Niko Hallikaisen itähelsinkiläinen ysärikasvuromaani Suuri märkä salaisuus on kehuttu juuri sillä tavalla kuin kirjat nykyään tapaavat olla. Se on kirjallisesti tarpeeksi korkeatasoinen; kirkkaissa lauseissa välkkyy nostalgia. Ennen kaikkea sen ulkokirjallinen aines on sopivaa. Nyt halutaan puhua luokasta.

Itselleni kirja ei kuitenkaan ollut luokkaerojen vaan luokkasamuuden kuvaus. Jäi olo, että Hallikainen ei olisi kirjoittanut poikkeuksellisesta vaan pikemminkin tyypillisestä 1990-luvun suomalaislapsuudesta. Se pyöri television ympärillä niin äärikeskiluokkaisessa heinolalaisessa ydinperheessä kuin Hallikaisen kuvaamassa itähelsinkiläisessä ”työväenluokassa”. Kurjuutta vain oli vähemmän.

Voidakseen kirjoittaa Suuren märän salaisuuden kaltainen suomalaisen luokkakuilun kuvaus, onkin asuttava Itäkeskuksen kupeessa, poikkeusvyöhykkeellä, jolla vierekkäisten postinumeroalueiden väliset tuloerot ovat lähes koko maan jyrkimmät.

Maakunta-Suomessa yläluokkaa ei ollut tai sitä ei ainakaan näytetty. Vähän kaikki katosivat samaan harmaaseen, joku asui kerrostalokaksiossa, toisen pihassa oli vähän isompi Audi.

Vasta vuosia myöhemmin selvisi, että sijoitusperheen pojalle oli kaikessa hiljaisuudessa lahjoitettu jääkiekkolisenssit ja -varusteet. Ahtaassa rivitaloneliössä asuneen ystäväni suku omistikin miljoonatiliä tekevän suuryrityksen.

Kun Suomessa puhutaan luokkahypyistä, puhutaan yleensä koulutuksesta: hän oli sukunsa ensimmäinen ylioppilas, maisteri, tohtori ja kyllä kertoi siitä. Me keskimääräiset nykykolmekymppiset emme enää hyppää tulotasossa vaan kulttuuripääomassa. Luokkanousu tapahtuu maakuntaporvaristosta kaupunkilaisporvaristoon.

Meillä pikkukaupungin keskiluokassa kasvaneilla meni aina ihan hyvin. Olemme saaneet ulkomaanmatkat ja musiikkiopistoharrastukset, hieman pöytätapoja sekä ennen kaikkea aina riittävän taloudellisen selkänojan. Ja siinä se. Yliopistoon kannustettiin, voisihan siellä opiskella diplomi-insinööriksi ja tienata hyvin.

Lääkäriperheiden elämä helsinkiläisillä hienostoalueilla oli yhtä kaukainen ajatus kuin Hallikaisen kirjassakin.

Sosiologiystäväni huokailikin vastikään, kuinka luokkatietoisiin lehtikirjoituksiin on vakiintunut puhetapa, jossa ”keskiluokka” tarkoittaa suurten keskusten parhaiten toimeentulevia, siis juuri niitä lääkärisukuja, eikä pikkukaupunkien korkeakoulutettuja sairaanhoitajia ja opettajia.

Työväenluokan romantisoimisesta on tullut kirjoja lukevan eliitin uusi suosikkiaihe. Imagekin kirjoitti vastikään oikein reportaasin, jossa etsittiin työväenluokkaista kirjallisuutta. Asetelmassa on jotakin hauskaa.

Etsijät ovat tyypillisesti liberaaleja kaupunkilaisia, mutta koska kyse on nimenomaan kirjallisuudesta, heidän ei tarvitse tahria käsiään kulttuurisesti osattomiin yhteiskuntaluokkiin.

Työväen ääni kiinnostaa, puhtoinen, viisas, mutta ei uusi Matti Mäkelä tai suomalaistettu Michel Houellebecq, joka rohkenisi sanallistamaan kuolevien syrjäseutujen keskituloisen katkeruuden.

Siksi kirjalliset luokkakuvaukset elävät jälleen yhtä kulta-aikaansa. Voin vain kuvitella, miten Otavan neukkareissa on hierottu Hallikaisen käsikirjoituksia lukiessa käsiä yhteen. Tässäkö on meidän Édouard Louis! Tärkeää kirjallisuutta!

Ranskalainen Louis kasvoi maalaisessa kurjalistossa. Hänen romaaniensa kantava ristiriita on, kuinka hän ei olisi mitään ilman kurjalistotaustaansa, jota hän silti syvästi vihaa.

Viimeisimmässä suomeksi käännetyssä teoksessaan Muutos: metodi, hän esittelee pöyhkeän opportunistisesti, kuinka hän opetteli paremman väen tavat – siis kahmi kulttuuripääomia.

Kotikylältä niitä ei voinut saada: oli pakko päästä pois.

Ruotsalaislehti Expressenin kulttuuripomo Victor Malm pohti taannoin, miten pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli on luotu hidastamaan taloudellisten pääomien kasautumista, mutta kulttuurisien pääomien kasautumiseen sen on paljon vaikeampi puuttua. Se kehitys vain kiihtyy, kertovat toistuvat uutiset kouluista.

Luokkapuheessa korostuu taloudellinen eriarvoisuus, kun taas kulttuuriset luokkaerot otetaan usein annettuina. Taloudellisesti köyhä on työväenluokkainen ja jalo, mutta henkisesti köyhä juntti ja persu.

Huippuosaajapolitiikka pitää huolen siitä, että luokkahypyt jatkuvat. Maakunnilla ei ole keinoja houkutella korkeakoulutettuja eikä korkeakoulutetuilla syytä palata maakuntaan.

Luokkakuilu venyy ja syvenee. Selkeimmin se piirtyy vaalien tuloskartoille eikä tulonjakotilastoon.