Helena Ranta: ”Olen tutkinut parintuhannen väkivaltaisesti kuolleen ihmisen ruumiit – Minulta kysytään usein, miten jaksoin työni”
Sotarikokset
Helena Ranta: ”Olen tutkinut parintuhannen väkivaltaisesti kuolleen ihmisen ruumiit – Minulta kysytään usein, miten jaksoin työni”
Eläkkeellä oleva oikeushammaslääkäri Helena Ranta kuvailee itseään velvollisuudentuntoiseksi maailmanparantajaksi. Hän ei ole kyynistynyt, vaikka näki työssään, mihin ihminen pahimmillaan kykenee.
2Kommenttia
Julkaistu 17.1.2023
Apu Terveys

1. On erotettava oikea ja väärä

”Opin jo lapsena vanhemmiltani, mikä on oikein ja väärin. He opettivat myös kunnioittamaan kaikkia ihmisiä asemasta riippumatta. Isäni työskenteli johtotehtävissä Enso Gutzeitilla Imatralla ja oli tarkka siitä, miten kohteli alaisiaan. Olin neljästä lapsesta nuorin ja synnyin sotien jälkeen. Koska olin kuopus, isä myöntyi helposti pyyntöihini. Kun äiti sanoi ei, isä antoi luvan. Olin sinisilmäinen ja kiharatukkainen lapsi, jolta isän oli vaikea kieltää mitään.

Äitini oli koulutukseltaan matemaatikko, ja ennen sotia hän työskenteli akateemikko Rolf Nevanlinnan assistenttina. Sodan jälkeen äiti oli Kajaanin kauppakoulun rehtori ja jo neljän lapsen äiti. Kun muutimme Imatralle, hän jäi kotirouvaksi sillä ehdolla, että saa auton. Hän opetteli ajamaan isän autolla. Äiti ei kuitenkaan viihtynyt kotirouvana ja tuli kemian opettajaksi kouluuni, Imatran yhteislyseoon. Sillä ehdolla, ettei opettanut minua!

Oikea ja väärä tulivat myös todellisiksi. Kävimme isolla lapsiporukalla omppuvarkaissa toistemme puutarhoissa, vaikka omat puut notkuivat omenia. Minun oli pakko tunnustaa varkaus vanhemmilleni.”

Rakkauteni runoihin syntyi jo lapsuudessa, kun minun piti kerätä marjoja pensaista Lempäälän sukuhuvilalla. En pitänyt poimimisesta, mutta työtä helpotti se, että äiti lausui samaan aikaan runoja suomeksi, ruotsiksi, saksaksi ja englanniksi.

2. Runot ja musiikki auttavat

”Luin jo lapsena paljon. Meillä oli kotona paljon kirjoja, ja kävimme äidin kanssa usein kirjastossa. Luin liian nuorena Nietzschet ja vastaavat. Työelämässä ei ollut aikaa lukea romaaneja, joten aloin lukea runoja. Rakkauteni runoihin syntyi jo lapsuudessa, kun minun piti kerätä marjoja pensaista Lempäälän sukuhuvilalla. En pitänyt poimimisesta, mutta työtä helpotti se, että äiti lausui samaan aikaan runoja suomeksi, ruotsiksi, saksaksi ja englanniksi. Isä lauloi.

Osaan monia runoja ulkoa, puheissani käytän niitä usein johdatuksena. Yksi tärkeistä runoista on se, jossa kerrotaan, että meillä on velvollisuus niitä kohtaan, jotka puhuivat, kun heillä oli vielä huulet. Myös klassinen musiikki on tärkeää. Minulla on ollut Radion sinfoniaorkesterin vuosikortti yli 50 vuotta. Musiikkia kuunnellessani rentoudun täysin. Kun vierailin syksyllä Elämäni biisi -ohjelmassa, valitsin I love Paris -kappaleen, mutta minulle tärkeimpiä on silti Berliozin Suuri kuolinmessu."

Englanniksi pystyin olemaan inhottavampi kuin olisin kyennyt äidinkielelläni.

3. Luonto on henkireikä

”Olen sienifriikki. Parhaillaan varastoissani on neljäkymmentä litraa kuivattuja korvasieniä ja lisäksi suppilovahveroita, kantarelleja, herkkutatteja ja matsutakeja eli tuoksuvalmuskoita. Ne tuoksuvat samalta kuin halpa venäläinen hajuvesi nimeltä Punainen tori! Keitän niistä japanilaista kirkasta keittoa, johon tulee matsutaken lisäksi vihanneksia ja äyriäisiä.

Äitini oli kuin kävelevä tietosanakirja. Opin häneltä kasvit, kun kävelimme luonnossa. Minun aikanani koulussa kerättiin kasvio, joka myös oli hyvää oppia.

Teimme sisareni kanssa parinkymmenen vuoden aikana useita hiihtovaelluksia Saariselällä ja Käsivarren Lapissa. Olen kävellyt 313 kilometriä Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitillä ja kiivennyt Kilimanjarolle sekä patikoinut Hossalla ja muuallakin Pohjois-Karjalassa.

Luonto on minulle yhä tärkeä henkireikä. Se on tärkeä sekä fyysisesti että henkisesti. Selkäni alkaa olla kuitenkin siinä kunnossa, etten mieti enää pitkiä vaelluksia. Meillä on viiden hengen Santiago-ryhmä, ja olemme kävelleet täällä kotimaisemissa lyhyempiä pikkureittejä.”

Minulta kysytään usein, miten jaksoin työni. Selitys voi olla velvollisuudentunteessani. Olen tutkijaluonne, ja joku maailmanparantaja minussa on.

4. Kyynisyyttä pitää välttää

”Olen nähnyt virkatyössäni tuhansia kuolleita sotakentillä, luonnonkatastrofeissa ja onnettomuuksissa sekä tutkinut parintuhannen väkivaltaisesti kuolleen ihmisen ruumiit. Minulta kysytään usein, miten jaksoin työni. Selitys voi olla velvollisuudentunteessani. Olen tutkijaluonne, ja joku maailmanparantaja minussa on.

Neuvotteluissa vihamielisten osapuolten kanssa oli hyvä yllätysmomentti, että olin ainoa nainen. Neuvottelut käytiin englanniksi. Se auttoi, koska englanti ei ole tunnekieleni, kuten suomi. Työtehtävissä oli pantava työvaihde päälle, ja englanniksi pystyin olemaan inhottavampi kuin olisin kyennyt äidinkielelläni olemaan.

Henkinen ’palomuurini’ rakentui riittävän korkeaksi enkä ole nähnyt painajaisia kokemastani. Joskus voi tulla deja vu -kokemuksia. Yksi sellainen tapahtui maaseutuasunnollani, kun seison kotini lähellä olevassa ylämäessä pienen kaivon vieressä. Mieleeni tuli hetki, kun seisoin kaivon kannella Kosovossa. Kun kansi avattiin, kaivossa oli monta ruumista. En ole kyynistynyt työn takia. Sen olen oppinut, että ihminen on yllättävän kekseliäs pahuudessaan. Silti ihmisen hyvyyteen on uskottava.”

Helena Ranta

  • Ikä: 76 vuotta
  • Ammatti: eläkkeellä oleva oikeushammaslääkäri
  • Perhe: kolme sisarusta lapsineen
  • Ajankohtaista: mukana Suomen dekkariseuran raadissa valitsemassa Vuoden johtolanka -palkinnon voittajaa.

2 kommenttia