Apu

Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askola: Puolustaessani maahanmuuttajia ja ­homoseksuaaleja olen saanut paljon vihapostia

Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askola: Puolustaessani maahanmuuttajia ja ­homoseksuaaleja olen saanut paljon vihapostia

"Tässä taistelussa voin säilyttää sisäisen rauhani vain, kun olen johdonmukainen. Auttaa, kun tiedän kuuluvani isompaan joukkoon."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Isäni kuoli, kun olin kahdeksanvuotias. Kirjasto auttoi minua: kirjojen avulla käsittelin tunteitani, löysin selviytymistarinoita ja myös loputtoman jännittävän kirjojen maailman. Anna- ja Runotyttö-kirjoissa toistui se, että vaikeudet aina ­voitetaan. Myös Saariston lapset oli tärkeä kirja. Ja Ronja ryövärintytär on edelleen sankarihahmoni. 
Lauritsalan seurakuntatalosta tuli olohuoneeni. Siellä oli turvallisia aikuisia, jotka vastasivat aikuisennälkääni. Leikin ja askartelin muiden lasten kanssa, kun äiti teki pitkää päivää töissä.
Isän menettäminen opetti sen, että aikuisten pitäisi ottaa lapsen suru todesta. Lasta ei saa pakottaa piristymään tai unohtamaan. Olen myös oppinut kunnioittamaan surun moninaisuutta ja sen omintakeista aikataulua. 
Ihminen pitää helposti mykkäkoulua itsensä kanssa, kun on vaikeaa. Vaikeistakin asioista kannattaa puhua. Minua ovat auttaneet muisteleminen, pitkät keskustelut ystävien kanssa ja ammattiauttajat. 
Kantapään kautta olen oppinut, että ei pidä olla liian kiltti. Silloin joutuu unohtamaan omat haavansa ja kiukkunsa. Jos kiellän haavani ja haaveenikin, päädyn keskitielle, jonka kulkeminen onnistuu vain vaikenemalla. 
Taide on portti kaikkiin tunteisiin, myös ilon tunteisiin. Toivoisin, että kristinuskon suomalaisessakin versiossa osattaisiin rohkeammin iloita. Olen saanut voimaa kirjailija ja runoilija Anna-Maija Raittilan tuotannosta ja elämästä. Häntä avaramielisempää ihmistä en ole koskaan tavannut. Hän oli maailmankansalainen, luova ja loputtoman vieraanvarainen. 
Nuorena teologina pääsin tulevien johtajien koulutusmatkalle Tansaniaan. Sen seurauksena menetin kaiken nokkaviisaan tietämykseni kehitysmaista. Kurssi opetti, että älä luule tietäväsi toisten puolesta, vaan kysy heiltä. 
Puolustaessani maahanmuuttajia ja ­homoseksuaaleja olen saanut paljon vihapostia. Tässä taistelussa voin säilyttää sisäisen rauhani vain, kun olen johdonmukainen. Auttaa, kun tiedän kuuluvani isompaan joukkoon. Vaikka vihapostikirjeet ovat valvottaneet aamuyön tunteina, nukahdan iltaisin nopeasti. Teen ristinmerkin ja pyydän: Jumala, pidä minusta huolta tänä yönä ja anna rauha.
Naisten ja miesten tasa-arvo kirkossa on suhteellinen käsite. Maailmanlaajuisesti katsottuna Suomessa asiat ovat hyvin. Meillä on silti piilevää hyvä veli -verkostoa, joka tuottaa tiettyjä mielikuvia johtajuudesta ja avaa portteja valiokuntiin ja komiteoihin. Miehet eivät välttämättä itsekään tiedosta tätä verkostoa. Mutta jotain on vialla, jos kirkomme ylimmässä johdossa kaikki ovat miehiä ja kirkkoherroistakin vain pieni osa on naisia. 
Piispana päiväni ovat täyttyneet mielenkiintoisista kohtaamisista. Vastapainona arvostan tavallista arkea. Osaan tehdä hyviä pataruokia, jotka maustan yrteillä ja hunajalla. Ja kun olen väsynyt viikon sosiaalisesta ähkystä, on ihanaa käpertyä sohvannurkkaan ja ottaa runokirja käteen. 


Teksti Leena Raivio, kuva Heidi Strengell

Julkaistu: 13.10.2017