Sen piti olla aivan tavallinen maanantaiaamu Hiroshimassa. Aurinko paistoi, ja kaupungin asukkaat touhusivat kukin aamupuuhissaan.

Vähän yli seitsemän aikaan 6. elokuuta vuonna 1945 yksinäinen lentokone lensi kaupungin yli ja hälytyssireenit alkoivat ujeltaa, mutta se ei saanut ihmisiä ryntämään pommisuojiin. Sota oli jatkunut jo pitkään, ja hiroshimalaiset kuvittelivat olevansa jumalten suosiossa. Vihollisen koneet olivat syytäneet jo moniin japanilaisiin kaupunkihin tuhoa ja kuolemaa, mutta Hiroshima oli kuin ihmeen kaupalla säästynyt tulimyrskyltä.

Yhtäkkiä aamun rauha rikkoutui hirvittävällä tavalla. Taivas täyttyi sokaisevan kirkkaasta valosta, ja miljoonien celsius-asteiden kuumuus sulatti silmänräpäyksessä kiven ja metallin ja sai ihmiset leimahtamaan tuhkaksi. Joistakin ihmisistä ei jäänyt jäljelle muuta kuin ääriviivat katuun.

Liekit nielivät kaupungin kitaansa, ja polttosäteily aiheutti palovammoja vielä monen kilometrin päässä räjähdyksen keskuksesta.  

Hiroshimalainen opettaja, joka kohtasi taivaalta iskeytyneen tuhon työmatkallaan, kuvasi tapahtumia myöhemmin: ”Sokaiseva välähdys halkaisi taivaan... heittäydyin refleksinomaisesti maahan. Samanaikaisesti kun välähti, tunsin ihollani polttavan kuumuuden. Aika pysähtyi... kuoleman hiljaisuus ehkä muutaman sekunnin ja sitten valtava jyrähdys kuin kaukainen ukkonen. Näin valtavan pilvimassan, joka laajeni ja kiipesi nopeasti kohti taivasta. Se repesi lakikohdastaan vaakasuoraksi muodostelmaksi... se näytti hirviömäiseltä sieneltä, alemmat osat olivat kuin kanta.”

Mikään muu maailmassa ei voinut aiheuttaa yhtä ilmestyskirjamaista tuhoa kuin atomipommi.

Pommin pudottaneen B-29-tyyppisen lentokoneen, Enola Gayn, lentoperämies Robert Lewis kirjoitti päiväkirjaansa järkyttyneenä: ”Etsin sanoja, mutta en löydä ainoatakaan. Voisin sanoa: ’Jumalani, mitä me olemme tehneet! Vaikka eläisin sata vuotta, ei tämän hetken muisto häipyisi ikinä mielestäni!’”

Kuvaukset atomipommin uhrien kärsimyksistä ovat karmaisevaa luettavaa.  Eloonjääneet vaelsivat savuavissa raunioissa kuin aaveet etsien omaisiaan. Heidän ihonsa roikkui mustuneina riekaleina, ja kammottaviksi palaneita ruumiita lojui kaikkialla.

Joku saattoi vielä olla elossa, mutta hänen sisäelimensä olivat valuneet ulos. Kammottavasti palaneen äidin vatsa oli repeytynyt auki, ja hänen vielä syntymätön lapsensa makasi hänen rinnallaan pölyn ja tuhkan peittämänä.   

Harvat tuholta säästyneet sairaalat eivät kyenneet vastaanottamaan kaikkia avun tarvitsijoita. Japanilainen lääkäri, tohtori Akizuki, kuvasi potilaiden hätää: ”Puoliksi tai täysin alastomina he etenivät oudoin, hitain askelin. Matala voihke nousi jostain syvältä heidän sisältään kuin se olisi purkautunut suoraan helvetin sisuksista.”  

Niitäkin, jotka selvisivät hengissä räjähdyksestä, odotti usein säteilykuolema, joka tappoi uhrinsa muutamassa päivässä tai kuukaudessa näiden kärsittyä sitä ennen sietämättömiä tuskia. Joskus säteilyn seuraukset saattoivat ilmetä vasta vuosien kuluttua.

