Apu

Höyhenpeitteinen talviuimari: koskikara on Suomessa vaarantunut laji

Purojen rannoilla sukelteleva koskikara on omalaatuinen lintu, jonka elintavat poikkeavat monin tavoin muiden lintujemme elintavoista. Se sukeltelee kovimmissakin pakkasissa virran hyisiin kuohuihin. Kun muut linnut muuttavat Suomesta pois, lentää koskikara pohjoisesta tänne. Pirteän talvilaulajan voi nähdä ja kuulla talvisilla puroilla Etelä-Suomea myöten.
Kuvat Timo Nieminen

Puron musta nauha halkoo valkoisia hankia. Pakkanen paukuttelee metsän puita ja purosta nouseva huuru tiivistyy rantapuihin huurteeksi. Hitaasti virtaavat kohdat ovat jäätyneet umpeen, mutta vuolaammilla osuuksilla kohiseva vesi ei pääse jäätymään.

Kuin vastakohtana talviselle pakkaspäivälle puron varresta kantautuu kirkasta ja kaunista linnunlaulua. Puron rantajäällä niiailee kottaraisen kokoinen, tummanruskea koskikara, jolla on valkoinen leukalappu. Sen laulu helmeilee hyvän tuokion, kunnes toinen kara lennähtää paikalle yläjuoksulta.

Kara hallitsee pientä puronpätkää talvireviirinään. Se pyrähtää siivilleen ja lähtee karkottamaan alueelleen lennähtänyttä tunkeilijaa. Linnut lentävät siivet huristen perä perää, kunnes parempaa ruokailupaikkaa etsivän karan on paettava takaisin omalle reviirilleen.

Sukeltaa jopa kuuden metrin syvyyteen

Talvella ravinnon löytäminen on selviytymisen kannalta tärkeintä. Lumi peittää maat ja puut, mutta koskikara on erikoistunut etsimään ruokansa vedestä. Selvitäkseen talvesta sen on löydettävä talvellakin sulana pysyviä vesiä. Purojen matalilla pohjilla ryömivät pikkueläimet ovat karan herkkua. Se sukeltaa jopa kuuden metrin syvyyteen etsiessään nokkaanpantavaa.

Koskikara on maailman kaikista varpuslinnuista ainoa, joka sukeltaa. Sillä on oikea sukelluspuku, joka lämmittää ja hylkii vettä. Paksun höyhenpeitteen alla on runsaasti ilmavia untuvia ja sen vuoksi koskikara on muodoltaan lystikkään palleromainen.

Kara pitää höyhenistöstään hyvää huolta. Se sukii pukuaan ahkerasti, sipaisee välillä nokallaan pyrstön tyvellä olevaa rasvarauhasta ja levittää höyhenistön vedenpitäväksi tekevää rasvaa pukuunsa. Karaa metsästettiinkin aikanaan rasvarauhasen vuoksi, sillä siitä saatiin erinomaista aserasvaa.

Veressä korkea hemoglobiinipitoisuus

Sukeltamiseen koskikaralla on muitakin apukeinoja. Sen veressä on korkea hemoglobiinipitoisuus ja siihen sitoutuu runsaasti happea. Linnun sukeltaessa se peittää sieraimensa vedenpitävällä kalvolla ja vilkkuluomi suojaa silmiä.

Koskikara istuskelee jään reunalla lyhyt pyrstö kevyesti ylös suunnattuna ja niiailee syvään. Se painaa päänsä veden alle tähystellen, näkyisikö pohjalla lupaavaa saalista. Saman tien se pulahtaa koskeen ja katoaa näkyvistä mustaan veteen.

Lintu käyttää siipiään airoina pingviinien tapaan ja kauhoo pohjaan. Se kääntyy virtasuuntaa vastaan ja kallistaa itsensä niin että virtaava vesi pitää sen pohjassa. Sillä on jaloissaan vahvat ja terävät kynnet, joilla se saa otteen pohjan epätasaisuuksista. Jaloissa ei ole räpylöitä eikä niistä ole apua uimisessa.

Auringon kaari talvella on matala ja vedessä hämärää. Karan laaja, valkoinen leukalappu heijastaa vähäistä valoa varjoihin ja saattaa auttaa sitä löytämään kivenkoloissa ja vesikasvien väleissä piileksivät saaliseläimet helpommin. Virossa koskikaraa kutsutaan vespapiksi tumman pukunsa ja valkoisen kaulansa ansiosta.

