Eeva

Heljä Liukko-Sundström: "Mieheni ei koskaan kadehtinut menestystäni"

Heljä Liukko-Sundström: "Mieheni ei koskaan kadehtinut menestystäni"

Taiteilija Heljä Liukko-Sundström katsoo maailmaa ikuisesti lapsen silmin. Heljä ei murehdi mitään. Hän kokee, että edesmenneet poika ja puoliso ovat yhä läsnä.
Teksti Eeva toimitus
Mainos

Tunnelmallisempaa hetkeä on vaikea kuvitella. Istumme vanhassa puutalossa, iltapäivän hämärässä. Suurta salia valaisevat lukemattomat kynttilät. Ne heijastavat valonsa taideteoksille ja kauniisti katettuun ruokapöytään, johon talon emäntä, keramiikkataiteilija Heljä Liukko-Sundström, 79, kantaa huumaavan tuoksuista keittoa.

”Tätä kurkkukeittoa kehuvat kaikki. Naapuruston kesäjuhlille keitämme sitä parikymmentä litraa, ja se syödään aina loppuun”, Heljä toteaa.

Hän kipittää korkokengissään vielä raput alas keittiöön ja palaa saman tien smetanakulhoa kantaen. Smetana kuuluu erottamattomasti keittoon.

Puhumme Heljän pitkästä urasta. Taiteilija on työskennellyt Arabian tehtaalla vuodesta 1962. Hänen käsistään on syntynyt uniikkireliefejä, veistoksia ja laattasarjoja, kelloja, nukkeja ja mukikoristeita. Heljä on kirjoittanut myös useita kirjoja, jotka hän on itse kuvittanut. Palkintoja on sadellut ja professorin arvonimi myönnettiin vuonna 1994.

”Kaikki eivät vieläkään sitä muista”, suorapuheinen Heljä tuhahtaa.

”Meitä professoreita on Arabialla tasan kaksi, muotoilija Heikki Orvola ja minä. Orvola muistetaan mainita aina professoriksi, mutta minun tittelini tuppaa unohtumaan esimerkiksi käyntikortteja painettaessa.”

Professori silottelee sanojaan nauramalla silmät sikkurassa. Hänestä heijastuu ilo ja valo, vaikka takana on raskaita menetyksiä. Esikoispoika Marko kuoli haimasyöpään kymmenen vuotta sitten. Aviopuoliso Kauko menehtyi viime talvena. Pariskunnalla oli takana yhteistä matkaa 57 vuotta.

Heljä kertoo olleensa aina herkkävaistoinen. Hän aistii menehtyneet rakkaat yhä lähellään.

Isän suuri salaisuus

Pitkän ja hyvän avioliiton merkitys on korostunut Heljän arvomaailmassa erityisesti siksi, että hänen lapsuuskodissaan vanhempien avioliitto ei ollut onnellinen.

”Yksi sana muutti kaiken, ja se sana oli Aunus. Me lapset pelkäsimme sen sanan kuullessamme.”

Heljä ja hänen kaksoisveljensä Ilkka olivat syntyneet sodan kynnyksellä. Agrologin koulutuksen saanut isä oli välirauhan aikana Aunuksessa kehittämässä maanviljelystä ja lypsykarjan hoitoa.

”Eräänä päivänä sodan päätyttyä tuntui, kuin kaikki olisi pysähtynyt. Äiti sai kirjeen, jossa kerrottiin, että isällä oli lähes koko sodan ajan ollut toinen nainen Aunuksessa.”

Heljä pohtii, miten vaikealta tilanteen on täytynyt tuntua. Kansakoulun opettajana työskennellyt äiti hoiti isoa maatilaa. Miehen kaksoiselämän paljastuminen oli raskasta, mutta avioeroa ei siihen aikaan hevin otettu.

”Olin kuusivuotias. Muistan kuinka isä selitti ja äiti selitti – enkä ymmärtänyt tilanteesta mitään. Minusta tuli kuitenkin vastuunkantaja ja huolehtija, minulla oli kaksoisveljen lisäksi myös pari vuotta nuorempi pikkusisko, Rauni.”

Vanhemmat pysyivät yhdessä, mutta kaikki oli muuttunut. Jopa palmu, jota vanhemmat olivat yhdessä vuosia huolella kasvattaneet ja joka äidin kertoman mukaan oli heidän liittonsa symboli, kuoli. Äiti sanoi vain, ettei rikkinäistä saa ehjäksi.