Atomiräjähdyksestä hengissä selviytyneiden ihmisten, niin kutsuttujen hibakushien, elämää varjostaa alituinen kuoleman ja sairastumisen uhka.  Raskaudenaikaisten sikiövaurioiden seurauksena hibakushien jälkeläiset kärsivät usein fyysisistä epämuodostumista kuten pienipäisyydestä eli mikroenkefaliasta, johon voi liittyä vajaamielisyyttä.  

Samaan aikaan kun Hiroshiman asukkaat rämpivät ruumiskasojen keskellä painajaisvaltakunnaksi muuttuneessa kaupungissaan, pommin pudottaneita amerikkalaislentäjiä juhlittiin sankareina.

Nämä satojentuhansien ihmisten kuolemasta ja sairastumisesta vastuussa olevat miehet olivat joukko syyskuussa 1944 erikoistehtävään Tyynenmeren saarelle Tinianille komennettuja amerikkalaisia lentäjiä.

Ottaessaan tehtävän vastaan yksikään miehistä joukkueen komentajaa, eversti Paul Tibbetsiä lukuun ottamatta ei tiennyt, että heidän kuljettamansa kohtalokas lasti oli atomipommi. Neljä metriä pitkällä, 4 000 kiloa painavalla pommilla oli nelikymmenkertainen räjähdysvoima tavallisiin pommeihin verrattuna.

Atomipommin todellinen luonne oli haluttu pitää salassa mahdollisimman pitkään. Tiedemiehet olivat jo kahden vuoden ajan kehitelleet uutta asetta Los Alamosissa, Teksasissa.

Salaperäinen hanke kulki nimellä Manhattan-projekti, ja aselaboratorion tieteellisenä johtajana toimi tohtori Julius Robert Oppenheimer. Uuden pommin uskottiin voivan lopettaa vuosia kestänyt sota yhdellä iskulla. Sen suunnittelua vauhditti japanilaisten hyökkäys Pearl Harboriin joulukuussa 1941.   

Ennen todellista hyökkäystä Nevadan autiomaassa räjäytettiin koepommi 16. heinäkuuta 1945 kello viiden aikaan aamulla.  Aamuyön mustuuteen repesi valtava sientä muistuttava pilvi, jonka valo loisti satojen kilometrien päähän.  

Toistuvat pommiaallot olivat ravistelleet Japania vuoden 1945 alusta alkaen. Kaikki yli miljoonan asukkaan kaupungit olivat jo saaneet osansa tulisateesta, mistä johtuen amerikkalaiset päättivät suunnata tuhoaseensa seuraavaksi pienempiin kaupunkeihin.

Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman kannatti ehdotusta, jonka mukaan pommi otettaisiin käyttöön, mikäli Japani ei suostuisi sitä ennen antautumaan. Suurin osa sotaväsymyksen uuvuttamista japanilaisista oli jo valmis laskemaan aseensa, mutta he eivät voineet hyväksyä totaalisen antautumisen vaatimusta.

Japanilaiset pitivät keisariaan Jumalan kaltaisena olentona, eivätkä he voineet kuvitellakaan tämän luovuttamista liittoutuneiden käsiin. Tämä ratkaisi sen, että atomipommi päätettiin ottaa käyttöön.  

Hiroshima päätettiin valita pääkohteeksi johtuen sen ihanteellisesta maantieteellisestä sijainnista vuorenrinteiden välisesä laakeassa jokilaaksossa. Hiroshima oli Japanin kahdeksanneksi suurin, 365 000 ihmisen asuttama kaupunki.

Hyökkäyspäiväksi valittiin 6. elokuuta 1945, sillä ennusteen mukaan sääolosuhteet olisivat tuolloin optimaaliset. Pommi voitaisiin pudottaa vain kirkkaalta, pilvettömältä taivaalta.

Hyökkäys suoritettaisiin kolmen koneen muodostelmassa. Ensimmäinen kone, eversti Tibbetsin ohjaama Enola Gay, joka oli saanut nimensä Tibbetsin äidin mukaan, kuljettaisi pommin. 

Enola Gayn oikealla puolella lentäisi kone nimeltä Great Artiste, joka pudottaisi laskuvarjolla pommin synnyttämän ilma-aallon voimakkuutta mittaavia laitteita.