Lintu pulpahtaa pintaan ja ui siivillään kauhoen rantajään palteelle. Nokassaan sillä on vesiperhosen toukka suojuksessaan. Lintu nuijii toukan hengiltä hakkaamalla sitä päätään pyöräytellen jäätä vasten. Hyvälle ruokailupaikalle jää useita vesiperhosen toukkasuojuksia.

Vaatii kirkasta vettä

Juoksevat vedet ovat koskikaralle elinehto. Se sekä pesii että talvehtii sellaisten varsilla. Karan elinpiiriin kuuluu virtaava ja riittävän matala vesi, joka on niin puhdasta, että ravintoeläimet viihtyvät siinä. Veden on oltama myös niin kirkasta, että kara näkee saaliinsa pohjassa.

Koskikara ei kavahda kovimpiakaan pakkasia. Kylminä pakkaspäivinä koskikara viihtyy vedessä hyvin, sillä vesi on silloin kymmeniä asteita ilmaa lämpimämpää.

Eteläisessä Suomessa pienistäkin puroista löytyy sulana pysyviä paikkoja, kun pohjoisen kovissa pakkasissa sulana pysyvät vain suuremmat virrat.

Etelässä karat talvehtivat usein jo muutaman metrin levyisillä puroilla, mutta keskisessä Suomessa karat joutuvat talvehtimaan varsinkin pikkupurojen jäädyttyä sydäntalvella suuremmissa ja vuolaammissa koskissa.

Tunnettuja koskikarapaikkoja ovat Kärnänkoski ja varsinkin Huopanankoski Viitasaarella kymmenine lintuineen. Kuusamon Kiveskoski lienee karojen ykköspaikka. Muutaman sadan metrin mittaisella joenvarrella talvehtii jopa 60 karaa.

Koskikarapurot ovat parhaimmillaan sydän- ja kevättalven taitteessa. Tammi-helmikuussa valoisaa aikaa on jo joulukuuta enemmän, mutta aurinko ei vielä lämmitä niin paljoa, että puronvarren lumiset puut karistaisivat taakkansa.

Koskikara pesii veden partaalla kallionkolossa, pöntössä tai sillan rakenteissa. Se kerää purosta vesisammalia ja rakentaa suuren, umpinaisen, mätäsmäisen pesän, jonka lentoaukko avautuu purolle. Naaras munii touko-kesäkuussa 3–6 valkoista munaa, joista poikaset kuoriutuvat parin viikon kuluttua. Koiras tuo hautovalle naaraalle ruokaa.

Poikaset viipyvät pesässä kolmisen viikkoa emojen ruokittavina. Lähtiessään pesästä ne ovat sekä lento- että uimataitoisia.

Suomessa pesii vain 300 paria

Koskikara on Norjan kansallislintu. Länteen viettävän Kölin rinteillä on lukemattomia tunturipuroja, joiden varsilla karoille riittää reviirejä. Talvella pakkanen jäädyttyää tunturipurot ja karojen on muutettava muualle.

Lähin seutu, missä talvellakin löytyy sulia vesiä, on kaakossa eli Suomen etelä- ja keskiosissa. Karoja saapuu meille myös Ruotsin puroilta ja karamäärämme kymmenkertaistuu talveksi. Omat karamme muuttavat kaakkoon Venäjän karapuroille. Meillä koskikarat talvehtivat lähes koko maassa.

Pesiviä koskikarapareja on meillä sangen vähän. Niitä pesii Suomessa vain noin 300 paria, lähinnä Itä-Lapissa ja Kuusamossa. Muutamia pareja pesii myös Etelä-Suomen puroilla. Pienen pesimäkannan vuoksi koskikara luokitellaan vaarantuneeksi lajiksi. Koskikaran olemassaoloa uhkaavat virtavesien samentuminen ja saastuminen sekä häirintä talvireviireillä ja pesäpaikoilla.

Ensimmäisten muuttolintujen saapuessa Suomeen lähtee koskikara pohjoiseen Ruotsin ja Norjan tunturipuroille. Pöntöttämällä koskia osa koskikaroista on saatu jäämään eteläiseen Suomeen pesimään.

Julkaistu: 31.12.2018
Kommentoi »