Itse albumissa ei ole juuri vikaa. Se saattaa olla jopa tekijöidensä paras levy, mutta vuosien saatossa siitä on tullut muutosleikkiin ryhtyvien rockbändien Graalin malja, kaikkien metamorfoosien äiti. Kun kerran Bono, Edge ja ne kaksi muuta muuttivat Berliiniin, löysivät ironian ja syntetisaattorit, miksi emme me tekisi samaa? Näin ovat jo vuosikymmeniä ajatelleet lukuisat oman vilpittömyytensä vangiksi joutuneet rockyhtyeet, joilla on vuosi myöhemmin ollut käsissään bona fide -floppi, rockia ja poppia kömpelösti yhteen naittava albumi, joka on musiikillinen vastine suklaalla kuorrutetulle munuaispiiraalle.
Viimeisin yrittäjä tällä saralla on kanadalainen Arcade Fire, jonka kolme ensimmäistä albumia – Funeral (2004), Neon Bible (2007) ja The Suburbs (2010) – surivat sielun, luonnon ja nuoruutensa kuolemaa uuden vuosituhannen maailmanlopullisissa tunnelmissa. Aseenaan heillä oli euforisen tosikkomainen meteli, joka toi heidän musiikkiinsa katkeransuloisen hätääntyneisyyden sävyn, kuin imeksisi karkkia lentokoneen syöksyessä kohti maata.
Neljäs albumi Reflektor (2013) flirttaili jo elektronisen popin kanssa, mutta Everything Now on jo silkka päällekarkaus. On kuin ennen vakavuudestaan tunnettu Arcade Fire olisi halunnut tehdä albumin, joka koostuu pelkistä kierrepalloista. Se yhdistää Abbaa, teknoa, Blondieta, funkia, punkia, soft rockia – aivan kaikkea mitä yhtyeen Spotify-soittolistalta löytyy. Jos Everything Now on mielentila, se on hermoromahdus Walmartissa.
Toki tällä kaikella on teema, jota yhtye on jo kuukausia paukuttanut etukäteen perille viraalimainoskampanjallaan. Siihen on kuulunut feikkien arvostelujen kirjoittaminen, salaperäisten nettisivustojen luominen ja vaihtoehtoisten videoiden julkaiseminen. Kuten albumin nimi väsyneesti viittaa, elämme aikaa, jolloin haluamme kaiken nyt. Jo levyn Dancing Queenilta kuulostavassa nimikappaleessa Win Butler vaikertaa kaikkien maailman kappaleiden soivan yhtä aikaa hänen päässään eikä osaa päättää, onko se suremisen vai juhlimisen arvoinen asia.
Ilotonta kasarifunkia edustava Signs Of Life taas saarnaa, etteivät asiat, joita pidämme kovin hauskoina – klubbaaminen, päihteet, irtosuhteet –, ole loppujen lopuksi kovin hauskoja. ”Love is hard, sex is easy / God in Heaven, will you please help me?” Butler voihkii samalla, kun musiikki hänen taustallaan kuulostaa siltä kuin sen suurin haave olisi päästä Miami Vicen soundtrackille. Arcade Firen uusissa kappaleissa Jumala ei ole kuollut vaan jossain toisessa klubissa, yhtä lailla tavoittamattomissa.
Ja mitä vähemmän sanoo reggae-abortti Chemistrystä ja dub-yritelmästä Peter Pan, sitä parempi.
Everything Now sisältää siis paljon Arcade Firen uran huonointa musiikkia. Mutta ihan kuin kiusallaan kanadalaiskuusikko on tunkenut sekaan myös muutaman instant-klassikon. Hektisten elektronisten rytmien varaan rakennettu Creature Comfort on julmaa ja kerrankin rohkeata satiiria kuuluisaksi haluamisesta. ”God make me famous / and if you can’t / then make it painless”, kuuluu kertosäe, kun taas säkeistöt käsittelevät itseinhoa ja itsemurhaa bändin Funeral-debyytin soidessa samalla kun taustalla jytisevät EDM-rytmit kutsuvat kuulijaa tanssilattialle.
Nimikappale tuntuu kestävältä popstandardilta jo kolmannella kuuntelukerrallaan, kun taas loppupuolelle haudattu We Don’t Deserve Love tuo mieleen sen vanhan kunnon Arcade Firen, joka saarnasi meille ilman vainoharhaa, kyynisyyttä, hassuja asuja ja nokkelia mainoskampanjoita. Régine Chassagnen – jonka ääni on yhä astmaisen kireä ja heliuminohut – laulama Electric Blue -diskoilu taas kuulostaa siltä kuin Debbie Harry olisi voinut esittää sen parhaina päivinään.
Everything Now on siis albumi, jota on hyvin vaikea rakastaa mutta toisaalta sitä on vaikea sivuuttaa. Onhan Arcade Fire niitä harvoja vanhan koulukunnan oikeita rockyhtyeitä – bändejä, jotka uskovat albumiin taidemuotona, rocklauluun sanoman välittäjänä ja konserttiin yhteisöllisenä kokemuksena. Ja kun he ovat päättäneet painaa itsetuhonappulaa näin näyttävästi, onhan se jo eleenä merkittävä asia.
Mitä ikinä Arcade Fire seuraavaksi tekeekään, sitä voi vain arvailla. Entä me, mitä me teemme silloin? ■
