Tammisaarelaisessa puutalossa tuoksuu vastaleivottu pulla. Petra Karjalainen suunnittelee poikansa Ianin kanssa viikonloppumatkaa Kööpenhaminaan. On kulunut kaksitoista vuotta siitä, kun Petran elämä muuttui.

Elettiin tammikuun loppua vuonna 2004. Lämpömittari näytti 22 pakkasastetta. Petran silloisen puolison Jarkko Varrion mielestä oli sopiva keli lähteä nelivetoisella maasturilla Knipnäsin rantaan Tammisaaressa yhdessä kaksivuotiaan Selina-tyttären ja perheen koirien, Juliuksen ja Rommelin, kanssa.

Jääkansi vaikutti paksulta – olivathan moottorikelkkailijat ja sunnuntaikävelijät kyntäneet sinne uransa jo pitkin talvea – ja Jarkko päätti kokeilla, millaista olisi ajaa raskastekoisella maasturilla meren jäällä.

Yhtäkkiä jää kuitenkin petti auton alla ja se alkoi vajota. Miehen kylmähermoisuutta osoitti se, että hän soitti heti kollegalleen: äkkiä tänne, auto vajoaa jään alle.

Sylissä veden alla

Petra Karjalainen oli tuolloin töissä läheisessä päiväkodissa ja kuuli, kuinka helikopterit surrasivat taivaalla.

”Arvasin heti, mitä on tapahtunut. Jarkko oli aina ollut uhkarohkea luonne, ja vaistoni sanoi, että meidän perheelle oli tapahtunut jotain pahaa”, Petra sanoo.

Jälkeenpäin hän kuuli, kuinka Jarkon ystävä, joka on palokuntalainen, oli saapunut ensimmäisenä paikalle ja hypännyt ilman kunnon varusteita jään alle. Mies kertoi jälkeenpäin, ettei voinut odottaa sukeltajia tekemättä mitään, koska tiesi, mitä veden alla tapahtui.

”Kun ystävä sukelsi pohjaan vajonneeseen autoon, hän näki, kuinka Selina istui isänsä sylissä tämän kädet tiukasti ympärillään”, Petra kertoo liikuttuneena.

Paikalla olleet ammattilaiset ovat arvelleet, että Jarkko yritti ensin pelastaa tyttärensä, mutta kun huomasi sen mahdottomaksi, hyppäsi istumaan takapenkille ja otti Selinan syliinsä. On myös mahdollista, että hän yritti hakea ilmataskua, jossa olisi voinut hengittää hetken pidempään.

Kului kaksi tuntia, ennen kuin poliisit tulivat Petran työpaikalle. He kertoivat, mitä oli tapahtunut ja neuvoivat Petraa hakemaan Tammisaaren sairaalasta rauhoittavia lääkkeitä.

Petra ei suostunut, vaan lähti siltä istumalta Helsinkiin, jonne Selina ja Jarkko oli viety helikopterilla.

”Halusin välittömästi mennä mieheni ja lapseni luo sairaalaan. Luulin, että molemmat olivat selvinneet ja vain odottivat, että tulisin heitä katsomaan, mutta tilanne olikin vakavampi.”

Jarkko oli viety Hyksin aikuisten puolelle, jossa häntä yritettiin epätoivoisesti elvyttää, ja Selina taisteli hengestään Lastenklinikan tehohoidossa.

”Sitten vain odotimme ja odotimme. Jossain vaiheessa Selina tuotiin luokseni sairaalasängyssä. Hänen hento kehonsa oli täynnä letkuja. Kaikki jäsenet olivat pahasti turvonneet. Lääkärit eivät osanneet sanoa, jääkö hän henkiin. Minun oli vain tyydyttävä elämään minuutti minuutilta epävarmuuden kanssa.”

Selina näytti aivan elottomalta. Hänen ruumiinlämpönsä oli laskenut jään alla 17 asteeseen, toisin sanoen on ihme, että hän ylipäätään selvisi. Lääkärit olivat avanneet Selinan koko rintakehän, ottaneet hänen sydämensä käteensä, lämmittäneet sitä ja antaneet sydänhierontaa.

”Sen lisäksi he olivat yrittäneet lämmittää Selinan verta, mikä on ainutlaatuista. Yleensä verta jäähdytetään, jotta sydän saataisiin toimimaan. Tiesin, että he yrittivät kaikkensa estääkseen ohutta elämänlankaa katkeamasta.”

Selina vaivutettiin lääkkeillä tajuttomuuden tilaan. Toimenpiteellä haluttiin suojella Selinan aivoja vaurioitumasta enempää.

”Jarkon tilanne oli huonompi. Yritin monta kertaa päästä katsomaan häntä tai saada tietoa hänen tilastaan puhelimitse, mutta turhaan. Hoitajat eivät halunneet häiritä elvytystyötä.”

Vasta illalla hoitajat ilmoittivat, että Jarkko oli kuollut kaksi tuntia aiemmin.

