Kasvoista se alkoi. Huulet rajautuivat ruskealla kuin kynällä vedettynä. Pisamat levisivät tummiksi läiskiksi, jotka saivat silmät näyttämään mukiloiduilta. Otsa kuivui kurttuun heti, kun aurinko vähän pilkisti.
Tukka oli alkanut tummentua luultavasti jo aiemmin, mutta sitä on vaikea tietää varmasti, koska värjäsin hiuksiani kauan vaaleiksi. Lopetettuani värjäämisen ymmärsin olevani vankka brunetti, vaikka sisäisellä omakuvallani on yhä lapsuuden kultakutrit.
Hampaat kellastuivat. Niiden väleihin ilmestyi rakoja, joihin ruoka jäi kiinni. Polvia ja kyynärpäitä alkoi särkeä. Pottuvarpaan päällä alkoi kasvaa mustaa karvaa.
Kenties jokin tauti teki tuhojaan? Pohdin myrkytystä. Amerikkalaisen maidon kasvuhormonit? Meksikonlahden öljytuho? Mehiläisten joukkokuolemat? Sisimmässäni tiesin kuitenkin, että kyse oli muusta.
Kyllähän minä ymmärsin, että jokainen vanhenee. Mummollani oli tekohampaat ja linnun luut. Silti luulin, että vitsit vanhoista karvaisista naisista olivat vain vitsejä. En tiennyt maksaläikistä, naisten viiksistä, ikenien vetäytymisestä, hiusten haurastumisesta tai kulmakarvojen ja huulten värin haalistumisesta. Ennen kaikkea en tajunnut, että muutokset alkavat jo ennen 40-vuotispäivää. Tai no, että joillakin muutokset alkavat jo ennen 40-vuotispäivää.
”Et ole muuttunut yhtään”, hihkaisin äskettäin pitkästä aikaa tapaamalleni ystävälle, joka todella näytti täsmälleen samalta. Hän ei sanonut samoin. En ihmettele.
Amerikkalainen stand up -koomikko Louis C.K. on todennut, että 40 on ikä, jossa ruumis alkaa lahota, mutta jossa vanhenemisesta ei vielä saa sympatiaa. Kukaan ei auta 40-vuotiasta kadun yli, mutta lääkärit alkavat vain kohautella vaivoille olkiaan. Saanen siis asetella polveni joogamatolle 80-vuotiaan ketteryydellä jatkossakin.
Ihmiset ratkovat vanhenemisen ongelmia eri tavoin. Jotkut eivät välitä, toiset käyvät ahkerasti salilla.
Itse kokeilin ensin syyllistämistä. ”Amerikka tappaa minut”, ilmoitin siipalleni. Olen vanhentunut Yhdysvalloissa neljän vuoden aikana ainakin kymmenen Suomen vuoden edestä, selitin. Hänen yhteiskuntansa harmaannuttaa kenet tahansa ennenaikaisesti. Siippa pyyteli anteeksi ja vahvisti havaintoni esittelemällä omia harmaita hiuksiaan. En silti tuntenut itseäni nuoremmaksi.
Yritin valittamista. Kerroin Facebookissa, että naamani on läikikäs. Eräs ystävä ehdotti Retinolia. Vastasin, etten tiedä, mitä se on, mutta että tarvitsisin todennäköisesti vetyperoksidia. Toinen tuttava kertoi, että maksaläikkiä kutsutaan hautaruosteeksi. Päätin vaihtaa strategiaa.
Kävelin kotikorttelini kauneushoitolaan. Pyysin kosteuttavaa kasvohoitoa. Vastaanoton aasialaisnainen huomautti, että anti-aging-hoito tehoaa juonteisiin paremmin. Maksoin yli sata euroa. En näyttänyt nuoremmalta.
Matkustin Manhattanille tavaratalon kosmetiikkaosastolle. Pyysin myyjältä aurinkosuojallista kosteusvoidetta. ”Meillä on yksi tuote, joka vaalentaa ihon tummia läiskiä, ja toinen, joka auttaa vanhenemiseen”, myyjä sanoi katsellen kasvojani. ”Oletko sinä huolissasi vanhenemisesta?”
”Emmekö me kaikki tavallaan ole”, kysyin filosofisesti. Myyjän ilme ei värähtänyt. Valehtelin, etten ole kauhean huolissani. Kysyin, miten läiskiä vaalentava voide toimii. ”Siinä on hyvin monimutkainen koostumus”, myyjä sanoi katsellen etäisesti kosmetiikkahyllyjen yli.
Niin varmaan, hihitin, ja ostin purkin 35 euron hintaan. En ole juuri harrastanut kosmetiikkaa, mutta arvostan aina myyjien kanssa käymieni keskustelujen absurdiutta. Tällä kertaa sain kaupan päälle myös söpön pussukan, jossa oli huuli- ja poskipuna, ripsi- ja luomiväri, meikkisiveltimiä ja pienempi pussukka. En osaa meikata, mutta ei se mitään. Pussukat näyttävät varmaan näteiltä pään yli vedettynä.
*
Anu Partanen on 38-vuotias kuolevainen.
