Apu

Hitunen valoa hämärään



Hitunen valoa hämärään

Joel Hallikainen selvisi järjettömästä julkisuusmylläkästä hengissä ja on nyt onnellinen viiden lapsen isä sekä tyttärenpoikansa Jokke-pappa. Hän laulaa omin sanoin ja sävelin joulun tähdestä, arjen armosta ja rakkauden voimasta.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Piritta Fors

Laulaja Joel Hallikainen, 54, kiertää kirkot, mutta ei kaukaa, vaan sisälle poiketen, laulamaan pyhättöihin kuulijoiksi kertyneille ihmisille.

– Uskon ja toivon, että musisointini tuo hitusen valoa tähän hämärään, sekavaan aikaan ja maailmaan.

Parhaillaan Hallikainen laulaa joulusta. Joulu on hänelle ilmoitus pyhästä.

– Keikkamatkallani Ilmajoella näin kirkon aidassa julisteen, jossa tiivistyi juhlan ydin: Ilman pyhää on vain arkea. 

Joulu on kristittyjen tärkein juhla, mutta se on myös arjen aherruksen armollisesti katkaiseva lepohetki.

– Jeesuksen syntymä on sanoma rakkaudesta. Jumala tuli ihmiseksi, tule sinäkin, Joel Hallikainen juttelee.

Pitkälle on vienyt miehen tie, joka alkoi Turun tuomiokirkon tuntumasta, edelleen paikallaan olevasta vihreästä puutalosta.

– Nuorena tuli tehtyä monet kolttoset, mutta elämässäni en ole suostunut lopulliseen kurjuuteen.

Yksinhuoltajaäidin ehdoton rakkaus seurasi ja suojeli myös, kun poika eli elämäänsä maallisen menestyksen moottoritiellä.

– Suurin kaikista on rakkaus. Se voittaa lopulta aina. Kenenkään ei ole pakko suostua ihmisen sisältä kumpuavaan kurjuuteen, Hallikainen todistaa.

Hurskas kurjuus? Olenko hurskas, tulenko määritellyksi hurskaaksi? Tässä on Hallikaisella kavahduksen paikka. 

– Toimintani perusta on tavoitella hyvää ja etsiä rakkautta. Mutta kun toisinaan onnistun saamaan niistä kiinni, saatan tunnistaa itsessäni vinon hurskauden.

– Se on kivuliasta, koska siitä puuttuu kipu ja elämään kuuluvat harmaat värit.

Vaaniiko musikanttia siis vaara, että yleisö näkee hänessä yli-ihmisen? Ja pälkähtääkö toisinaan omaankin päähän kirkossa: minähän hallitsen jotakin jumalallista?

Joel Hallikainen vastaa vertauksella.

– Me artistit kasvamme kuin herkkusienet lämpimässä ja pimeässä, ja kun varsi on riittävän korkea, meiltä katkaistaan kaula.

Hallikaisen ajatuksen todistusvoiman takaa hänen menneisyytensä. Hän totisesti ehti koluta kaikki mahdottomatkin estradit.

Hallikainen liehui punkbändi Korroosiossa, taikoi Telmuksena, lauloi lapsille Jokkena, hurmasi Suomen TV2:n Tuttu juttu -ohjelmassa ja tarjosi kansalle Kuurankukkia.

Aikanaan Hallikainen hakeutui esiintyjäksi, koska hänellä oli korostunut tarve tulla nähdyksi. 

Lista Hallikaisen kokeilemista ammateista on pitkä: autonkuljettaja, levyseppä, peliteltan kahviruletin pyörittäjä Turun torilla, kerho-ohjaaja, varastoapulainen. 

– Musiikin tekemisen ja esittämisen voima ohjasi minua voimakkaimmin. Muunlainen elämä ei ollut mahdollinen.

Ensimmäisestä levytyksestä punkbändi Korroosion kanssa on 35 vuotta. 

Tuttu jutun myötä ruutu- ja muu julkisuus täytti nuoren miehen unelman.

– Sain ihmisiltä kukkuramitoin sitä rakkautta, jota alun perin lähdin tavoittelemaan. 

Mutta televisionauhoituksissa edessä oli vain kameran kylmä linssi. Suosion huipulta ei löytynytkään sisäistä rauhaa.

– Ihmisillä on ihailun tarve, joka jatkuvasti etsii kohdettaan. Yhdessä vaiheessa se olin minä, eikä sitten mitään muuta.

– Kun turvattomuus tulee nähdyksi, se samalla tulee tyhjäksi ja tarpeettomaksi, ja vapaudumme peloistamme, Joel Hallikainen sanoo.

2000-luvun alussa Hallikainen kuuli uuden kutsun ja käänsi katseensa.

– Onneksi tajusin hypätä Tuttu juttu -sarjasta suosion huipulla.

Hallikainen kuunteli sydämensä ääntä.

– Tuli halu vaihtaa ulkoinen loistokkuus sisäiseen sanomaan.

Oli kuin elämä ja aurinko olisivat alkaneet paistaa uudelleen. Seurasi hengellinen herääminen ja löytyi gospel.

– Gospelkonserteissani näen kuuntelijani; useimmat heistä kättelen ja monien kanssa juttelen. Toisin oli televisioaikana. 

