittamaan. Saarna, jota hän toisti viime vuoden kirjassaan Identity.

Krastev puolestaan muistuttaa toisesta amerikkalaisesta politiikan tutkijasta Kenneth Jowittista, joka jäi aikoinaan Fukuyaman tähden varjoon. Jowittin mukaan kylmän sodan kaksinapaisen maailmanjärjestyksen loppu oli kylvö uudelle maailmanepäjärjestykselle. Etniset ja uskonnolliset heimoidentiteetit palaisivat. Kansallisvaltioiden tuhkista nousisi ennen pitkää raivokas kansanliike universaaliuden ajatusta puolustavaa, kosmopoliittia eliittiä vastaan.

Siitäkin oli varoitettu, jo kauan ennen kuin kansallispopulistit löysivät järjestelmän kipupisteen hokemalla, että maahanmuutosta on voitava puhua.

Vuonna 2002 Helsingin Sanomissa julkaistiin kirjoitus, osa juttu­sarjasta. Siinä todettiin EU:n sisämarkkinoiden ja euron syntyneen siksi, että EU oli onnistunut irtautumaan hallitustenvälisestä päätöksen­teosta.

Oikeus- ja sisäasioissa pitäisi voida tehdä sama. Pian. On kiire.

Esimerkiksi laittoman maahanmuuton kasvu on lisännyt muukalaisvastaisuutta ja nostanut esiin kansallismielisen populismin. Nationalistisilta ja rasistisilta liikkeiltä on katkaistava siivet osoittamalla, että yhteisillä päätöksillä päästään parempiin tuloksiin kuin jäsenmaiden yksittäisillä toimilla. (– –) Ääriliikkeet haluaisivat sulkea rajat ja eristää maansa muista EU-maista. Nyt pitäisi tehdä juuri päinvastoin. Kaikki oikeus- ja sisäasiat pitäisi tuoda yhteisen päätöksenteon piiriin.

Kirjoittaja: EU-asiantuntija Alexander C. G. Stubb.

Joitain vuosia sitten sain syntymäpäivälahjaksi europarlamentista varastetun kahvikupin. Pian ostin ranskalaisesta muotiliikkeestä paidan, jossa paistoivat EU:n tähdet. Tunnustan väriä, vastasin kysyjille. ”Rakastan EU:ta” on pompöösi ja siksi ironinen lause, kuin julistaisi Yleisradion vihollisekseen.

Koko ranskalaismerkin EU-mallisto oli signaali epä­varmoista ajoista, reaktio Euroopan WTC:hen. Ranskalaiset äärieurooppalaisina esittävät toivon, vapauden ja oikeudenmukaisuuden symbolin nostalgiakierteen läpi. Samaan aikaan Itä-Euroopasta ja Venäjältä länteen muuttaneet muotisuunnittelijat muistelivat Neuvostoliitosta vapautumisen jälkeen kokemaansa markkinataloushuumaa tekemällä katumuotia Mustamäen torin piraattiestetiikalla.

Lännessä ollaan huolissaan vanhan järjestyksen romahtamisesta. Idässä palataan sitä kohti, mutta nyt nuoret, fiksut ja kosmopoliitit pääsevät pakoon. Siellä maastamuutto on kyselytutkimuksissa jo suurempi uhkakuva kuin maahanmuutto. Schengen-EU täyttää kykenevän nuorison unelmat, ei isänmaa.

Jos kaikki muuttavat pois, kuka lukisi bulgarialaista runoutta 100 vuoden päästä, Krastev kysyy.

EU-komissio oli aina halunnut pitää huolen Euroopan peräkammarinpojista. Itälaajentuneisiin valtioihin nousi rakennustyömaita huomiota herättävine EU-kyltteineen. Tukia on saanut koko muukin Eurooppa: ranskalaiset juustot, irlantilaiset siat, kreikkalainen tupakkateollisuus, italialainen spagettivehnä.

Suomessa erityisesti keskustalaiset maatalouskunnat ja MTK vastustivat EU:ta kansanäänestyksessä vuonna 1994, koska ne eivät halunneet kilpailua elintarvikemarkkinoille. Silti juuri EU-vastaiset maaseudut saivat EU:sta maataloustukea lypsävän lehmän. Unkariin pystytettiin LED-liikennevaloja, jotta EU:ta vastaan ei tarvitsisi kampanjoida pimeässä.