Heljä muistaa, miten kotona varoiteltiin, että ulkopuolisille ei Aunus-jutusta saanut hiiskahtaa sanaakaan. Liittoon syntyi myöhemmin vielä neljäs lapsi, Marketta.

”Aina kun Marketta vähän kiukutteli, me vanhemmat sisarukset sanoimme, että sehän on vaan tuollainen sovintolapsi”, Heljä sanoo ja naurahtaa.

Vanhempien yhteiselo parani liiton loppuvuosina, ja se oli lasten ansiota.

Lapset pelastivat avioliiton

Kun isä täytti kuusikymmentä, jokainen lapsista antoi hieman rahaa opintolainoistaan. Koko perhe oli hyvin kiinnostunut historiasta, ja niinpä lapset ostivat vanhemmille matkan Italiaan.

”Mikä voisi pelastaa vanhan ja rikkinäisen avioliiton? No se, jos puolisoilla on aina ollut jokin yhteinen mielenkiinnon kohde ja siihen palataan yksissä tuumin.”

Kun vanhemmat parin viikon kuluttua, Venetsiat ja Rooman katakombit tutkittuaan, saapuivat lomalta, heidän kasvonsa loistivat hyvää mieltä.

”Äiti kertoi, että matkasta riitti puoli vuotta keskustelua. Myöhemmin he jatkoivat matkailua ja kävivät lähes kaikissa Euroopan pääkaupungeissa.”

Heljä puhuu mielellään lapsuudestaan ja vanhemmistaan. Etenkin äiti oli hänelle hyvin läheinen. Usein Heljän puheessa toistuu, kuinka ”äiti sanoi aina”. Humppilassa sijaitsevassa ateljeessaan hän kertoo vierailijoille äitinsä elämästä.

”Kun aikoinaan murrosiässä taistelin itseäni irti äidin ja isän kärsimysten seuraamisesta, olin kotona aika mahdoton, suorastaan häijy. Myöhemmin meistä tuli kuitenkin äidin kanssa mitä parhaimmat ystävät.”

Elämän suurin aarre

Heljä tiesi lapsesta asti, että hänestä tulee taiteilija. Äidinkielen opettaja arveli, että teräväkynäisestä tytöstä sukeutuu kirjailija tai toimittaja. Kuvaamataiteen opettaja oli kuitenkin varma Heljän taiteilijanurasta.

”Itse sanoin 14-vuotiaana, että minusta tulee molemmat. Ilmoitin, että ennen kuin täytän neljäkymmentä, olen julkaissut jotain.”

Heljä oli 38-vuotias, kun hänen ensimmäinen kirjansa, Heljän lempeitä satuja, ilmestyi. Taiteilijalta kysytään usein, mikä on hänen luovuutensa salaisuus.

”Vastaus on yksinkertainen, kuten kaikki suuret viisaudet. Luovuuden salaisuus on siinä, että aikuisessa ihmisessä säilyy ikuisesti alle kouluikäinen lapsi. Lapsi, joka näkee maailman suurilla silmillään koko ajan ihmetellen. Hän on hämmästynyt kaikesta ja kyselee koko ajan. On valtava aarre, jos pystyy eläytymään mihin tahansa”, Heljä Liukko-Sundström sanoo.

Moottoripyöräpoika Humppilasta

Heljän ensimmäisestä poikaystävästä tuli hänen elämänsä mies. Heljä kävi siskonsa Raunin kanssa oppikoulua Kyrössä, ja kesät vietettiin kotona Mynämäellä. Heljä oli 17-vuotias, kun sisarukset lausuivat runoja Mynämäen kesäjuhlilla. Heljä huomasi heti, että kauempana seisoi joku uusi poika moottoripyörän kanssa.

”Tyttökaverit saivat selville, että poika oli Humppilasta kotoisin ja kaverinsa luona käymässä Mynämäellä. Hän oli ajanut kilpaa moottoripyörällä ja soitti bändissä kitaraa. Moottoripyörä oli musta, samoin pojan yllä oleva nahka-asu, ja hänellä oli baretti päässään. Meidän silmissämme hän oli suuri tähti!”