Kolmas kone oli valokuvauskone, jonka tehtävänä olisi ikuistaa atomipommin räjähtäminen. Jo ennen näitä kolmea konetta Hiroshimaan oli lähtenyt tiedustelukone tutkimaan sääolosuhteita.   

Kahdentoista hengen miehistöllä varustettu Enola Gay nousi kello 2.45 aamuyöllä kohti Hiroshimaa. Edessä oli tuhansien kilometrien matka meren yli.

Kello näytti 8.15 Hiroshimassa, kun pommi räjähti 550 metriä kaupungin yläpuolella. Enola Gayn lentäjiä kohtasi näky, jollaista ihmissilmät eivät olleet koskaan aikaisemmin nähneet. Miehet tuijottivat sanattomina Hiroshiman peittävää jättiläissientä, joka kohosi tuhansien metrien korkeuteen. Sen sisusta oli täynnä mustaa savua, mikä loi vaikutelman, että pilvi kiehui.

Lentäjien palattua takaisin Tinianille kaikki odottivat uutisia, että Japani olisi antautunut. Japani kuitenkin vaikeni, eikä Hiroshiman tilanteesta saatu mitään tietoja. Oli kuitenkin selvää, että tuhotussa kaupungissa vallitsi maanpäällinen helvetti. Vielä kaksi päivää pommin pudottamisen jälkeen liekit raatelivat Hiroshimaa, josta heittyi taivaalle verenpunainen loimotus.

Vähitellen kuva tuhon laajuudesta alkoi tarkentua. Kuolleiden määräksi arvioitiin noin 200 000. Amerikkalaiset eivät silti katsoneet tehneensä mitään moraalisesti väärää. 

Kuusitoista tuntia atomipommin pudottamisen jälkeen presidentti Trumanin ääni kaikui radiosta vähän puolenyön jälkeen: ”Ei ole mitään epäilystä, että teemme Japanille mahdottomaksi jatkaa sotaa. Mikäli he yhä torjuvat esittämämme ehdot, heitä odottaa ilmasta tuhon sade, jollaista maailma ei ole aikaisemmin nähnyt.”

Uuden pommin pudottamista Japaniin alettiin valmistella välittömästi. Toisen atomipommin  ytimenä oli uraanin sijasta plutoniumia. Sitä kutsuttin nimellä ”fat man” (”lihava mies”) sen vuoksi, että se oli tuhovoimaltaan vieläkin voimakkaampi kuin Hiroshimaan pudotettu ”thin man” (”laiha mies”). Kohteeksi valittiin Kokuran kaupunki, varakohteena oli Nagasaki.

Kokura säästyi tuholta, sillä pommin pudotuspäivänä kaupunkia peitti paksu pilvikerros, mikä esti pommituksen. Pommikoneen päällikkö majuri Charles W. Sweeney käänsi koneensa kohti Nagasakia, mutta sekin oli pilvien peitossa. Sweeney päätti tästä huolimatta valita maaliksi Nagasakin, koska polttoaine oli vähissä.

Atomipommi pudotettiin tutkan avulla Nagasakiin 9. päivänä elokuuta kello 11.01 aamupäivällä. Yli 70 000 ihmistä kuoli välittömästi.  

Psykologista sodankäyntiä Japania vastaan johtanut vara-amiraali Ellis M. Zacharias on arvellut, että kaiken tämän mittaamattoman inhimillisen kärsimyksen aiheuttaminen oli ollut turhaa: ”Japani olisi hyväksynyt antautumisehtomme ilman atomipommejakin.”

Neuvostoliitto julisti Japanille sodan 8. elokuuta. Kaksi päivää myöhemmin Japani ilmoitti olevansa valmis hyväksymään liittoutuneiden valtojen rauhanehdot. Kuusi vuotta kestänyt sota oli päättynyt.

Amerikkalaiset kielsivät sen, että atomipommit olisivat ai-heuttaneet huomattavaa radioaktiivisuutta Hiroshimassa ja Nagasakissa. Uutissulku kesti viisi vuotta, ja hibakus-

hien kärsimykset haluttiin unohtaa. Oikeustaistelut jatkuvat yhä. ●

Teksti Riikka Forsström,  kuvat All Over Press ja Lehtikuva