Maahanmuuttokin on ratkaistu: tehty diilejä Turkin kanssa ja ohjattu veneitä takaisin Libyaan. Rajat ovat kiinni, ja EU:lle se on ilmeisen halpa inhimillinen hinta sisäisen rappeutumisen pysäyttämisestä. Toiveet unionin yhteisestä ja pitävästä turvapaikkapolitiikasta ovat kaukaisia. Sisärajojakin vahditaan. Schengenin sopimus on poikkeuksista reikäinen. Liberaalista näkökulmasta sen ja YK:n pakolaissopimuksen säilyttäminen tuntuisi sopivalta 10-vuotis­tavoitteelta. Maahanmuutosta on voitava puhua.

Kuvaavaa on, että Suomessa poliittisesti realistista, yhteis­eurooppalaista pakolaisratkaisua eivät hahmottele niin kutsutut ihmisoikeuspuolueet vaan lähinnä kokoomuslainen sisäministeri Kai Mykkänen Uuden Suomen blogissaan.

En tiedä, milloin minusta tuli Eurooppa-pessimisti, mutta olen huomannut, kuinka alan suhteellisuuden- ja nykyisyydentajunsa menettäneen vanhuksen tai muuten vain elämästään hätääntyneen ihmisen tavoin nostalgisoida asioita. Odotan, että joku sanoo minulle naiivisti äänestä EU takaisin.

Odotan Emmanuel Macronia, Alex Stubbia tai paljon mieluummin jotakuta ikäistäni, joka julistaisi take back control ja vapauttaisi Euroopan unionin vankeudesta, johon eurooppalaiset valtiot ovat sen ajaneet. Juncker vain juopottelee. Odotan Delorsia. Tulisiko hän?

Ainakin Liisa Jaakonsaari vastaa puhelimeen: ”Alotanko?”

Jaakonsaari on sosiaalidemokraattien väistyvä europarlamentaarikko. Hän on muistellut aikaa kaksi vaalikautta sitten, vuotta 2009, jolloin hän aloitti meppinä.

”Että Ollakan Liisa Oulusta voi tehdä historiaa.”

Euroopan unioni on pohjimmiltaan rauhan projekti. Ensin se oli suuri silta, jolla keskenään sotineet Saksa ja Ranska oli saatu yhteen. Vuonna 2009 toinen suuri harppaus, itälaajentuminen, oli jo takana. EU:n piti olla arvoja eikä maantiedettä. Niin hienoissa ja vakavissa seminaareissa Jaakonsaarelle sanottiin.

”Mulla oli visio, että kolmas iso juttu on Turkin EU-jäsenyys. Siitä tulee silta islamilaisen maailman ja EU:n välille”, Jaakonsaari sanoo.

”Kymmenessä vuodessa ne keskustelut on käytännössä lopetettu. Turkki oli se symboli.”

Hieman yli kaksi vuotta sitten oli jotakuinkin skandaali, kun ulkoministeri Timo Soini erehtyi sanomaan Suomen ja Turkin jakavan ”samat demokraattiset arvot”.

Nyt lähentymistä on tapahtunut. EU:n arvot eivät mene Turkkiin, vaan Turkin arvot tulevat Eurooppaan. Vuonna 1999 Itävaltaa vastaan julistettiin seitsemän kuukautta jatkunut boikotti EU:n perusarvojen rikkomisesta maan kelpuutettua populistipuolue FPÖ:n hallitukseen. Vuonna 2017 näin ei enää ollut. Itävaltalaistyyppisestä, kovan linjan keskustaoikeistopuolueen ja kansallispopulistien liitosta on tullut moderni yleiseurooppalainen rakkaustarina.

Tämän kevään europarlamenttivaaleissa poliittisen keskustan oikeistolaiset ja vasemmistolaiset liberaalipuolueet romahtavat. On todennäköistä, että koko unionin sosiaalidemokraattisin maa on Portugali, ei Ruotsi, Ranska, Saksa tai Italia, joissa populistipuolueet ovat sekoittaneet pelin.

Laitaoikeisto voittaa ja todennäköisesti onnistuu myös järjestäytymään. Ranskan Marine Le Pen ja Italian Matteo Salvini suunnittelevat jo kansallispopulistista superblokkia parlamenttiin. Brexit osoitti, ettei EU:sta eroaminen kannata. Vallankumous on paljon houkuttelevampi ratkaisu.