Poika oli Kauko Sundström. Nuoret alkoivat seurustella. Heljä koki sen vaikeaksi. Opettajan lapsena hän tunsi olevansa silmätikkuna pienellä paikkakunnalla.

”1950-luvun lopun ilmapiiri oli epämiellyttävä. Tuntui, että meistä puhuttiin koko ajan selän takana. Kun pääsin Ateneumiin, sanoin, että mennään naimisiin, niin päästään siitä vahtimisesta.”

Kauko ja Heljä avioituivat vuonna 1959. Perheeseen syntyi kaksi lasta, Marko ja Sannakaisa.

”Meillä oli hyvä avioliitto. Tietysti pitkään liittoon mahtuu monta vaihetta. Kaukoa voi sanoa minun muusakseni. Hän ei koskaan kadehtinut menestystäni. Joskus myös ihailu voi kuitenkin olla rasittavaa. Kauko oli tunnettu siitä, että hän piti minua aarteenaan”, Heljä sanoo mietteliäästi.

Ylioppilastutkinnon jälkeen esikoinen Marko sanoi pyrkivänsä Taideteollisen korkeakoulun elokuvaosastolle. Sen perään hän kuitenkin lisäsi, että entä jos pyrkisi vain hyväksi ihmiseksi? Heljän mukaan Marko toteutti tuota pyrkimystä elämänsä aikana.

”Uskon, että jokaisella ihmisellä on elämässä jokin tehtävä, ja kun se on valmis, hän poistuu.”

Heljä on asunut jo yli vuoden yksin kauniissa kodissaan Pohjois-Helsingissä.

“Hän hymyili, sulki silmänsä ja kuoli”

Marko Sundström päätyi lopulta pankkiin töihin. Heljä-äiti on varma, että pojan syöpä tuli lama-ajan aiheuttamasta stressistä.

”Hän oli kauhuissaan, kun joutui sanomaan perheellisiä ihmisiä irti. Häntä oli kaksi viikkoa polttanut selästä, ja lääkäri epäili vuotavaa vatsahaavaa. Marko meni sairaalaan ja sanoi meille, että se on vain sellainen liimausjuttu.”

”Kun menimme häntä illalla katsomaan, hän oli täysin muuttunut mies. Hän pyysi, että hänet haudataan Humppilaan. Hänellä oli haimasyöpä.”

Marko eli diagnoosin jälkeen vuoden verran. Heljä muistaa hänen kuolemansa kauniina.

”Istuimme Terho-kodissa Sannakaisan kanssa sängyn vierellä. Marko makoili silmät kiinni. Yhtäkkiä hän avasi silmänsä, ja hymy levisi hänen kasvoilleen. Se oli samanlainen hymy, joka ihmiselle syntyy kadulla, kun mukava tuttava tulee vastaan.”

”Hän hymyili, sulki silmänsä ja kuoli. Arvelen, että hän näki ehkä mamman ja papan, isovanhempansa, siellä vastassa.”

“Tunnen rakkaat yhä lähelläni”

Heljä sanoo saaneensa rauhan, vaikka Marko kuoli nuorena, 46-vuotiaana. Hänen elämänsä oli tullut valmiiksi, joten hän saattoi poistua.

”En koe kuolleita läheisiäni poissaoleviksi. Kaksoisveljeni Ilkka kuoli muutama vuosi sitten jouluaattona. Hän on usein lähelläni, tunnen kuinka hän tönäisee minua. Usein ateljeessani, kun työskentelen kaikessa rauhassa, koen miten joku menee ohitseni. Se ei ole viimaa, vaan eräänlainen ilmavirta.”

Heljä on tuntenut lapsesta asti, että rajan takana oleva onkin aivan lähellä. Hän kokee poismenneet hyvin voimakkaasti.

”Minulla ei ole vaikeita hetkiä, koska toimin niin kuin Kauko ja Marko olisivat edelleen olemassa. Keskustelen heidän kanssaan mielessäni. Olen ihan varma, että kummallakin on hyvä olla ja he ovat tyytyväisiä. Tunnen sen Kaukon kohdalla vielä selvemmin.”

”Olen odottanut, miten kauan vielä kestää, ennen kuin nämä asiat hyväksytään ja ymmärretään. Meitä herkkä- vaistoisia ihmisiä on kuitenkin yhä enemmän.”

