Eeva

Heikki ja Vilma Kinnunen: "Välillämme ei ole teeskentelyä"

Heikki ja Vilma Kinnunen: "Välillämme ei ole teeskentelyä"

Näyttelijä Heikki Kinnusen ja hänen kuopuksensa Vilman välit ovat olleet aina lämpimät ja läheiset. Vilman riippumattomuuden tarve oli suuri ja hän muutti nuorena omilleen. Isän ei ole kuitenkaan koskaan tarvinnut olla tyttärestä huolissaan.
Teksti Eeva toimitus
Mainos

Näyttelijä Heikki Kinnunen astuu Tampereen-junasta Helsingin rautatieaseman laiturille. Hänessä on edelleen sitä jotakin, karismaa, mitä seitsemänkymmentä ikävuotta ei ole häivyttänyt.

Noudamme Vilma Kinnusen, 29, kampaajalta. Heikin nuorimmainen ja tätä puolitoista vuotta vanhempi Paavo Kinnunen ovat syntyneet liitosta näyttelijä Satu Silvon kanssa. Esikoisen, Santeri Kinnusen, 48, äiti oli Heikin ensimmäinen vaimo, näyttelijä Rose-Marie Precht.

Heikki Kinnunen sanoo kohdelleensa lapsena Vilmaa kuten tämän veljeä. Ainoaa tytärtä ei lellitty.

Isän ja tyttären suhteet ovat lämpimät, sen huomaa ensimmäisestä katseesta.

”Jatkamme keskustelua siitä, mihin on viimeksi jääty. Se onnistuu, vaikkemme olisi tavanneet pitkään aikaan. Meidän suhteessamme ei ole teeskentelyä, olemme niin läheisiä”, Heikki toteaa, Heikki ja Satu erosivat Vilman ollessa 13-vuotias. Vilma ja Paavo jäivät tuolloin asumaan isänsä luokse. Pari vuotta myöhemmin Vilma muutti yksin asumaan.

”Muutin aivan äidin naapuriin, joten ei se ihan täydellistä itsenäistymistä ollut. Ruokaostokset teimme yhdessä, ja koska äiti halusi seurata, miten minulla menee, hän kieltäytyi ostamasta minulle omaa pesukonetta. Kävin äidin luona vuoden verran pesemässä pyykkini”, Vilma kertoo nauraen.

“Meillä äiti oli väkevämpi voima”

Vilma on kuin ruskeasilmäinen pieni keiju isänsä rinnalla. Tuliko ainoaa tytärtä pienenä lellittyä?

Heikki pudistaa päätään.

”Lapsilla oli niin vähän ikäeroa, ettei Vilma edes tuntunut kuopukselta. Samalla tavoin häntä kohtelin kuin Paavoakin. Tosin Vilma oli erikoinen lapsi. Tytöllä oli niin valtavan vahva sisäinen maailmansa.”

Vilma hymyilee tummat silmät vilkkuen.

”Koulumatkoilla kerroin ääneen omia tarinoitani.”

Hän kuvitteli kertomuksen mielessään ja lausui tarinaan muodostunutta vuoropuhelua.

”Kun rullaluistelin Oulunkylässä radanvartta pitkin, kuvittelin vieressä virtaavassa purossa tarinan ja kerroin sitä ääneen. Oli todella vaikea kertoa juttuja hiljaa mielessäni. Jos joku tuli vastaan, saatoin hetkeksi vaieta – edellyttäen että huomasin vastaantulijan.”

Vilma myös kirjoitti paljon.

”Meillä oli tietokone, ja nehän olivat aluksi aika surkeita. Kerran Paavo halusi asentaa koneelle jonkun pelin ja tuhosi yhdellä napin painalluksella kaikki tekstini.”

Isä ei ollut ankara, sanoo Vilma. Hän ei muista, että lapsia koskaan olisi uhattu ’odotas kun isä tulee kotiin’ -lauseella.

”Meillä äiti oli se väkevämpi voima.”

Vanhemmat olivat työkiireiden ja matkojen takia paljon pois.

”Äidin vanhemmat, jotka asuivat Valkealassa, olivat joko meillä tai me olimme heidän luonaan. Mummi uhkasi monesti: ’Kun pappa tulee, niin mie sanon sille.’ Kun pappaa ei enää ollut, mummi muutti lauseen: ’Kun äiti tulee, niin mie sanon sille.’ ”

“Isä muistutti aina, että vapaus tuo vastuuta. Jos hölmöilee, joutuu itse kantamaan seuraukset”, Vilma kertoo.

Lapsuus Turun saaristossa

Siirrymme lounaalle taiteilijaravintola Kosmokseen. Heikillä on paikasta monta muistoa. Hän tilaa Leijonankäpälä-nimisen annoksen, jollaista ei ruokalistalla mainita. Pian tarjoilija kantaa näyttelijän eteen tartarpihvin.

Lounaan ääressä isä ja tytär muistelevat menneitä. Perheellä oli kesäpaikka Iniössä Turun saaristossa ja purjevene, jonka nimi oli Arkangel.