”En sanoisi heitä EU-kriitikoiksi vaan -vihaajiksi”, Jaakonsaari sanoo.

Emmanuel Macronilta odotetaan tekoja vieraskynänsä jatkoksi, mutta hänelläkin tuntuu olevan Euroopan pelastamista tärkeämpää tekemistä keltaliivisen sisäpolitiikkansa kanssa.

”Koin Macronin kirjoituksen tervetulleena. Koko Eurooppa-­projekti on ollut narulla työntämistä. Ei ole ollut vahvoja persoonia puolustamassa tätä.”

Silti Jaakonsaari on optimisti. Vielä ei ole aika julistaa liberaalia demokratiaa kuolleeksi. Ehkä kaikkien kansojen liberaalit vielä liittyvät yhteen tajuttuaan globaalin maailman realiteetit.

Jaakonsaaren idealismi on tosin ”muuttanut muotoaan täysin”. Ennen EU oli suuria puheita ja pieniä tekoja, nyt päinvastoin.

Jos sosiaalidemokraattien, keskustaoikeistolaisen EPP:n, liberaalin Alden ja vihreiden johdolla muodostuu enemmistö kansallismielisiä ja laitavasemmistoa vastaan, näiden yhteistyö on Jaakonsaaren mukaan tuhannen taalan kysymys. Silloin unionin tasollakin alkaa tapahtua. Tähän asti parlamentissa ei ole ollut erillistä hallitusta tai oppositiota.

”Vanha metafora kuuluu, että EU on polkupyörä. Se kaatuu, jos se pysähtyy. Projekti saisi uuden uskottavuuden, jos voitaisiin viedä enemmistöllä asioita eteenpäin.”, Jaakonsaari sanoo.

”Mutta mä vähän pelkään, että se halvaantuu.”

Sipilän vaalikauden aikana Suomessa on oltu yllättävän valmiita pysähtymään. Paavo Lipposen vuosista on pakitettu. Enää kiinnostavat ne pöydät, joihin kotimaan kannattajakunta tahtoo. Brysseliä ei tarvitse syyttää, hienovarainen pyllistys riittää. Voi vaikka äänestää itäeurooppalaiseen tyyliin tyhjää pakolaisten sijoittamista koskevasta sopimuksesta tai sooloilla Kreikka-vakuuksien kanssa. Silloin voi tehdä toisella kädellä sitä politiikkaa, mistä kansa ei tiedä tai ole kiinnostunut. Suomessa kyllä tunnetaan pienen maan realiteetit ja suhtaudutaan komission vapaakauppa-agendaan ja puolustusyhteistyöhön sen mukaisesti.

Kesällä alkaa Suomen EU:n puheenjohtajakausikin, mutta koska isot asiat hoidetaan nykyään lähinnä Eurooppa-neuvostossa, enää pääministeri ei voi keulia olevansa EU:n presidentti kuten Matti Vanhanen aikanaan. Silti eduskuntavaalitenteissä aihe on ollut lähes täysin piilossa. Jos EU:sta kirjoitetaan lehdissä, lukijoille se myydään parhaiten jättämällä kirjaimet E ja U otsikosta pois.

Kevään europarlamenttivaalit todistavat jälleen sitä, että Brysselistä on tullut lähinnä loppuunpalvelleiden kotimaanpoliitikkojen jäähdyttelypaikka, poliittisten elefanttien hautausmaa. Mauri Pekkarinen, Eero Heinäluoma, Ville Niinistö. Tervemenoa hillotolpille, simpukkapatojen ja suklaiden ääreen.

”Sä joudut ihan mustaan aukkoon, jos olet kiinnostunut Eurooppa-politiikasta. Eduskunnasta uutisoidaan tyhjänpäiväisiä pikkukähinöitä, mutta EU:n isoja uutisia ei näy Suomessa. Nuorilla on se pelko, että ne häipyisi politiikasta johonkin”, Jaakonsaari sanoo.

”Vaikka se on juuri päinvastoin. Jos tämä hajoaa, Euroopasta tulee joukko pieniä kansallisvaltioita markkinoiden armoilla. Ilman tätä integraation ajatusta Saksa ja Ranskakin on pieniä. Ne on kuin Suomi ja Viro, jos katsoo maapalloa. Kaikki hävitään yhdessä sitten.”

