Apu

Hirrestä veistetty helmi



Hirrestä veistetty helmi

Petäjäveden vanha puukirkko pääsi Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 1994. Jaakko Klemetinpoika Leppäsen rakentama kirkko täytti viime vuonna 250 vuotta.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Kari Kaipainen

Saattaa olla, että maanviljelijän vaimo Emilia Myllymäki (1856–1910) istui kirkkosalin vasemmalla puolella penkissä numero 33.

Penkki oli Petäjäveden vanhan puukirkon vasemmalla, eli naisten puolella. Miehet istuivat oikealla puolella. Kirkkoon tehtiin istumajärjestys 1820-luvulla, jolloin penkkien päätyihin maalattiin numerot. Varakkain väki istui etupenkeissä, vähäväkisimmät taaempana. Piiat ja rengit saivat luvan kavuta paikoilleen lehtereille.

Emilia Myllymäki ei luultavasti aavistanut, että Petäjäveden kirkosta tulee vielä joskus maailmankuulu. Se siitä tuli, kun kirkko liitettiin Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 1994 pohjoismaisen kirkkoarkkitehtuurin ja hirsirakentamistaidon pitkän perinteen edustajana. Se eroaa hienon hirsisalvostekniikan vuoksi Skandinavian muista puukirkoista ja myös Pohjois-Venäjän kirkoista.

Pitkän, joskus jopa neljä tuntia kestäneen jumalanpalveluksen aikana Emilia Myllymäki saattoi torkahtaa. Kun unilukkari kopautti häntä pitkällä kepillään, Emilia terästäytyi ja nosti katseensa kohti katon oikeaa yläkulmaa. Siellä näkyivät kirjaimet ies. ja vuosiluku 1764.

Kirjaimet ja vuosiluku olivat yhden kirkkoa rakentaneen kirvesmiehen nimikirjoitus. Kaikki kaksitoista kirvesmiestä jättivät kattoon puumerkkinsä, kun kirkkoa rakennettiin 1763–65 vesankalaisen kirkonrakentajamestari Jaakko Klemetinpoika Leppäsen johdolla.

Niemenkärki sijaitsee Jämsänveden ja Petäjäveden välisessä salmessa. Se katsottiin mitä sopivimmaksi paikaksi kirkolle. 

Kesällä niemelle soudettiin matkojen päästä Solikkosalmen kautta pitkillä kirkkoveneillä, talvella tultiin reellä ja hiihtäen jääteitä pitkin. Kirkkoreissut olivat peninkulmienkin mittaisia, mutta jumalanpalvelus oli viikon tärkein tapahtuma, ja sinne tultiin sankoin joukoin.

Nyt kirkkoon tulee matkailijoita ympäri maailmaa, peräti viidestäkymmenestä eri maasta.

– Eniten Saksasta, Italiasta, Ranskasta, Venäjältä, Ruotsista ja Yhdysvalloista. Kävijöistä ulkomaalaisia on noin kaksikymmentäviisi prosenttia. Kaukaisimmat vieraat tulevat Ecuadorista, Etelä-Afrikasta, Japanista, Kiinasta ja Meksikosta, kertoo kirkossa oppaana tänä kesänä työskentelevä Tarja Karikoski.

Ulkomaalaisista useat keräilevät Unesco-kohteita ja vierailevat samalla matkalla useammassa Suomen maailmanperintökohteessa.

Katon tynnyriholvit ovat maalaamatonta puuta. Vain holveja kiertävät koristekuviot on maalattu okralla.

Hirsisalvokset ovat edelleen yksi kohta kirkossa, jota matkailijat pysähtyvät ihailemaan

Lupaa kirkon rakentamiseen anottiin 1700-luvulla Ruotsin kuninkaalta Fredrik I:ltä ja esimerkiksi mainittiin Tukholmassa sijaitseva Katariinan kirkko.

Lupa heltisi, ja Jaakko Klemetinpoika Leppänen aloitti työt. Hänen esikuvanaan olivat renessanssin ajan tasavartiset ristikirkot. Petäjäveden vanhan kirkon korkea, jyrkkälappeinen aumakatto edustaa renessanssia edeltävää goottilaista kirkkoarkkitehtuuria.

Leppänen oli tunnettu ja taitava hirsirakentaja, joka hallitsi erityisesti millintarkan salvostekniikan. Hirsisalvokset ovat edelleen yksi kohta kirkossa, jota matkailijat pysähtyvät ihailemaan. Piilukirveillä veistetyistä hirsistä ei irtoa tikkuakaan, niin sileiksi kirkonrakentaja puun jo aikoinaan hioi. Myös ajan patina on silottanut puuta.

Hirsiseinät ja lautaholvit ovat maalaamattomat, sen sijaan pitkittäiset sidehirret ja holvien peiterimat koristeltiin punaisella okralla. Kuviot jäljittelevät keskiaikaista koristekuviota, jota sanotaan munasauvaornamentiksi.

Lattialankut Jaakko Klemetinpoika Leppänen veisti apureineen kirkon paikalla sijainneen, vuonna 1724 valmistuneen kappelin seinähirsistä.

Saarnastuoli on kuin naivistinen taideteos. Sekin on Leppäsen taidonnäyte. 

Vaikka ollaan luterilaisessa kirkossa, saarnastuolia kannattelee katolilaisten pyhimys, kaikkien matkustavaisten suojelija Pyhä Kristoforos. Pyhimyksellä on hiuksenhieno hymynkare suupielissään. Tuuheakulmaisena ja punaposkisena vierailijaa katseleva Kristoforos näyttää siltä, kuin olisi piipahtanut ennen kirkkoon asettumistaan useissa puolimatkan krouveissa, jotka helpottivat hankalien taipaleiden takaa tulleiden matkustajien nälkää ja janoa.

