Apu

Hopeatäpliä ja kultasiipiä – tunnistatko nämä moninaiset perhoslajit?


Päiväperhoset ovat monen mielestä kauneimpia perhosia. Ne herättävät huomiota värikkyydellään. Muutamilla perhosilla on siivissään tavallisten värien lisäksi metallinhohtoisia värejä, jotka antavat siiville lisäloistoa.
Kuvat Timo Nieminen

Pääkuvassa hopeasinisiipi.

Perhosmaailman rikkaus näkyy varsinkin sydänkesän niityillä ja kedoilla. Koiranputkilla, ohdakkeilla ja muilla kukilla vierailee perhosia, joiden väriskaala tuntuu loppumattomalta.

Niittyhopeatäplä

Punaruskeat hopeatäplät on helppo havaita, sillä ne ovat melko kookkaita ja ahkeria lentäjiä. Hopeatäplät ovat Suomen suurin päiväperhosryhmä. Niiden pienemmät lajit alkavat lentää alku- ja keskikesällä. Niittyhopeatäplä on koko maassa yleinen päiväperhonen, joka lentää kesäkuun alkupuolelta aina elokuulle asti. Hyvissä olosuhteissa loppukesällä ehtii kehittyä toinenkin sukupolvi, joka lentää elokuulta syyskuulle.

Oranssit ja mustat siipisuomut värittävät hopeatäplien siipien yläpintoja. Alapintojen hopeanhohtoiset helmiäistäplät muodostuvat suomuista, jotka ovat täynnä pieniä ilmarakkuloita. Ne heijastavat valon kaikki aallonpituudet tehokkaasti takaisin, samaan tapaan kuin ihmisen hopeanharmaat hiukset.

Komean keisarinviitan siipiväli on jopa seitsemän senttiä

Kookkain kaikista hopeatäplistä on komea keisarinviitta, joka on yleistynyt ilahduttavasti.  Se oli vielä ennen 2000-lukua kaakkoissuomalainen harvinaisuus, mutta nykyisin se on monin paikoin yleinen napapiirille asti.

Keisarinviitta

Perhosilla on varsin yleistä, että naaras on koirasta kookkaampi. Naaraskeisarinviitan siipiväli lähentelee seitsemää senttiä. Hieman pienemmällä koiraalla on siivissään neljä tummaa ja leveää koirassuonta, joiden suomuista erittyy naaraita houkuttelevaa tuoksuainetta, feromonia.

Keisarinviitta lentää heinä–elokuussa kosteilla niityillä ja metsäaukeilla. Varsinkin ohdakkeet houkuttelevat sitä puoleensa, ja olemalla oikeaan aikaan oikeassa paikassa saattaa nähdä kymmenenkin keisarinviittaa ohdakkeilla sokeripitoista juomaa imemässä.

Muutkin suuret hopeatäplät alkavat lentonsa vasta heinäkuussa. Niistä yleisimmät, ketohopeatäplä ja orvokkihopeatäplä, lentävät usein samoilla kukkaniityillä. Ne ovat komeita perhosia, siipiväliltään kuusikin senttiä. Varsinkin ahdekaunokit ja ohdakkeiden kukat houkuttelevat niitä.

Loistokultasiipikoiras hohtaa kullanhehkuisena kauas

Elokuisen niityn yltäkylläisessä vehreydessä surisee, kahisee ja inisee mittaamaton joukko hyönteisiä ja muita pikkuotuksia. Jotkut lymyävät kasvillisuudessa, muutamat luottavat suojaväriinsä. Erästä perhosta ei voi olla huomaamatta, vaikka se onkin pieni. Se ei piilottele. Loistokultasiipikoiras erottuu jo kaukaa, ja kuten nimestä arvata saattaa, se on loisteliaan värinen.

Loistokultasiipi

Perhosten maailmassa koiras on usein naarasta koreampi. On perhosia, joiden sukupuolet ovat täysin samannäköisiä, mutta monet poikkeavat toisistaan suuresti. Loistokultasiiven koiras hohtaa kullanhehkuisena kauas paistatellessaan päivää kasvin lehdellä tai istuessaan kukalla mettä imemässä. Siipien ulkoreunassa on musta, kapea raita, jonka sisäpuolella takasiivissä on mustien täplien rivi.

Naaraan himmeämmän kellanpunaisilla siivillä on runsaasti tummia kirjauksia. Varsinkin takasiivissä on usein tummanruskeaa kehnää niin, ettei pohjaväriä juuri erota. Vaatimattomasta värityksestä on naaraalle hyötyä sen muniessa kasvien sekaan.

Harva perhosistamme yltää tropiikin perhosten kauneuteen, mutta pienestä koostaan huolimatta loistokultasiipi on yksi poikkeuksista. Se on kultasiivistämme yleisin, ja aurinkoisena päivänä saattaakin nähdä kymmeniä loistokultasiipiä lennossa yhtä aikaa. Ne ovat varsin vikkeliä lentäjiä, ovathan ne nopsasiipien sukulaisia.

Ketokultasiipi

Meillä elää kaikkiaan viisi kultasiipilajia, joista kolme on yleisiä. Ketokultasiipi on hiukan loistokultasiipeä suurempi, koko maassa lentävä perhonen. Ketokultasiipikoiraan siiven yläpinnat ovat läikehtivän purppuranpunaiset, niiden ulkoreunoja kiertää musta vyö ja valkoiset siipiripset. Naaras on aivan eri toisennäköinen, tummanruskea ja täplikäs, oranssia sillä on vain siipien reunoilla ja häivähdys etusiivillä.