”Olin vihainen, koska tieto tuli niin myöhään. En halunnut mennä enää katsomaan Jarkkoa. Tunsin, että minun oli oltava Selinan luona”, Petra kertoo.

”Jarkko ja koirat olivat menehtyneet, mutta minulla oli vielä Selina, joka taisteli hengestään, ja uusi vauva vatsassa kasvamassa. Sitä paitsi pelkäsin, että jos menen hyvästelemään Jarkon, Selina kuolee sillä aikaa. Olin lasten teho-osastolla niin kauan kuin sain. Päätin ottaa päivän kerrallaan”, Petra sanoo.

Ei suuria toiveita

Kun onnettomuudesta oli kulunut puolitoista viikkoa, Selina yritti herätä. Hän pyrki pois tajuttomuuden tilasta muutamaa päivää odotettua aiemmin. Sitä lääkärit pitivät hienoisena edistysaskeleena.

”Minulle ei annettu suuria toiveita Selinan tulevaisuudesta. Eräs lääkäri sanoi, että jos Selina herää, hänestä tulee aivokuollut.”

Kun Petra istui Selinan luona teho-osastolla, eräs vanhempi lääkäri katsoi heitä pitkään. Hän kertoi ottaneensa Selinan vastaan, kun tämä tuotiin sairaalaan. Lääkäri ei ollut uskonut, että Selina selviäisi edes siihen asti. Hän pyysi lupaa saada kirjoittaa tapauksesta lääketieteelliseen artikkeliin.

Se lohdutti Petraa. Päivät kuluivat odotellessa – peläten pahinta ja toivoen parasta.

Onneksi hänellä oli sairaalassa rinnallaan hyviä ystäviä. He auttoivat häntä pysymään rauhallisena.

”Vihdoin koitti päivä, jolloin sain ottaa Selinan syliini. Se tapahtui vuorokautta ennen lähtöä jatkohoitoon Tammisaaren sairaalaan. Miten ihanalta tuntui ottaa oma lapsi syliin! Siitä otettiin valokuvakin.”

Sinä päivänä Selina täytti kolme vuotta.

”Kun pidin Selinaa sylissä, hän oli kuin vastasyntynyt. Hän ei osannut kannatella päätään, ei kävellä eikä puhua.”

Toinen edistysaskel koettiin, kun ravintoletku otettiin pois ja Selina alkoi syödä normaalisti. Fysioterapia aloitettiin välittömästi, ja sitä jatkettiin myöhemmin kuntoutuksella Helsingin Lastenlinnassa. Kotiin Selina sai ranne- ja jalkatuet sekä pyörätuolin.

Selina hämmästytti kaikkia

Elettiin pääsiäisen aikaa vuonna 2004. Onnettomuudesta oli kulunut kolme kuukautta, ja Petra oli pitkällä sairauslomalla.

”Kun olimme tulleet kotiin kuntoutuksesta, huomasin että Selina vaikutti päättäväiseltä ja vihaiselta. Hän nousi ylös pyörätuolista ja työnsi sen seinään.”

Sen jälkeen tyttö piti pyörätuolia vain tukena, kun opetteli kävelemään uudelleen.

”Ja meille oli sanottu, ettei Selina kävelisi enää koskaan.”

Hämmästys oli suuri Lastenlinnassa, kun äiti ja tytär palasivat pääsiäisen jälkeen kuntoutukseen. Nähdessään tyhjän pyörätuolin sairaanhoitajat kysyivät, missä Selina oli.

”Samassa pyörätuoli alkoi liikkua, ja käytävää pitkin käveli hento ja hauras tyttö pitäen kiinni itseään korkeammasta tuolista.”

Hoitajat kutsuivat paikalle tutun lääkärin, joka oli ottanut Selinan vastaan reilut kolme kuukautta aiemmin.

”Kun lääkäri huomasi Selinan, hän pyyhki kyyneleitä. Seuratessaan myöhemmin Selinan leikkimistä lääkäri toisteli kyynelten seasta, ettei se voinut olla totta.”

Mutta totta se oli. Selinan sisukas luonne, äidin uupumaton usko lapsensa selviytymiseen ja lääkärien ammattitaito edistivät paranemista joka päivä.

Asiantuntijat arvelivat myöhemmin, että Selina selvisi, toisin kuin isänsä, ehkä myös nuoren ikänsä ansiosta. Hänen elimistönsä kesti paremmin ääritilanteessa.

Kesällä Selina puhui jo muutamia sanoja.

”Ääni oli outo, mutta siitä sai selvän.”

Vieläkään tyttö ei puhu samalla tavalla kuin täysin terveet, mutta puheen kyllä ymmärtää, varsinkin äiti. Selina on nyt 14-vuotias ja käy erityislapsille tarkoitettua koulua.

”Selinalle jäi onnettomuudesta lievä kehitysvamma, mutta hänen motoriikkaansa kehitetään kuntoutuksessa edelleen koko ajan”, Petra tähdentää.

