Apu

Herkkyys on Irja Askolan työväline



Herkkyys on Irja Askolan työväline

Irja Askolan nuoruudenkokemukset ulkomailla riisuivat ennakkoluuloista ja osoittivat, ettei oma mielipide ole aina se oikea.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Timo Pyykkö

Piispan huoneita valaisee syysaamun valo, Helsingin katujen kohina jää ulkopuolelle. Irja Askola istahtaa sohvannurkkaan silmissään valpas, avoin katse.

Suomen ensimmäinen naispuolinen piispa, Eero Huovisen jälkeen Helsingin hiippakunnassa piispan virkaa vuodesta 2010 lähtien hoitanut Irja Askola on harvinaislaatuinen, rohkea ihminen.

Rohkeuttaan hän ei kanna ylpistellen. 1980-luvulla hän puolusti naispappeutta ja oli ensimmäisiä virkaan vihittyjä naisia. Sittemmin hän on ottanut avoimesti kantaa ihmisten oikeuteen tasa-arvoiseen avioliittolakiin.

– Tunnen suurta nöyryyttä, jos minua kutsutaan rohkeaksi. Sellaisen maineen saa loppujen lopuksi helposti. Minulle rohkeiden ihmisten esimerkkejä ovat kehittyvien maiden ihmisoikeustaistelijat, oman rohkeuteni näen aika kalvakkaana.

Kalvakkaa mielipiteenilmaisua ei ole kuitenkaan se, miten hän puhuu homoseksuaalien oikeuksista.

– Olen sitä mieltä, että yhteiskunnan pitää säätää laki, joka kohtelee kaikkia kansalaisia tasavertaisesti. Seksuaaliset vähemmistöt ja heidän läheisensä ovat kärsineet kohtuuttomasti kirkon julkisista asenteista, joita yhä esiintyy. Arkkipiispamme Kari Mäkinen on tuonut kuitenkin hienosti kantansa esille. 

Ihailevien kommenttien lisäksi Irja Askola on saanut mielipiteittensä takia monenlaista kielteistä palautetta. Suoranaista vihapostiakin, johon hän suhtautuu vakavasti ja yrittäen ymmärtää viestien sisällön ja niiden takana olevan hädän oikein.

– Vihaposti sattuu, joskus jopa pelottaa. On huono neuvo sanoa, ettei kielteisistä viesteistä pitäisi välittää. Työssäni tärkeä työväline on herkkyys, mutta herkkyys merkitsee myös altistumista kivulle.

Herkkä ihminen ei ole herkkä vain hyville asioille.

Lapsuudenkodissaan Lauritsalassa Irja Askola ammensi opin, ettei elämä ole välttämättä helppoa.

– Näin lähipiirissäni sairautta ja kuolemaa, mutta myös arkiviisautta ja taitoa selviytyä. Äidinäitini suvussa vaikuttivat yhä vuoden 1918 haavat. Sukulaiset olivat olleet punaisten puolella, ja sodan jälkeen he olivat poliittisesti aktiivisia.

Kotoa saatu tärkeä viesti kuului, että köyhien kakaroille ja eritoten tytöille kuuluu koulutus.

– Äitini opetti, ettei herroja pidä pelätä – jos heille on asiaa, on se heille esitettävä!

Irja Askolan sukupolvi, 1950-luvulla syntyneet lapset, elivät rinnakkain edellisen kaltaisen suorapuheisuuden, tekemisen ja työn kulttuurin ohella vaikenemisen ilmapiirissä. Vaikeneminen oli pitkälti parhaimman nuoruutensa sodassa menettäneiden vanhempien tunne-elämän mykkyyttä.

– Mykkyyden kulttuuri aiheutti minussa voimakkaan halun irti siitä. Olen ollut aina sanojen rakastaja, ja kirjat ovat olleet lapsuudestani lähtien suuri lahja elämässäni.

Hän on niitä lapsia, joille kirjasto oli loputon aarreaitta.

– Kirjastolaitoksellamme on tärkeä merkitys myös suuren tasa-arvon tarjoajana.

Lapsuuden ja nuoruuden lukuharrastus johti siihen, että Irja Askola on itse kirjoittanut kirjoja, runoja ja monia kolumneja.

Kirjat ja sanat ovat olleet Irja Askolalle tärkeitä lapsuudesta lähtien, ja hän ihailee suomalaista kirjastolaitosta.

Nuoruudessaan Irja Askola jatkoi teologisia jatko-opintojaan Saksassa ja Yhdysvalloissa. Ekumeenisen leadership-koulutuksen hän hankki Tansaniassa.

– Elämänjaksot ulkomailla ovat olleet innostavia ja myös rankkoja. Opin sen, ettei ole olemassa vain yhden mallin ajattelua ja että toisenkin tapa ajatella voi olla oikea.

Hän sanoo, että monikulttuurisessa ympäristössä eläminen vähentää oikeassa olemisen merkitystä ja kiinnostus muita ihmisiä kohtaan kasvaa.