Pikkukultasiipi on yleisimmillään eteläisessä Suomessa, vaikka sitä tavataan Utsjoen tunturialueilla asti. Se on aktiivinen pikkuperhonen, joka lentää mieluimmin kuivilla kedoilla, kallioilla ja harjurinteillä, joille aurinko pääsee paistamaan kuumasti. Kukalla se viipyy pienen hetken, pyrähtää lentoon ja laskeutuu taas nopeasti aurinkoa ottamaan tai kukalle mettä imemään.

Pikkukultasiipi

Koiraalla on oma pieni reviirinsä, jolta se ajaa tunkeilijakoiraat tiehensä. Naaraan lennähtäessä paikalle alkaa kosiolento, ja parittelun jälkeen naaras munii suolaheinille.

Pikkukultasiiven kanta vaihtelee vuosittain. Välillä laji on lähes kateissa. Viime vuosina perhonen on ollut tavallista harvalukuisempi. Pikkukultasiipi lentää kahtena sukupolvena. Ensimmäinen sukupolvi lähtee lentoon jo toukokuussa ja lentää koko kesäkuun. Heinäkuun lopulla kuoriutuu toinen sukupolvi, ja se lentää elokuuhun asti.

Kukkaniittyjen katoaminen näkyy perhosmäärien laskuna

Isokultasiipi kuuluu harvinaisimpiin päiväperhosiimme. Se on myös suurimpia, kookkaimpien naaraiden siipiväli on yli neljä senttiä, kun taas loistokultasiiven siipiväli kasvaa korkeintaan kolmen sentin mittaiseksi. Isokultasiipeä ei tavata muissa Pohjoismaissa.

Luhtakultasiipi lentää loppukeväällä ja alkukesällä kosteilla niityillä. Se viihtyy tulvaniityillä, jokien ja purojen varsilla ja pohjoisessa vaarojen aurinkoisilla rinneniityillä.

Luhtakultasiipi lensi aiemmin koko maassa lukuunottamatta Ahvenanmaata ja Suomen kaakkoisinta nurkkaa. Se alkoi taantua 1940-luvulla, ja nykyään se lentää vakituisesti vain pohjoisessa. Syy voimakkaaseen vähenemiseen lienee sama kuin monen muunkin päiväperhoslajin taantumiseen: suuri osa avoimista kukkaniityistä on kasvanut umpeen ja lopulta hävinnyt.

Ihmisten suosikkihyönteisiä

Päiväperhosten säkenöivä loisto, siro ulkomuoto ja harmittomuus ovat tehneet perhosista ihmisten suosikkihyönteisiä. Metallinhohtoiset sinisiivet ovat päiväperhosten pieniä kaunottaria. Niitä lentelee maassamme 17 lajia, ja ne muistuttavat suuresti toisiaan.

Monilla sinisiivillä naaras on siipien päältä tummanruskea, mutta koiraat ovat useimmiten sinisiä. Parhaat tuntomerkit löytyvät siipien alapuolelta. Siellä on usein oransseja täpliä vaaleansinertävällä pohjalla. Naaraan ruskeat siivet suojaavat sitä sen muniessa kasvillisuuteen, kun taas koiras keikaroi hopeisensinisenä ja kilpailee värikkyydessä niityn kukkien kanssa.

Ketosinisiipi

Sinisiipien helmiäishohtoväri syntyy niiden siipisuomujen rakenteen ansiosta, sinistä väriainetta niissä ei ole. Joillakin lajeilla suomuissa on kaksinkertainen kalvo, josta ainoastaan tietyt aallonpituudet heijastuvat takaisin. Tietystä kulmasta katsoessa sininen hohde näyttää katoavan.

Joillakin lajeilla on siipisuomuissa uurteita ja harjoja vieri vieressä. Esimerkiksi brasilialaisella Morpho-perhosella on jopa 10 000 harjaa sentin matkalla. Ne taittavat tietyn väristä valoa, sinisiivillä sinistä ja kultasiivillä punakeltaista. Interferenssivärit eli rakennevärit katoavat suomujen kastuessa, pigmenttivärit säilyvät kosteinakin.

Paatsamansinisiipi on varhainen lentäjä

Aurinko helottaa siniseltä kevättaivaalta. Lehtevän metsän reunassa lepattelee heleänsininen päiväperhonen. Se lentää mutkitellen, kuin etsien jotakin. Kun perhonen löytää parimetrisen paatsaman, se laskeutuu lehdelle ja alkaa munia.

Paatsamasinisiipi

Kuoriutuva toukka syö paatsaman lehtiä, mistä perhonen on saanut nimensä paatsamasinisiipi. Usein samoilla paikoilla näkee myös sitruunaperhosen, sillä senkin naaras munii keväällä paatsamalle.

Paatsamasinisiipi on helppo tunnistaa jo lentoajan perusteella. Se on varhaisin lentäjä noin kahdestakymmenestä sinisiivestämme. Ensimmäisiä saattaa nähdä jo huhtikuun lopulla, ja lennon huippu osuu touko-kesäkuun taitteeseen. Toinen sukupolvi lentää heinä–elokuun vaihteen tienoilla.

Laskeutuessaan paatsamasinisiipi kohottaa siipensä pystyyn toisiaan vasten ja paljastaa niiden siniharmaat, mustatäpläiset alapinnat. Perhosen lehahtaessa lentoon välkkyvät kauniin taivaansiniset, mustareunaiset yläpinnat.

Paatsamasinisiipi sai vuonna 2017 Suomen kansallisperhosen tittelin saatuaan kaikista äänistä 17,3 prosenttia.

Julkaistu: 31.8.2019