Maa on niin kaunis

Heljä arvelee, että on turhaa tapella uskonnoista. Jumala on joka paikassa, suuri voima ja lähde. Siitä lähteestä pulppuaa erilaisia virtoja, eri uskonsuuntia, mutta alkuperä on yhteinen. Hän ei itse ole koskaan pelännyt kuolemaa ja tietää poistuvansa vasta sitten, kun hänelle määrätty työ maailmassa on valmis.

Kaukon kuolema keväällä oli kuitenkin raskas kokemus pitkän avioliiton jälkeen.

”Viimeiset viisi viikkoa kiersimme sairaalasta toiseen, mikä oli vaikeaa aikaa kaikille. Maaliskuussa lääkäri sanoi, ettei enää ole toivoa.”

”Olimme viimeisenä iltana Sannakaisan kanssa Malmin sairaalassa Kaukon luona. Olin koko ajan jatkanut myös työtäni Humppilan-ateljeessa ottaen vierailevia ryhmiä vastaan. Se oli Kaukonkin toive.”

Lauantaina Heljä ajoi taas Humppilaan. Pihaan päästyään hän soitti tyttärelle. Tämä kertoi, että Kauko oli poistunut aamuseitsemän jälkeen.

”Minulle oli tulossa ryhmä hämeenlinnalaisia naisopettajia. En perunut kierrosta, vaan kerroin heille, että tämä on vaikea hetki, koska mieheni on aamulla kuollut.

Heljä kertoo, että ryhmä oli hetken vaiti. Sitten eräs heistä kaivoi paperin taskustaan ja sanoi, että siinä on aika uusi laulu, jota hän ei välttämättä edes kunnolla osaa, mutta hän yrittää laulaa sen. Laulun nimi oli Suuremman suojassa.

”Sen jälkeen koko ryhmä lauloi Maa on niin kaunis. Se oli unohtumaton hetki, niin minulle kuin varmaan kaikille vieraille”, Heljä sanoo.

Heljää on siunattu hyvällä itsetunnolla. “Uskallan olla oma itseni”, hän sanoo.

“En pelkää mitään”

Heljä Liukko-Sundströmille on työ ollut kaikki kaikessa. Se on ollut sekä työ että harrastus. Kun hän muistelee elämänsä kohokohtia, ne ovat lähes kaikki liittyneet työhön.

”Ateneumissa opiskelu ja Arabialla työskentely ovat olleet hienoa aikaa. Kun sain aikoinaan kustannussopimuksen Otavalle ensimmäisten kirjojeni ilmestyessä, olin äärettömän ylpeä. Ne olivat minulle a ja o, Arabia ja Otava”, Heljä kertoo ja hymyilee.

Arabian tehtaan katon alla Heljä Liukko-Sundström solmi myös elinikäiset ystävyyssuhteet maineikkaisiin taiteilijoihin, kuten Toini Muonaan, Rut Brykiin ja Birger Kaipiaiseen. Heidän töitään on Heljän kodin seinillä ja hyllyillä.

Heljä ei muistele ikäviä asioita eikä tunnusta kokeneensa vaikeita hetkiä, jotka olisivat jääneet mieleen.

”Olen kokenut, että olen aina itsessäni turvassa. Sitä on hieman vaikea selittää, ehkä se on sitä, kun yrittää säilyttää sielunsa puhtaana. Sielun puhtaus näkyy ihmisestä ja tekee hänestä voittamattoman.”

Heljä sanoo, että hänelle on annettu hyvä itsetunto, uskallusta ja rohkeutta.

”Uskallan olla juuri se Heljä, mikä olen. Kun ihminen on vain sitä, mikä on, hän on kelvollinen, voimakas ja vahva.”

”En pelkää mitään. Tyttären kanssa olemme sopineet, että jos näyttää siltä, että joudun makaamaan loppuaikani petipotilaana, niin hän muistaa sopimuksemme.”

Sopimuksessa on kaksi sanaa: pitsipuku ja arsenikki.

”Jokainen saa arvailla, mitä se tarkoittaa”, sanoo Heljä Liukko-Sundström ja nauraa silmät sikkaralla.

Teksti: Eija Huusari

Kuvat: Timo Pyykkö

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 12/2016. Nettiversiota on päivitetty.

Julkaistu: 23.11.2017