Apu

Huippujohtaja ja mäki

Huippujohtaja ja mäki

Kari Väänänen: "Hanki löi häntä kylmällä kasvoihin, kipu repäisi rinnan auki, ja Anteron viimeinen ajatus oli, että miten konserni selviää, jos hän ei pääse mäen päälle."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Antero oli huippujohtaja. Kohta olisivat viisikymppiset, ja Antero oli hiihtämässä Lapissa.

Hän piti huolta kunnostaan, sillä vaikka hänellä olivat kaikki asiat mielestään enemmän kuin hyvin, yksi asia häntä häiritsi, suorastaan suututti.

Elämän rajallisuus. Hänestä oli väärin, että ylettömästi työtä paiskiva ja rikas ihminen vanheni ja kuoli siinä kuin laiskempi köyhäkin.

Se ei ollut oikeudenmukaista. Niinpä hän oli ottanut käyttöön kaikki aseet taistellessaan ikääntymistä ja kuolemaa vastaan, ja yksi niistä aseista oli hiihto.

Hän ajatteli, että jokainen potku ja työntö antaisi hänelle muutaman kuukauden lisäaikaa elämän ehtoolla, ja siksi hän rääkkäsi itseään äärimmäisille rajoille.

Niin hän oli rääkännyt työssäänkin. Häntä oli aina inhottanut se vikinä ja valitus, mitä yhteiskunnassa kuului joka puolelta, että rikkaat ovat liian rikkaita ja köyhille pitäisi antaa omastaan enemmän.

Saakeli! Jokainen vastasi itse itsestään, ja jos ei ollut eväitä rikastua, niin pidä turpasi kiinni äläkä kadehdi niitä, jotka osaavat ja jaksavat ja rikkautensa ansaitsevat.

Se, oliko rikkauden todellinen alkulähde jonkun toisen työssä, oli Anterolle samantekevää. Hän oli ravintoketjun huipulla, ja vahvat syövät heikot.

Edessä näkyi mäki. Antero lisäsi vauhtia.

Mäki oli ollut siinä kaksi miljardia vuotta. Se oli aikanaan syntynyt valtavan jäävirran seurauksena, kun maa-ainekset olivat jääneet pyörimään laajaan, kilometrien syvyiseen laaksoon nykyisen Pyhätunturin kohdalla.

Mäki ei tiennyt, että tunturilla oli syvyyksissään kultainen sydän.

Eikä sitä onneksi tiennyt kukaan ihminenkään, sillä ahneuden ajamana joku olisi varmastikin aloittanut laajamittaisen kaivostoiminnan saadakseen esiin tuon valtavan kulta-aarteen, jonka arveli tuovan onnen, vaikka sitä ei voinutkaan syödä, eikä se lämmittänyt sänkyä yksinäisinä öinä.

Mäki ei myöskään ollut tietoinen siitä, että sen yli kulki latu, eikä siitä, että sitä lähestyi huohottava ja kuolaava pikkuruinen olento.

Antero lisäsi kierroksia vielä hieman. Keuhkot huusivat jo lopettamaan, ja sydän takoi kuin ei koskaan ennen.

Mutta Antero oli armoton, niin itseään kuin muitakin kohtaan.

Voittaja on voittaja, ja häviäjä on häviäjä.

Se oli hänen mottonsa, ja sen hän oli oppinut opiskellessaan taloustieteitä USA:ssa, ja sen hän oli opettanut lapsilleenkin, joita hän tosin tunsi aika huonosti, samoin kuin vaimoaankin.

Ura vei. Antero lähti kapuamaan mäkeä pitkällä loikalla. Ensin kipu vain käväisi, kuin lihaskramppina.

Antero ponnisti voimansa äärimmilleen, ja kipu iski uudestaan huumaavana tulena.

Se sumensi näön ja poltti rinnan karrelle. Antero kuuli jonkun huutavan ja näki mäen nousevan pystyyn ja kivun keskellä kummasteli hämärästi, että miten se on mahdollista.

Hanki löi häntä kylmällä kasvoihin, kipu repäisi rinnan auki, ja Anteron viimeinen ajatus oli, että miten konserni selviää, jos hän ei pääse mäen päälle.

Joku huusi edelleen, ja sitten musta syöksyi vastaan. Antero kuoli puoliväliin mäkeä.

Mäki jatkoi olemistaan. Se jatkaisi sitä vielä usean miljardin vuoden ajan.

Taivaanportilla Pyhä Pietari tutkaili pistävillä silmillään Anteroa.

Alastomana, mutta pystypäin seisoi siinä huippujohtaja, kuin näyttääkseen Pietarille, että hän on hoitanut maallisen leiviskänsä.

Äkkiä Pietari kysyi, että oliko Antero muistanut rakastaa tarpeeksi. Anteron alastonta sielua alkoi paleltaa.

Julkaistu: 27.3.2013