”Purjehtiminen oli kivaa. Joskus mentiin jopa Maarianhaminaan”, Vilma muistelee.

Heikki keihästää lihaa haarukkaansa ja luo tyttäreen hyväntahtoisen katseen.

”Ei menty koskaan Maarianhaminaan. Ulkosaaristoon purjehdittiin.”

”No jonnekin pitemmälle reissulle kuitenkin, ja kivaa oli. Usein oltiin yötä jossain saaressa tuttavaperheen luona. Ja minigolfia pelattiin yhdessä kesäisin. Olin siinä omasta mielestäni tosi etevä”, Vilma jatkaa.

Heikki pohdiskelee yhteistä menneisyyttä.

”Käsitykseni mukaan lapsilla oli erittäin tavallinen ja normaali lapsuus. Ei sieltä löydy pahemmin traumoja tai tragiikkaa.”

Erimielisyydet kuuluivat normaaliin elämään.

”Joskus tuntuu, että on muodikasta, kun on ollut ankea lapsuus tai on ollut lasten kanssa niin vaikeaa, että on juuri ja juuri selvitty”, Heikki jatkaa.

Vilma nyökyttelee.

Oliko koulussa joskus harmia siitä, että vanhemmat olivat tunnettuja näyttelijöitä?

”Kaverit eivät koskaan ainakaan minun kuulteni sanoneet mitään. Yhden negatiivisen tapahtuman kuitenkin muistan. Olin aika huono matematiikassa, ja kerran opettaja sanoi, että kyllä minunkin täytyy opiskella kunnolla, vaikka vanhempani ovat mitä ovat.”

Se tuntui Vilmasta epämiellyttävältä.

”Ei siksi, että olisin hävennyt vanhempiani tai etten olisi arvostanut sitä maailmaa, missä he elivät. Mutta ajattelin, ettei se ollut oikeudenmukaista, että minut määriteltiin sen mukaan, mitä vanhempani ovat ja mitä he tekevät.”

Vilma ei kertonut tapauksesta kotona, vaikka se kiukutti ja hämmensi.

”Kerroin vasta paljon myöhemmin.”

Heikki rypistelee kulmiaan.

”Jos olisit kertonut sen heti, jotain reaktiota olisi saattanut meiltä kohdistua kouluun päin.”

“Vilma on päättäväinen ja nokkela”

Omenat eivät ole kauas puusta pudonneet. Heikin kaikki kolme lasta ovat näyttelijöitä. Vilma hankki itselleen ensin aivan toisenlaisen ammatin. Hän on suorittanut ravintolakoulu Perhossa majoitus- ja ravitsemusalan tutkinnon. Eri ravintoloissa työskentelyä on takana jo kymmenen vuotta.

”Paavo-veljeni porvarillinen ammatti on maalari. Santeri onkin sanonut, että hän on ainoa, joka on vain näyttelijä. Itse menin töihin ravintolaan jo viisitoistavuotiaana”, Vilma kertoo.

Vilma sanoo olleensa huono koululainen. Paikallaan istuminen oppitunneilla kyllästytti.

”Päätin, etten mene lukioon, koska en jaksanut istua hiljaa ja kuunnella. Olenkin opetellut myöhemmin kutomaan. Kun käsillä on samaan aikaan jotain tekemistä, pystyn keskittymään paremmin.”

Hän halusi päästä tekemään töitä nopeasti. Riippumattomuuden tarve oli suuri.

”En halunnut pyytää rahaa vanhemmilta tai mennä sosiaalitoimiston luukulle. Päättelin, että ravintola-ala olisi sellainen, missä töitä riittäisi.”

Heikki katselee kuopustaan hyväksyvästi.

”Vilma on ollut viitseliäs ja elättänyt itsensä ahkerasti varhaisnuoruudesta lähtien. Hän on päättäväinen ja nokkela tyttö. Ei tarvitse vanhempien ihmetellä, miten lapsi pärjää. Itsenäisesti ajatteleva tyttö on pärjännyt pienestä pitäen.”

Näytteleminen on kuitenkin koko ajan ollut lähellä Vilman sydäntä. Hän oli jo yhdeksänvuotiaana mukana elokuvassa Pekko ja unissakävelijä, missä hän esitti Satu Silvon näyttelemää roolihahmoa lapsena.

Isä kertoo tarinoita

Vilma on esiintynyt useassa televisiosarjassa sekä kesäteatterissa. Suomi 100 -juhlavuoden viralliseen ohjelmistoon kuuluvan musikaalin kantaesitys oli helmikuussa. Vilma on ollut myös vierailijana television Uusi päivä -sarjassa.

Heikki Kinnunen jäi eläkkeelle kahdeksan vuotta sitten, mutta hän jatkaa työntekoa edelleen. Hän asuu Tampereella yhdessä avovaimonsa puvustaja Marianne Pietiläisen kanssa.

Tiedustelen tyttäreltä, mikä on parasta isässä. Vastaus tulee empimättä.