– Viisi viikkoa Tansaniassa vuonna 1985 oli vahva, ravisteleva kokemus. Olinkin yhtäkkiä osa vähemmistöä, eikä eurooppalaisuus ollut valtavirtaa. 

Hän oli kohdannut samaa jo neljä vuotta aiemmin Yhdysvalloissa, Chicagossa. Opiskelija-asuntola oli globaali kylä, jossa luterilainen, valkonaamainen Suomi oli vain pieni osa kokonaisuutta.

– Mustat opettajat ja opiskelutoverit avarsivat maailmankuvaani. Tutustuin ihmisoikeustaistelijoihin ja kuulin silloin ensimmäistä kertaa feministiteologiasta.

Kaikki tämä riisui ennakkoluuloista.

Nykyhetki Suomessa, Euroopassa ja sen rajojen ulkopuolella aiheuttaa suurta huolta ja ahdistusta myös niissä, joiden elämä jatkuu entisellään.

– Se, että maailman kriisit ja pakolaistilanne ahdistavat meitä, on todellinen tunne. Ahdistus ei poistu kieltämällä tai komentamalla. Pelko ajaa ihmiset helposti poteroihin, ja pelko on varsinainen energiasyöppö. Se lamaannuttaa ja aiheuttaa näköalattomuutta.

Irja Askola haluaa muistuttaa, että pakolaiskriisin keskelle joutuneet suomalaiset eivät ole lähtökohtaisesti rasisteja.

– Pitää muistaa suhteellisuudentaju, kun puhutaan rasistisista mielenilmauksista. Yhtä totta on se, että meillä on vahva myötätunto tulijoita kohtaan. Minua koskettaa muun muassa sotavuodet ja evakkouden kokeneiden halu auttaa. Haluan nostaa ikäihmisten viisauden kunniaan.

Irja Askola ei väitä, että vallitseva yhteiskunnallinen tilanne olisi helppo.

– Se on monimutkainen, mutta ei pidä olla kyyninen eikä toisaalta sinisilmäinen. Takanamme ovat varsinaiset hypervuosikymmenet, jolloin talous kasvoi ja elämä tuntui jatkuvan samanlaisena kohti tulevaa. Mieli on nyt käännettävä toiseen asentoon.

Kuluttamisen kultuurin sijaan pitäisi saada välittämisen kulttuuri, valittamisen sijaan yritys vaikuttaa asioihin.

Suomen evankelisluterilaisella kirkolla on uudessa maailmantilanteessa suorastaan tuhannen taalan paikka. Arkkipiispa Kari Mäkinen totesi alkusyksystä Helsingin Sanomien haastattelussa, että ”kirkon tehtävä ei ole puolustaa kansallisia etuja, ei edes pelkästään kristittyjä”.

Irja Askola on samaa mieltä. Kirkko auttaa ensisijaisesti niitä, jotka ovat kaikkein suurimmassa hädässä.

– Seurakunnat ovat tarjonneet tiloja hätämajoitustiloiksi, ja kävin itse alkusyksystä Lauttasaaressa vastaanottamassa turvapaikanhakijoita. Kirkolla on paljon kielitaitoisia ihmisiä, ja ammattitaitoa kohdata traumaattisia ihmisiä.

Hän korostaa, että diakoniatyöllä autetaan yhtä lailla suomalaisia ja muualta tulleita.

– Turvapaikanhakijoiden auttaminen ei ole pois kotimaiselta diakoniatyöltä.

Maailman kaoottisuudessa Irja Askola korostaa ihmisten hengellisyyden kaipuuta. Sen ei välttämättä tarvitse kanavoitua kirkon kautta, vaikka kaipuu esimerkiksi pääkaupunkiseudulla näkyy kirkossakävijöiden lisääntyneenä määränä.

– Monet ovat alkaneet kuluttamisen ja materialismin sijaan pohtia hengellisiä kysymyksiä. Jokaisen ihmisen elämässä tulee hetkiä, jolloin joutuu miettimään, miten selviytyä omista syyllisyydentunteistaan, miten antaa anteeksi tai miten kohdata kuolema. Näissä tilanteissa kirkon vanha perinne tulee tueksi. 

Niitä hetkiä Irja Askola kutsuu salatreffeiksi Jumalan kanssa. 

Piispa ei tarvitse salatreffejä, koska hänen ankkurinsa on vahva tietoisuus Jumalasta. 

– Voimaa saan myös ystävistäni, joiden kanssa voin jakaa ilon ja kipeät asiat. Kirjat ja sanat antavat minulle monia oivalluksia.

Illalla luettu runo voi olla nopea silta omiin tunteisiin.

– Ennen nukahtamista siunaan itseni ristinmerkillä. Se on hyvä unilääke. Kaikki on lopulta suuremmissa käsissä. ●

Teksti Liisa Talvitie, kuvat Timo Pyykkö

Julkaistu: 23.11.2015