Anna-Riikka Carlson muistaa hyvin hetken Lapin Saariselällä, Kiilopään portilla. Hän halusi ikuistaa valokuvaan ensimmäistä vaellustaan seuranneet onnen tunteet.

Moni asia oli huolestuttanut etu­käteen. Kestääkö kunto, jaksaako hän patikoida kokonaisen viikon? Saisiko hän huonona nukkujana teltassa unta? Ja ettei vaan nilkkakin nyrjähtäisi jossakin kivikossa.

Carlson oli kulkenut viikon ajan Urho Kekkosen kansallis­puiston poluilla rinkka selässään. Hän oli taivaltanut parikymmentä kilometriä päivässä ja onnistunut myös kahlaamaan kaatumatta pienen mutta vuolaan joen yli.

”Turvallisuushakuisena ihmisenä en ollut tottunut ottamaan fyysisiä riskejä. En ollut harrastanut sukeltamista tai vuorikiipeilyä. Sen vuoksi itsensä ylittäminen vaelluksella tuntui mielettömältä jutulta”, Carlson kertoo.

Jälkeenpäin hän kuuli, että Kiilopään portti on paikka, jossa tuhannet muutkin ovat tavanneet ikuistaa itsensä. Se ei häntä haittaa.

”Kaikkein tutuin ja tunnetuinkin paikka voi olla itselle erityinen. Kokemusta ei hälvennä se, että monet muut käyvät siellä”, Carlson sanoo.

Suomessa on 41 kansallispuistoa, ja niistä ensimmäiset perustettiin vuonna 1938. Sen jälkeen uusia puistoja on nimetty etenkin 1950- ja 80-luvuilla. Suurimmat ovat Urho Kekkosen ja Lemmenjoen kansallispuistot Lapissa. Etelässä suosituimpiin kuuluvat Repovesi sekä pääkaupunkiseudulla Nuuksio ja Sipoonkorpi.

Alueita on valittu kansallispuistoiksi monista eri syistä. Joissakin suojellaan lintuja, toisissa poikkeuksellisen suurta suoaluetta. Jossakin taas saattaa olla todella vanhaa, arvokasta mäntymetsää.

Anna-Riikka Carlson työskentelee WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustantajana. Hänet tunnetaan kulttuurin saralla aktiivisena kirjallisuuden edustajana, joka sai vuonna 2020 valtion Suomi-palkinnon ensimmäisenä kustantajana. Taustaltaan hän on humanisti, ja vaikka hänen ­veljensä Jarkko Nieminen tunnetaan Suomen menestyneimpänä tennispelaajana, Carlsonin nuoruus kului enemmän kulttuurin kuin retkeilyn tai liikunnan parissa.

Ratkaisevan sysäyksen elämänmuutokseen hän sai tavattuaan biologimiehen, joka oli tottunut kulkemaan Lapissa.

”Rakastuin ja sain samalla henkilökohtaisen eräoppaan”, Carlson kertoo.

Hän hullaantui nopeasti myös Suomen luonnosta. Jo vuonna 2014 tehdyllä ensimmäisellä patikkaretkellä Saariselkä näytti kulkijoille kauneimpia puoliaan.

”Kesäkuussa kaikki oli kirkkaan vihreää”, Carlson muistelee. ”Lähdevesi pulppusi, ja pienet tunturipurot solisivat kirkkaina. Olin kuin lapsi, joka oli tuotu satumaahan.”

Jossain vilahti riekko, ja porot kulkivat aivan vierestä. Puissa kasvava naava viesti, että ilma oli puhdasta.

”Metsässä mikään ei stressannut eikä pelottanut. Jos petoeläimiä oli, ne juoksivat karkuun kuullessaan askelemme.”

Lapin avaruus ja taivaat muistuttivat Carlsonia merimaisemista, joita hän oli tottunut katselemaan mökillä Länsi- Suomessa. Perheen lapsuudenkodissa Maskussa takapihalta avautui metsä. Urheilulliset vanhemmat veivät lapsiaan kyllä retkille, mutta naureskellen Carlson kertoo veljen saaneen kaikki heidän liikunnalliset lahjansa.

”Minulle niitä geenejä ei riittänyt. Olen pelannut tennistä, mutta vain omaksi ilokseni”, Carlson sanoo.

Ulkomaanmatkoja hän on tehnyt etupäässä tavatakseen rakkaita läheisiä Englannissa ja Saksassa sekä nähdäkseen veljensä pelaavan Wimbledonin ­turnauksessa Lontoossa. Vain kerran Carlson on käynyt Euroopan ulkopuolella. Silloin hän vietti poikansa kanssa viikon New Yorkissa.

Kun Nieminenkin viihtyy nykyisin parhaiten kotimaassa, sisarukset ovat haastaneet toisensa leikkimieliseen kansallis­puistokisaan. He ovat jo tehneet muutamia retkiä yhdessä.