Syksyllä Suomessa ajatushautomo Demos Helsingin vieraana kävi valkovenäläinen historioitsija Jevgeni Morozov. Morozov nousi maailmanmaineeseen kirjoittamalla internetiin liittyvistä yleistyksistä ja arabikevääseen huipentuneesta katteettomasta optimismista.

Hänen mukaansa EU on oikeastaan jo hävinnyt, jos ja kun tulevaisuudessa on kyse tekoälystä ja massadatasta.

Liisa Jaakonsaarikin sanoo, että kuilun partaalla ollaan. Eurooppa on ”aivan selvästi” pudonnut digivallankumouksen keikasta.

Kukapa sen takia menettäisi yöuniaan. Jälkimodernin ihmisen koomisen pienistä tragedioista EU:hun liittyvät ovat niitä kaikkein pienimpiä, koska olemme ottaneet kaiken annettuna. EU-vaaleissa äänestämättä jättäminen ei tunnu miltään. (Tiedän kokemuksesta.)

Morozovin tulevaisuuskuva säikäyttää, kun tajuaa maidon olevan maassa, josta se nyt pitäisi väkisin siivota takaisin purkkiin. EU on samalla menettänyt pelin ja itsensä viimeinen toivo. Eikä kyse ole siis ilmastonmuutoksesta, vaan siitä että digitaaliteknologian startupien tärkeimmät rahoittajat ovat nykyään valtioita, eivät enää pääomasijoittajia, kuten Slush-huumassa totuttiin ajattelemaan. Hupparipolitiikasta on tullut suurvaltapolitiikkaa, ja eivätkä Kiina ja Trump halua leikkiä vapaakauppaa tavalla, jolla on totuttu.

Jättimäinen japanilainen teknologiayhtiö Softbank on alkanut järjestelmällisesti rahoittaa Uberin tai Alibaban kaltaisia digitalouden miljardifirmoja. Softbankia taas rahoittaa Saudi-Arabia. Kiinassa on omat valtiollisessa valvonnassa olevat sovelluksensa – Uber but for Xi Jinping –, ja se ostaa sadoilla miljoonilla kasvojentunnistamisdataa Zimbabwesta. Yhdysvalloissa Piilaakson jätit ovat vahvoja kuin valtiot. Puhumattakaan datamääristä, joita esimerkiksi Googlella ja Facebookilla on.

Euroopalla ei ole juuri mitään – paitsi Norjalla, jonka öljyrahasto on yksi maailman suurimpia teknologiainvestoijia.

”Uhkakuva on, että olemme vain avoimia disruptiolle ja annamme yhdysvaltalaisten ja kiinalaisten firmojen hoitaa homman kuntoon”, Morozov sanoo.

”Tarvittaisiin strategia tai jopa radikaali poliittinen projekti, jolla katkaista Euroopan riippuvuus näistä yhtiöistä. Vaikka yleis­eurooppalainen rahasto, johon houkuteltaisiin pääomia. Ja on meillä Euroopassakin rahaa esimerkiksi eläkerahastoissa.”

Paitsi sillekin voi olla jo liian myöhä. Yhdysvaltojen ja Kiinan datassa mitattava etumatka Eurooppaan nähden on valtava. Data on uusi öljy, hoetaan, eikä kumpaakaan ole Euroopassa.

Morozovin skenaario menee niin, että yhteiskuntamme infrastruktuuri jää hyvää vauhtia riippuvaiseksi kätevistä startupeista. Kunnes naps vain, vaikkapa Uber automatisoi palvelunsa. Robottiautot vievät työpaikat mukanaan. Paikkasidonnainen arvontuotanto lakkaa. Eurooppaan ei jää taloudellista hyötyä, vaan voitot valuvat Kiinaan tai Saudi-Arabiaan tai jonnekin.

”Toinen ongelmallinen seikka on, että oletuksissa digitaalisen talouden hyödyistä ei ole sisäistetty faktaa, että tällä hetkellä 70–80 prosenttia kaikesta tästä toiminnasta on jollain tapaa subventoitua. Jossain vaiheessa vaihtoehtoja on kaksi: hintojen palauttaminen markkinatasoon tai se automatisointi”, Morozov sanoo.