Saarnastuolia kiertävät Jeesuksen, neljän evankelistan ja enkelien puusta veistetyt kuvat. Saarnastuolia vastapäätä on lukkarintuoli, josta lukkari johti virrenveisuuta. Urkuja kirkkoon ei koskaan hankittu.

Kirkon lattia, seinä ja jyrkkä paanukatto valmistuivat vuoden 1763 kesällä. Lattia on leveää, sukupolvien askelten kuluttamaa hirttä. Se notkahtaa kotoisasti jalan alla.

Lähellä alttaria oleva luukku johti viinikellariin, jossa säilytettiin ehtoollisviinejä.

Kirkon sisustus viimeisteltiin vuoden 1764 aikana. Kirkkoon asennettiin ikkunat vasta myöhemmin. Piti kuitenkin odottaa 1800-luvun alkupuolelle saakka ennen kuin kirkkoon saatiin kellotapuli ja alttaritaulu.

Pyhää ehtoollista esittävän alttaritaulun maalasi Carl Henrik Blom. Se valmistui vasta vajaat sata vuotta myöhemmin kuin kirkko, vuonna 1843.

Rakentamisen taito jatkui Leppäsen suvussa Jaakko Klemetinpojan jälkeenkin. Kellotapulin ja sitä kirkkoon yhdistävän käytävän teki hänen pojanpoikansa Erkki Jaakonpoika Leppänen. Vuonna 1821 valmistunut tapuli on tyyliltään uusklassinen. Siinä on neljä kulmahuonetta, ase-, ruumis- ja kymmenyshuone. Neljäs on ylös kellotapuliin johtava portaikko.

Keskelle kattoa tehtiin kellojen nostoaukko.

– Siinä on taivaankantta kuvaava sininen ympyrä, sekä ilmasuuntia osoittava nelisakarainen tähti, Tarja Karikoski näyttää.

Tapulissa oleva häpeäpenkki on kirkon alkuperäisesineistöä. Siihen joutuivat kirkkokansan töllisteltäviksi ne, joilla oli syytä häpeään. Monella riehujalla olikin.

Penkin vieressä lattialla on puolen metrin mittainen, pikkuruinen ja vaatimaton ruumisarkku.

– Hautausmaahan on haudattu 9 400 vainajaa, joista iso osa lapsia ja nuoria. Varsinkin nälkävuosina 1866–68 kuoli paljon lapsia, Tarja Karikoski sanoo.

Kirkon rakentajamestari Leppänen ei ehtinyt koskaan nähdä alttaritaulua, sillä hän kuoli vuonna 1805. Pyhää ehtoollista esittävän taulun maalasi kiertävä käsityöläismaalari Carl Fredrik Blom vuonna 1843. Hänen taidettaan ovat myös alttaritaulun vieressä olevat maalaukset Mooseksesta ja Martti Lutherista.

Nykyinen alttarivaate on kopio vuodelta 1952, sillä ajan haurastamaa alkuperäistä alttarivaatetta säilytetään Helsingissä Kansallismuseossa.

Kirkossa kolmatta kesää työskentelevä kauppatieteiden opiskelija Josefiina Harju kapuaa portaat ylös kellotapuliin. Kirkonkellon moikuna on desibelitasoltaan sitä luokkaa, että soittajan on nykysäädösten mukaan pidettävä korvillaan kuulosuojaimia. 

– Tässä seinällä on tarkat ohjeet, miten kelloa soitetaan mihinkin suuntaan, hän näyttää.

Kun kellot nykyään soivat, petäjävetiset tietävät, että jotkut ovat aloittamassa taivaltaan avioparina. 

Jämsänveden ja Petäjäveden välisessä salmessa sijaitseva niemenkärki katsottiin mitä sopivimmaksi paikaksi kirkolle. 

Unohduksen aika kesti vuosikymmeniä.

Petäjävesi sai uuden kirkon vuonna 1879. Vanhaa kirkkoa ei onneksi suunnitelmista huolimatta purettu, mutta käyttämättömänä rakennus rapistui.

Vain tapuli ja hautausmaa olivat käytössä, kunnes 1920-luvulla itävaltalainen taidehistorioitsija Josef Strzygowski kiinnitti huomiota kirkon rakennustaiteelliseen ja historialliseen arvoon.

Kirkkoa alettiin kunnostaa vuonna 1929. Nyt kirkosta vastaa Petäjäveden vanhan kirkon säätiö ja vuonna 2006 perustettu vanhan kirkon hoitokunta. Se huolehtii rakennuksesta museoviraston ohjeiden mukaan ja tarkistaa kahdesti vuodessa tarvittavat huoltotoimet.

Rakennus on edelleen myös kirkollisessa käytössä.

– Tänä kesänäkin täällä on tusinan verran vihkiäisiä ja joitakin kastetilaisuuksia. Hautajaisia kirkossa ei järjestetä, Tarja Karikoski sanoo.

Vanhan hautausmaan lepoon pääsee edelleen, jos siellä sijaitsee sukuhauta. Vuosiluvut paljastavat kuitenkin, että suurin osa haudoista on vanhoja. 

Maanviljelijän vaimo Emilia Myllymäki on puolisonsa Simo Myllymäen (1850–1949) ja kymmenen sukulaisensa kanssa haudattu vanhan kirkon hautausmaahan. Heidät aika on jättänyt, mutta Petäjäveden vanha kirkko on muistomerkki kerran eletystä ajasta. ●

Teksti Liisa Talvitie, kuvat Kari Kaipainen

Julkaistu: 12.10.2015