Vuoden 2024 marraskuussa Carlson täyttää 50 vuotta. Siihen mennessä hän aikoo tutustua Suomen ­kaikkiin ­kansallispuistoihin. Nyt hän on käynyt niistä 34:ssä, ja joulukuussa 2023 lukema nousee 36:een.

”Nelikymppisenäkin voi löytää jotakin näin ihanaa. Olen aina antanut työlle paljon aikaa ja energiaani. Rinkka selässä kulkiessa ei ole mitään suorituspaineita. Ei mittareita, joita olisi täytettävä”, Carlson sanoo.

Hän vaeltaa useimmiten miesystävänsä kanssa, mutta toisinaan hän käy retkillä tavatessaan työnsä puolesta eri puolilla Suomea asuvia kirjailijoita.

”Olen tehnyt lyhyitä vaelluksia parinkin kirjailijan kanssa, ja abiturienttipoikani kanssa kävimme Helvetinjärven ja Seitsemisen kansallispuistoissa.”

Hyväksi retkikumppaniksi Carlson kuvailee ihmistä, jonka kanssa riittää puhumista mutta voi olla myös hiljaa.

Retkeily on avannut Carlsonille uuden maailman. Sen myötä hän on alkanut lukea kirjoja luonnosta ja ympäristön­suojelusta. Metsään häntä vetää kaikkein vahvimmin sen kauneus. Kumppaninsa avulla Carlson on opiskellut tuntureiden kasveja ja oppinut tunnistamaan ihmisen luonnossa aiheuttamia muutoksia.

”Haaveenamme on, että voisimme alkaa joskus vetää yhdessä vaelluksia ihmisille, jotka kaipaavat retkilleen opastusta. Vaikka kansallispuistoista löytyy paljon hyvin merkittyjä polkuja, en olisi itsekään uskaltanut ensimmäisellä kerralla lähteä yksin liikkeelle”, Carlson kertoo.

Työnsä kautta Carlson on tutustunut myös kirjailija Eeva Kilpeen. Viime vuosina ystävyys on entisestään syventynyt, kun pohjoisen luonnosta on tullut heille yhteinen tärkeä asia. Naiset ovat huomanneet kulkeneensa samoja joenvarsia Lapissa: Kilpi 1970-luvulla, Carlson 2010-luvulla.

”Eeva on kirjoittanut, että aika ja metsä on arvokkainta, mitä toiselle voi antaa. Saisinpa joskus edes osan siitä samasta rohkeudesta, jolla hän puolustaa luontoa.”

Parasta aikaa pohjoisen puistoissa Carlsonin mielestä on kesäkuu juuri ennen juhannusta. Silloin lumet ovat pääosin sulaneet tunturien laelta, jokien tulvat laskeneet ja hyttysiä on vasta vähän. Suosikkiaikaa on myös syyskuun ruska.

”Olen tavannut niitäkin, jotka ovat tykänneet vaeltaa halki yöttömän yön ja nukkuneet sitten päivisin”, Carlson sanoo.

Moniin puistoihin pääsee julkisilla liikennevälineillä, ja Carlson käyttää niitä aina, kun se on mahdollista. Face­bookissa on myös ryhmiä kimppakyytien järjestämiseen.

Varusteista tärkeimmät ovat mukavat vaelluskengät ja rinkka, jonka pitää istua hyvin selkään. Se ei saa painaa liikaa. Itselleen sopivana Carlson pitää maksimissaan 15 kiloa.

”Siihenkin on hyvä tottua, että samoja sukkia voi pitää kolmatta päivää.”

Kaikkiin kauppojen varustehoukutuksiin ei kannata tarttua. Carlson tuli ostaneeksi ensimmäiselle retkelleen vaellus­hameen. Sitä hän ei ole pitänyt kertaakaan.

Oman jaksamisensa rajoille Anna-Riikka Carlson joutui taannoin sairastamansa koronan jälkeen. Matkaa lyhennettiin silloin viikosta pariin päivään. Vaelluksia kannattaa ylipäätään tietysti suunnitella omien voimien mukaan.

”Jollei jaksa pitkälle, aina voi kävellä vaikka vain muutaman kilometrin. Tai voi vuokrata mökin ja tehdä sieltä päivä­retkiä. Kuusamon seudulla siihen on kolme hienoa kohdetta: Hossa, Riisitunturi ja Oulanka.”

Saariselän Kiilopäälle Carlson palaa miehensä kanssa aina, kun se on mahdollista. Ei vain siksi, että se oli parin ensimmäinen yhteinen vaelluskohde, vaan etenkin siksi, että sinne on ripoteltu erään läheisen ja rakkaan ihmisen tuhkat.

”Siellä tunturin kupeessa kaikki tuntuu suurelta ja ikuiselta, ja minä olen siinä kaikessa vain hetken verran.”