Euroopasta on tulossa digitaalinen alusmaa. Merkit ovat jo olemassa. Suomessa Peter Vesterbacka haluaa rakentaa tunnelia, jota kiinalaiset rahoittavat ihan hyvää hyvyyttään. Maaliskuun lopussa Kiinan Xi vieraili Italiassa. Allekirjoitettiin sopimus, joka teki Italiasta ensimmäisen G7-maan, joka on liittynyt Kiinan uuden Silkkitien megaprojektiin. Unionissa ei temppua arvostettu.

”EU:n johtava luokka on hämmentynyt. Miten talous järjestetään tulevaisuudessa? Miten hyvinvointivaltiot järjestetään tulevaisuudessa? Miten datan omistajuus järjestetään?” Morozov sanoo.

”Pääosalla eurooppalaisista poliittisista voimista ei ole vastausta tähän. Ei ole edes mitään lakisettiä, mitä vaadittaisiin.”

Sen sijaan tehdään, mitä Yhdysvallat tai Kiina haluavat, sillä jo nyt vaikkapa Saksan autoteollisuus on riippuvainen Yhdysvalloista – riippuvuussuhde, joka taas estää digiveron luomisen alustapalveluille tai teknologiafirmojen verovälttelyyn puuttumisen.

”Ollaan liian heikkoja, jotta voitaisiin luoda painetta Yhdysvalloille ja Kiinalle. Tai ehkä lobbaamisongelma on niin paha, ettei Brysselissä saada tehtyä mitään. Lisäksi on uusia, todella kyynisiä ja todella uusliberaaleja jäsenmaita, jotka vastaavat mieluummin Yhdysvaltojen kuin EU:n intresseihin”, Morozov sanoo.

”Euroopassa on hyvin vähän sellaista, joka antaa minulle toivoa.”

Integraatio – Delorsin suuri fantasia Euroopasta – jäi kesken. Federalismi ehti olla hetken F-sana. Nyt se kuulostaa menneisyydeltä, josta ei ole edes provosoimaan. Valtioliittoa ei tullut, turvallisuusliitto jäi Natolle. Yhteisvaluutastakaan ei tullut kaikkien yhteistä, eikä tule.

Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksen tutkija Timo Miettinen sanoo, että unioni on reagoinut omaan heikkouteensa siirtämällä valtaa entistä enemmän pois Brysselistä. Esimerkiksi eurokriisiä ratkottiin euroryhmässä, joka oli EU:n sopimuksista irrallinen toimija, valtionvarainministerien välinen kokous.

”Euroopan ongelma on tämä kansallisvaltiohistoria. Kansallisvaltiot on niin huonoja jakamaan omia intressejään”, Miettinen sanoo.

Siitä taas on seurannut esimerkiksi se, että EU:n rahapolitiikkaa on aina tehty Saksan ehdoilla, ordoliberalistisesti. EU takaa kilpailulle raamit, yhteisvastuuta vältellään. Muoto löytyy yhdessä päätetyistä perussopimuksista, joita EU sitten noudattaa. Koska kriisiin ei ollut osattu lainkaan varautua, sen koittaessa ei saatu rajoitettua suhdanteita tai Saksan suurta vientiylijäämää, joka oli aiheuttanut etelän maiden velkaantumisen.

Kreikan ja Portugalin tehtäväksi jäi vikistä.

Toisaalta EU:lla ei ole mitään erilliskriisiä. Janat, jotka kuvaavat luottamusta järjestelmiin, seurailevat toisiaan, oli kyseessä kansallisvaltiot tai unioni. Nyt EU-luottamus on peräti ennätysluvuissa.

”Kritiikki tai kriittinen suhtautuminen EU:hun voisi viedä sitä projektia eteenpäin, mutta se puuttuu”, Miettinen sanoo.

Komissio lähettää mieluummin Brysseliin tubettajia tekemään brändityötä, makoilemaan kylpyammeissa ja haastattelemaan Henna Virkkusta.

”Ei ihmisillä ole EU:sta huono vaan väärä kuva.”

Miettisen mukaan toisen maailmansodan jälkeiseen liberaaliin hallintoon ja ajattelutapaan sisältyi ajatus, että kysymystä demokraattisesta oikeutuksesta voidaan lykätä. Vallan kysymykset eivät politisoidu.