Selina muistaa onnettomuudesta sen, että hän halusi isän syliin. Kuva on sama kuin ensimmäisenä jään alle sukeltaneen pelastajan näkemä. Tyttö tutkii usein valokuvia itsestään ja isästään. Yhdessä niistä Jarkko loikoilee kainalossaan vastasyntynyt Selina ja perheelle rakas Julius-koira.

”Tyttäreni tajuaa, että on erilainen kuin muut ihmiset. Hän vastaa kyselijöille reilusti, että on ollut lapsena hukkumisonnettomuudessa ja puhuu siksi oudosti.”

Kaaoksesta hiljaiseksi hyväksymiseksi

Petra Karjalainen kertoo omasta jaksamisestaan avoimesti. Alun kaaos on muuttunut hiljaiseksi hyväksymiseksi.

”Tulin Jarkon hautajaisiin suoraan Selinan luota sairaalasta. Muistan, että oli kylmä ja palelin pakkasessa.”

Kirkossa ihmiset itkivät ääneen, ja laulamaan lupautunut ystävä unohti sanat eikä kyennyt esiintymään ennen kuin vasta muistotilaisuudessa. Jarkon vaari omisti itse tekemänsä laulun Jarkolle.

Saattovieraita oli liki kaksisataa. Tammisaarelaiset surivat nuoren perheen kohtaloa, olihan Jarkko kuollessaan vasta 30-vuotias ja Petrakin tuolloin hädin tuskin 27.

”Selvisin päivän kerrallaan, koska kykenin itkemään. Minulle tarjottiin heti psykologin apua, mutta en ollut vielä valmis siihen.”

Ilmeisesti myös uusi raskaus antoi avaimia selviytymiseen ja varmasti myös Selinan urhoollinen henkiinjäämistaistelu.

”Kun toistuvien kehotusten jälkeen menin psykologin vastaanotolle, mies kysyi ensi töikseen, ajoiko Jarkko tahallaan heikoille jäille. Järkytyin niin, että kykenin menemään vasta vuosia myöhemmin toisen psykologin luokse purkamaan tunteitani.”

Elämä on lahja

Tragedia muutti Petraa. Hän oivalsi, että elämä on lahja ja sitä on elettävä täysillä. Unelmia kannattaa toteuttaa eikä vain haaveilla niistä. Petra onkin matkustellut maailmalla ensin sukulaistensa ja sittemmin nykyisen puolisonsa Jimmy Karjalaisen ja lastensa kanssa.

Onnettomuuden jäljet näkyvät tietysti eniten Selinassa. Vaikka edistystä tapahtuu, Selina ei tule entiselleen. Isän muistoa hän vaalii nyt murrosiässä, jos mahdollista, vieläkin enemmän kuin lapsena.

”Kun Selina on väsynyt, hän vilkuttaa isälle: ’Hyvää yötä, pappa’ ”, Petra kertoo.

Toisen psykologin luokse Petra uskaltautui vasta, kun Ian oli kaksivuotias. Hän sai siellä vapaasti surra Jarkon kuolemaa sekä Selinan ja omaakin kohtaloaan.

”Vastaanotolle minut ajoivat sekavat unet, joihin Jarkko ilmestyi. Näin niitä melkein joka yö.”

Jimmy on solahtanut perheen elämään luontevasti. Parisuhteen syntymistä auttoi ehkä se, että Jimmy tunsi aikoinaan myös Jarkon. Jimmy on Ianille ja Selinalle hyvä isäpuoli – eihän Ian ehtinyt edes nähdä isäänsä.

Uusi koti Tammisaaren Österbyssä on ollut askel uuteen elämään. Sinne Petra muutti lapsineen jo ennen kuin alkoi seurustella Jimmyn kanssa.

Koti on yhdessä tasossa, jotta Selinan on helppo liikkua. Selina on saanut myös lisää ketteryyttä: hän ui ja ratsastaa kuin kuka tahansa nuori. Petra on kouluttautunut kehitysvammaisten lasten ohjaajaksi, ja opiskelu jatkuu yhä.

Österbyssä eletään tavallista arkea. Selina on omissa menoissaan, ja Ian kertoo harrastavansa jääkiekkoa.

Aina silloin tällöin Petra muistelee lääkäriä, jonka ammattitaitoa ja myötäelämisen kykyä hän ihailee.

Olisi kiva päästä kiittämään häntä ja viedä Selina käymään hänen luonaan. Tekisi mieli kertoa, että Selina ymmärtää lukemaansa, osaa käyttää älypuhelinta, piirtää, maalaa ja harrastaa liikuntaa. Senkin voisi kertoa, ettei Selina osaa laulaa eikä puhua englantia. Hän ei tunne historiaa eikä osaa maantietoa, koska erityiskoulussa niitä aineita ei opeteta.

Mutta kukapa meistä osaisi kaikkea ja olisi kaikessa hyvä? Ei kukaan – eikä tarvitsekaan

Toimittaja: Riitta Castrén

Kuvat: Petri Mulari

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 02/2016.