Apu

Heikomman puolella



Heikomman puolella

”Ylpeys oli muuttunut enemmänkin velvollisuudentunnoksi.”
Teksti Juha Itkonen

Kolmen ja puolen vuoden kohtuullisen palvelusajan jälkeen vanha puhelimeni pimeni. Ajatus uuden ostosta ei erityisemmin innostanut: varhaiskeski-ikäisen miehen haikeudella muistelen jo ei niin kovin kaukaista aikaa, jolloin puhelimet olivat vielä puhelimia, eivät pieniä tietokoneita.

Se oli myös aikaa, jolloin suomalaisten suunnittelemat puhelimet kelpasivat koko maailmalle. Vuonna 1997 ostamani ensimmäinen kännykkäni oli Nokia, samoin kaikki sen jälkeiset. Ehkä valinnassa on aina ollut mukana myös ripaus isänmaallista ylpeyttä – siitäkin huolimatta, että Nokia kasvoi jo kauan sitten globaaliksi jättiläisyritykseksi, joka kuristi säälimättä alihankkijoitaan ja siirsi tuotantoaan Suomesta halvempien kustannusten maihin.

Nyt ylpeys oli sitten muuttunut enemmänkin velvollisuudentunnoksi. Ajattelin, etten halua olla rotta, en jätä uppoavaa laivaa. Marssin Nokian lippulaivamyymälään Helsingin Aleksanterinkadulle, tein valintani ja astelin ulos Lumia taskussani.

Tunnelma kaupassa ei ollut valoisa. Ahdingon aisti, asiakkaita ei parveillut mallikappaleiden ympärillä samaan tapaan kuin joskus aiemmin. Sadan metrin päässä samalla kadulla virallisen Apple-kaupan ovi kävi tiuhaan tahtiin.

Olisinko minäkin oikeasti halunnut iPhonen? Tavallaan, sehän on minun ikä- ja yhteiskuntaluokkani tämän hetken virallinen puhelin. Melkein kaikilla ystävilläni on iPhone. Ne, joilla ei ole, suunnittelevat hankkivansa sellaisen. Eikä se ole mikään ihme, Applen menestys ei ole syntynyt sattumalta. Kun Nokian johtajat paistattelivat hegemoniansa huipulla, jossain Piilakson parakeissa suunniteltiin vallankumousta, joka nyt on vaarassa tuhota vanhan markkinajohtajan kokonaan. On erinomainen strategia valmistaa hyvännäköisiä tuotteita, joita on yksinkertaista käyttää.

Jokin silti esti iPhonen oston. Toki se olisi ollut myös neljäsataa euroa kalliimpi, mutta kyse ei ollut pelkästään rahasta. Ajattelin Steve Jobsin kuolemaa, suuren johtajan poismenoa ja sen jälkeistä varauksetonta ylistystä. Ajattelin hänen käytettävyysstrategiansa kääntöpuolta, tavallista julkeampaa pyrkimystä sitoa asiakkaat käyttämään pelkästään oman yrityksensä palveluita. Ajattelin oranssikaapuista buddhalaismunkkia, jonka olin nähnyt Lontoon jättimäisessä AppleStoressa puolitoista vuotta aikaisemmin. Ehkä nimenomaan se oli ratkaiseva tekijä, muisto Regent Streetin vilinästä. Kun munkitkin hipelöivät iPhoneja, on tultu liian pitkälle.

Tunteet ohjaavat ostopäätöksiä: kaikki haluavat olla mieluummin voittajan kelkassa. Nokiankin suurin ongelma tällä hetkellä on yrityksen karmivasta tappiokierteestä syntyvä epäonnistujan imago, ei niinkään tuotteiden laatu.

Toisaalta kuluttajissakin elää myös se pieni penkkiurheilija, joka jalkapallo-otteluissa haluaa olla mieluummin altavastaajan puolella. Kun yritys kasvaa liian suureksi, sitä aletaan vierastaa. Yritys itse muuttuu varomattomaksi, itsestäänselvyydeksi muuttunut menestys alkaa ruokkia ylimielisyyttä. Niin kävi Nokialle, niin on käynyt monelle muullekin, ja vaikka siihen on vaikea uskoa juuri nyt, niin voi hyvin käydä myös Applelle.

Myötätuuli ei ole ikuista. Jyrkinkin syöksy päättyy joskus. Jos Nokia vain jotenkin onnistuu selviämään siitä hengissä, se voi vielä hyvinkin muuttua vikkeläksi ja ketteräksi haastajaksi, sellaiseksi kuin Apple oli kymmenen vuotta sitten. Sellaisista yrityksistä ihmiset pitävät, Goljatit haastavista Daavideista.

Julkaistu: 5.7.2012