Jo vuonna 1992 Ranskan presidentti François Mitterrand teki sen, mistä Britannian entistä pääministeriä David Cameronia nyt niin paheksutaan. Vei kansanäänestykseen Delorsin suurtyön, Maastrichtin sopimuksen, siis sopimuksen Euroopan unionista, jolla syvennettiin integraatiota, kuten kaunein EU-uuskielen sanapari kuuluu, ja mahdollistettiin EU-kansalaisille vapaa liikkuvuus ja oleskelu pitkin unionia.

Eurooppa voitti: 51,0 prosenttia vastaan 49,0 prosenttia.

Sitten Tanska meni vielä pidemmälle saman sopimuksen kanssa. Antoi EU:n hävitä äänestyksessä ja onnistui vaatimaan rahaliittoa ja puolustusta koskevia poikkeuksia itselleen.

Nyt: brexit.

Jälkikäteen ongelmista on helppo viisastella. Liberaalien oma vika. Eikä virheistä opittu.

EU-komissio on vuosikausia lietsotuissa mielikuvissa suljettu systeemi, johon politiikka ei – eikä poliittinen vastuu – juuri ulotu, vaikka sitä johtavat juuri jäsenmaiden nimittämät komissaarit. Median läpi vedettynä se näyttää käyriltä kurkuilta ja myrkylliseltä saunapalvilta, jotka tietenkin kielletään, koska kieltäminen on parasta, mitä vainoharhoihinsa rakastunut kansalainen voi EU:lta saada.

Tosiasiassa EU vain noudattaa valtioiden keskenään tekemiä sopimuksia, mutta tällainen rationaalinen edistys ja tuotekehitelty byrokratia eivät kelpaa sen kansoille.

Historian loppu rakennettiin taloususkosta, pykälistä ja direktiiveistä, jotka aiheuttivat kansalaisille kaavakekauhua ja kuulumattomuuden tunnetta, vaikka niiden piti taata vakaus ja yhtenäisyys. Olihan näin yhdessä päätetty.

”Viimeisen kymmenen vuoden aikana nähdyt tilanteet osoittavat, että nämä EU:n kaltaiset järjestelyt eivät voitakaan automaattisesti, kuten kylmän sodan jälkeisessä tilanteessa ajateltiin”, Miettinen sanoo.

”Ei ole ajateltu kriittisesti rauhanprojektin perustavaa ajatusta siitä, että taloudellinen yhteistyö johtaa poliittisten intressien yhdentymiseen.”

Ehkä EU-nostalgiassa on kyse kaipuusta eurooppalaiseen yhtenäiskulttuuriin, universalismiin ja ideologioiden jälkeiseen aikaan. Siihen ainoaan vaihtoehtoon, johon 1990- ja 2000-luvun Suomessa on voinut kasvaa, johon Eurooppa ja Suomi päätyivät vähän yllättäen ja joka on oikeastaan täyttä näköharhaa. Tuskin asiat olivat oikeasti vuonna 2007 paremmin, eivät ne olleet 1980-luvullakaan tai koskaan aiemmin, mutta silloin lupaukset tulevaisuudesta olivat suorastaan ylimitoitettuja ja kaikkea sitä symboloi EU.

Miettinenkin muistaa 2000-luvun alun epäpoliittisuuden. Yliopisto-opiskelijat kyllä vastustivat intohimoisesti globalisaatiota. EU:lta puuttui idealismi, ja se edusti markkinavaltaa. Niitä kriisejä, jotka näpsähtivät Euroopan ja läntisen maailman sormille, ei nähty.

”En olisi silloin ikinä sanonut, että olisin liberaali tai sosialisti. Vieläkin tuntuu vieraalta, että sanoisi olevansa johonkin poliittiseen ideologiaan sitoutunut niin, että se määrittää premissejä ja ajatusmaailmaa”, Miettinen sanoo.

”Hyvää tässä on pyrkimys kriittisen etäisyyden säilyttämiseen. Huonoa on taipumus nousta epäpoliittisesti näiden jakolinjojen yläpuolelle. Ehkä historian lopun aikakausi ei olekaan liberaalin demokratian vaan epäpoliittisuuden voittokulkua.”