Viidentoista vuoden takainen valinta tuntuu Hallikaisesta yhä luonnolliselta. 

– Minähän olin jo tähti.

Siksi onnistui zoomaus uuteen, puitteiltaan pienempään, mutta sanomaltaan kaikkein suurimpaan.

Hallikaisen halu eteenpäin kasvoi niin,  että jossain vaiheessa hän jo kuvitteli itsensä kitaransa seitsemänneksi kieleksi.

– Musiikilta olen saanut kaiken paitsi yhtä: tarpeekseni.

Vuosittain mies tekee satakunta keikkaa.Parhaillaan on markkinoilla järjestyksessään viides joululevy Taivas sylissäni.

Tekeillä on myös kirja ja Hallikaisen itsensä lukema äänikirja Aika pienet siivet, joka sisältää 50 omaa laulurunoelmaa:

”Aika pienet siivet sillä,

pienemmät kuin enkelillä,

mutta siivet kuitenkin.”

Ihmisellä on mahdollisuus valita armo. Hallikainen välittää hyvää sanomaa.

– Armo on kuin happi. Vaikka et ajattele sitä, hengität kuitenkin. Ja armo on anteeksianto. Vaikka et usko siihen, saat sen silti. Omistani ja omilleni, Hallikainen tuumii ja näin sanoen siunaa jokaisen viiden lapsensa syntymän. 

– Olen aina itkenyt, kun olen saanut vastasyntyneen verisen möykyn käsivarsilleni. Jokaisen viiden kohdalla olen tuntenut sylissäni ikuisuuden siemenen ja tajunnut olevani osa sitä.

Aika vain vierii säälittä, ja niin on Hallikainenkin joutunut hyväksymään, että kaksi hänen palleroisistaan on jo varttunut aikuisiksi ja lentänyt pois kotipesästään.

– He tekevät musiikkia omillaan. Kotona asuu vielä kolme teini-ikäistä, jotka tasapainoilevat kouluelämänsä vedenjakajalla.

Isäänsä he näyttävät tarvitsevan yhä vähemmän.

– Itse olin teini-iässä katupoika. Lapsilleni pyrin antamaan turvan asettamalla rajoja ja olemalla tarvittaessa tukena.

– Olen nyt myös kaksi ja puolivuotiaan Kypärämiehen Jokke-pappa.

Tyttärenpoika muutti papan kuvakulman.

– Tajusin, ettei pienokainen ole minun lapseni, mutta saan silti iloita hänestä ja puuhata hänen kanssaan kaikkea mukavaa. Tunne oli valtavan vapauttava.

Hallikaiselle tyttärenpoika on palkinto, jota mikään raati ei ole myöntänyt.

– Hänet minun on pitänyt ansaita. Raadeilta ehdin jo saada Jussia paitsi kaiken.

Elämä ja aurinko. Iäisyys ja valo. Entä kun maallinen vaellus loppuu?

– Kuolema antaa merkityksen elämälle. Sen vääjäämättömyys on meitä ihmisiä säätelevä voima, Hallikainen sanoo.

– Jos en vaistoaisi elämän rajallisuutta, osaisinko silloin syvimmin iloita valosta?

Hallikaiselle tieteen salaisuus on matematiikka ja uskon salaisuus rakkaus.

– Rakkaus tulee näkyväksi heikkoudessamme. Siinä on laulettavaa yhdelle kaltaiselleni, yhteen elämään, yllin kyllin.

Joulun tähden laulaja Joel Hallikainen näkee symbolina ihmisten rakkauden ja toivon janosta. – Halustamme kohdata korkeampi voima.

On aika palata toviksi maan pinnalle, Raision keskustaan, jonne Joel Hallikainen sisarensa ja äitinsä kanssa muutti 1976 ja jossa äitikin yhä asuu.

– Raisiossa oli harmaa kaupungintalo, pari kerrostaloa, keskiaikainen kivikirkko ja Esson huoltoasema, jonka rasvamontun hajun muistan edelleen.

Hallikainen arvelee, että nyt Raisio ei taida tietää, mitä keskustaansa haluaisi.

– Ensin tuli suihkukaivo, joka purettiin, ja aukion valtasivat autot. Sitten tilalle tuli tori esiintymislavoineen. Pian sekin purettiin, ja nyt aukio on taas parkkipaikka.

– Hassua oli myös havaita, että Valon aukion valmistuttua sen eteen rakennettiin näkymät keskustaan peittävä musta talo. Mutta tämä on minun rakas kotini, Hallikainen hymyilee.

Keikoillaan ympäri maata hän saa hyvän kuvan suomalaisista.

– Ihmisillä on toivoa ja voimia toimia. Niinpä ajattelen, että lamassa ei suinkaan ole Suomi, vaan media, joka syöttää ristiriitaista tietoa maakunnistamme.

– Ihmisten halu tehdä, tarjota sekä saavuttaa ei ole hävinnyt mihinkään. Olen kuullut maahanmuuttajien kutsuvan Suomea paratiisiksi. Pitäisiköhän heitä uskoa? Joel Hallikainen saarnaa kuin aikanaan Taata joulupakinoissaan. ●

Teksti Hannu Koskela, kuvat Piritta Fors

Julkaistu: 1.1.2016