Polarisaation ja heimoidentiteettien ajassa liberalismi on uusi kirosana ja turn-off ja politiikassa keskelle asettuminen aina yläpuolelle nousemista. Epäpoliittisuuteen pyrkiville on olemassa uusi nimityskin: setä.

EU on setien projekti. Aina ollut.

Naisten saunaa ei tarvitse lämmittää.

Otan henkilökohtaisena loukkauksena Eurooppa-nuoret broilerit, jotka nimeävät koiransa Ecuksi. EU:ssa ei ole lähtökohtaisestikaan mitään coolia, mutta nämä nykyiset ammattipyrkyrit ja tulevat euronarkkarit tekevät parhaansa pilatakseen sen epäcoolinkin. EU on liian tärkeä asia nuorisopoliitikkojen, poliitikkojen, nationalistien, populistien, brittien, unkarilaisten, suomalaisten, oikeistolaisten, vasemmistolaisten ja median infantilisoitavaksi.

EU on sukupolveni tärkein kulttuurinen projekti, alitajuinen osa suomalaista arvopohjaa ja maailmankuvaa.

Onko Eurooppa tehty vai tehtävä? Onko Eurooppa vastaus mihinkään kysymykseen? Ja mikä oli kysymys? Kannattaako Euroopan edestä kuolla?

EU on kuumeista fantasiaa meille, jotka uskomme järjestykseen, rakastamme sääntöjä ja halveksumme sydämemme pohjasta niiden rikkomista. EU:n – tai valtion – suhde ihmiseen on sama kuin ajatuksen suhde vaistoihin. Järki on luonut EU:n omaksi kuvakseen. Tasa-arvo, selkeys, tunteiden mielivallan puuttuminen – tavoiteltavia niin yksilön kuin yhteiskunnan tasolla.

En ole kiinnostunut eurooppalaisesta munkkilatinasta, en prosesseista, ei kukaan ole. Silti on turvallinen ajatus, että oikeudelliseen kehikkoon nimeltä EU voisi nukahtaa kuin vauva pinnasänkyyn.

Koko EU-identiteetti on yritys tarrautua pessimismipäissään johonkin arvokkaalta tuntuvaan. Historian saranakohdassa toiset vetäytyvät kansallisvaltioon, toiset kaatavat kapitalismia. Minä puristan pinnasänkyni kaltereita, avaan ikkunat Eurooppaan enkä näe yhtään mitään.

Uskon ymmärtäväni, miten nationalistit ajattelevat, mutta en kykene itse kuin feikkaamaan tunnetta EU-kansalaisuudesta. Oikeasti se on titteli, jonka voi ruksata lomakkeelle ja joka helpottaa lentokenttien ihmisflippereissä etenemistä. Kansallisvaltioiden vuosisataista kulttuuria on paljon helpompi mytologisoida kuin systeemillistä hengetöntä betonia ja lasia Brysselissä, jonka ainut henki on EU:n hengettömyys.

Eurooppa on luotava, yksi EU:n perustajista, liittovaltiomies Jean Monnet sanoi, ja voi vain toivoa, että niin olisi tapahtunut.

On lippu, Eurooppa-päivä (9. toukokuuta!), Oodi ilolle ja setelit täynnä kuvia siitä betonista ja lasista. Lapsena sain itsekin kerätä kaikkien maiden eurokolikot kansioon. Nuorisointernationaali.

Direktiivit ovat vain Euroopan laajuiset norminpurkutalkoot. Byrokraattinen EU siivoaa yhteisillä säännöillään kansallista säätelyä. Mutta sekään ei kelpaa. Välittyy väärä kuva. Ja huono.

Eurooppalaiset eivät tunne sitä Eurooppaa, joka heille on luotu ja markkinoitu. Euro-Frankenstein.

Euroopan unioni panee hanttiin niin kuin Euroopan unioni vain voi.

Sillä on kulttuuriperintöpolitiikka. Tuuli Lähdesmäki tutkii sitä Cambridgen yliopistossa ja kertoo, että se on EU:n ”pehmeä työkalu yhtenäisyyden ajatuksen työstämiseen”. Tänä vuonna Suomi on liittynyt mukaan yhteen uusimmista unionin kulttuuriperintötoimista, Euroopan kulttuuriperintötunnukseen.

Viime vuonna täällä vietettiin EU:n kulttuuriperinnön teemavuottakin! Helsinkiläisten ravintoloiden vessoista voi yhä löytää sitä juhlistavia tarroja.

Ennen sitä on ollut nykyarkkitehtuuripalkinto, kirjallisuuspalkinto, nykymusiikin palkinto, kulttuuriperintöpalkinto. Patsaita, joilla luoda Brysselin eurooppalaiselle korttelille ”sielu”. Turun EU-kulttuuripääkaupunkivuoden joku suomalainen ehkä muistaakin. (Älkää kysykö minulta, missä sijaitsevat tämän vuoden kulttuuripääkaupungit Matera ja Plovdiv.)

EU:n kulttuuripolitiikan tavoite on ilmeinen. Tukea ”Eurooppaa” ”eurooppalaista kulttuuria” ja ”eurooppalaista identiteettiä”. Luoda sitä tunnetta, että olisimme sittenkin EU-kansalaisia.

”Monet toimijat unionissa painottavat mielellään identiteetin rakentamisessa tiettyjä unionin usein toistamia arvoja”, Lähdesmäki sanoo.

”Rauha, vapaus, ihmisoikeudet, demokratia, solidaarisuus, diversiteettien vaaliminen, tasa-arvo, oikeusvaltioperiaate. Tämä on se rimpsu, joka aina unionin asiakirjoissa toistuu.”

Lisäksi unionin on tasapainoteltava sen kanssa, etteivät kulttuuri­perintötunnuksen saavat kohteet ole kansallisesti liian tärkeitä. Nationalismia ne eivät saa lietsoa.

Eurooppa on muuta maata – toinen.

Kohteita on jo lähes 40. Schengenin kylä, Suuri kiltatalo Tallinnan vanhassa kaupungissa, Gdańskin telakka, Franz Lisztin musiikki­akatemia Budapestissä, Maastrichtin sopimus…

Koskaan eivät juopuneet hoilaa liikuttuneina An die Freudea kapakoissa, koskaan eivät tuhannet keräänny toreille tähtilippuja heilutellen.

Lähes tasan kaksi vuotta sitten Brysseliin, ihan Euroopan parlamentin kupeeseen aukesi museo. Parlamentin aloitteesta ja unionin rahoittamana.

Suunnittelu vei kymmenen vuotta. 1930-lukulainen vähävaraisten lasten hammashoitola entisöitiin ulkoa EU:maisen hengettömäksi.Sisällä on lasikaiteita ja tiiliseinää. Avokonttorin kotoisuutta. Kauhujen talo. Propagandapalatsi.

Näyttely alkaa Eurooppa-myytistä ja jatkuu aina historian loppuun asti. Siellä on esillä eurooppalaisuus. Näköiskopio EU:lle myönnetystä Nobelin rauhanpalkintomitalista vuodelta 2012. Imupaperia Italian pääministerin Aldo Moron nimikirjoituksesta Helsingin sopimukseen. Punainen passi.

Yhdessä nurkassa ovat esillä EU:n perustajaisät, tietenkin. Monnet, Schuman, Adenauer, Spaak... Churchill, jonka cv:ssä EU:n perustajaisyys on vähäpätöinen yksityiskohta.

Jacques Delors elää yhä. Hän on 93-vuotias. Vuonna 2015 hänet nimitettiin Euroopan kolmanneksi kunniakansalaiseksi.

Unkarin pääministeri Viktor Orbán on sanonut, että vuonna 2019 sanomme hyvästit liberaalille demokratialle kaikkialla Euroopassa.

Ja brexit through gift shop. Museokaupasta saa ostettua kaikki ne EU-tuotteet, joita ei ole tiennyt tarvitsevansa. EU:ta me emme ole vuosiin muistaneet tarvitsevamme. Pian se on vitriinissä.

Rauha, vapaus, ihmisoikeudet, demokratia, solidaarisuus, diversiteettien vaaliminen, tasa-arvo, oikeusvaltioperiaate.

Museotavaraa.

Osa artikkelin kursivoiduista osuuksista on Timo Harakan kirjasta Spagettivatikaani ja muita euronovelleja (1995).

Artikkelia varten on haastateltu myös Pertti Salolaista, joka toimi Suomen EU-neuvotteluvaltuuskunnan puheenjohtajana ja neuvottelevana ministerinä vuosina 1993–1995

Julkaistu: 25.5.2019