”Hän on keskusteleva, filosofinen isä. Esimerkiksi isänpäivänä, jolloin me kaikki lapset kokoonnumme isän luokse, juttelemme yömyöhään kaikenlaisista asioista. Isä on hyvin avoin keskustelulle: hän ei yritä olla auktoriteetti, joka sanoo, että asian laita on näin ja näin se toimii. Lisäksi hän on tarinankertoja. Hyviä, kiinnostavia ja hauskoja tarinoita riittää loputtomasti.”

Entä ärsyttääkö mikään piirre? Vilma pohtii hetken.

”Ehkä se, että kun hän silloin tällöin käy täällä Helsingissä, niin hän ei kerro meille lapsille, että on täällä. Ärsyttää, kun kuulemme siitä jälkeenpäin. Olisihan ollut kiva tavata. En muista kuitenkaan, että lapsena olisi mikään tietty yksittäinen juttu ärsyttänyt.”

Vilma katsoo isäänsä lempeästi.

”Isä sanoi usein yhden lauseen: vapaus tuo vastuuta. Eli jos hölmöilee, niin itse kantaa seuraukset. Muistan sen aina.”

Entä, kun kuvioihin alkoi tulla poikakavereita? Vilma alkoi seurustella vakituisesti jo hyvin nuorena, 14-vuotiaana. Mitä isä siihen sanoi?

Heikki hörähtää.

”Mitä sanomista minulla siihen olisi ollut? Itselläni oli vakituinen vielä nuorempana.”

Kritiikin antamisen taito

“Vilma on ollut itsenäinen pienestä pitäen. Meidän ei ole tarvinnut pelätä, kuinka hän pärjää”, Heikki kehuu.

Vilma asuu tätä nykyä Helsingissä Martta-koiransa kanssa. Martta on vajaan kahden vuoden ikäinen, monirotuinen koira, joka on Vilmalle hyvin rakas. Santeri-veli asuu naapuritalossa, ja hänellä on 15-vuotias Elmeri-poika, joka on toistaiseksi Heikin ainoa lapsenlapsi.

Teatteri yhdistää isää ja tytärtä. He käyvät kiinnostavan keskustelun roolin opettelusta ja tulkinnasta. Vilma toteaa, että kokemuksen myötä hän on yhä avoimempi erilaisille lähestymistavoille ja näkökulmille.

”Näyttelemisen alkuvaiheessa tein jo näytelmää lukiessani päätöksiä, miten rooli pitää esittää. Silloin saattoikin käydä niin, ettei henkilö hengittänyt näyttämöllä.”

On helpottanut ymmärtää, että riittää, kun opettelee oman osuutensa ja antaa sen olla muistissa.

”Harjoituksissa muut näyttelijät tulevat roolihahmoineen mukaan ja alamme yhdessä pelata sen kanssa, millainen rytmi, sävy ja sisältö näytelmään muodostuu. Jos etukäteen päätän, miten osani esitän, tulos saattaa olla huono”, Vilma pohtii.

”Juuri niin. Emme ole pelkkiä juonen kertojia, tarina pitää myös tulkita”, vahvistaa Heikki.

Annatko kritiikkiä tyttärellesi?

”En sano, että tuossa olit huono ja tuossa taas hyvä. Katson esitystä kokonaisuutena ja miten se toimii”, Heikki sanoo.

Vilma ei myöskään koe isänsä sanomisia kritiikkinä.

”Se on sitä samaa keskustelua, mitä muutenkin käymme. Äitiä sen sijaan olen joskus pyytänyt katsomaan harjoituksia jo varhaisessa vaiheessa, jos on tuntunut, ettei nyt oikein toimi eikä ohjaaja sano mitään. Äiti saattaa silloin antaa joitakin teknisiä neuvoja”, Vilma kertoo.

“Näytteleminen on kuin pokeria”

Entä mikä Vilmaa vetää teatterilavalle?

”Teatterin tekeminen on ongelmanratkaisua. Se on ehkä tämän työn kiinnostavin osuus.”

Harjoituskausi voi Vilman mielestä olla jopa jännittävämpi kuin esityskausi, koska silloin tehdään alustavat ratkaisut.

”Viimeistään näytöskaudella ne hioutuvat ja nivoutuvat kokonaisuuteen soljuviksi. Näyttämötaiteessa toisto ei kyllästytä, sillä parhaassa tapauksessa henkilöhahmo menee koko ajan eteenpäin ja syvenee”, Vilma pohdiskelee.

Mitä näytteleminen sitten antaa? Vilma hymähtää.

”Mitä työ kullekin antaa: mielihyvää? Jonkinlaista henkistä tyydytystä? Itse ajattelen tekeväni teatterin keinoin omaa maailmanparannustyötäni.”

Näyttelijät ovat Vilman mukaan kautta aikojen olleet oman aikansa uutismiehiä ja -naisia. He ovat välittäneet ajankuvaa, saaneet ihmiset kokoontumaan yhteen ja keskustelemaan siitä, mitä näkivät ja kokivat.

”Ehkä tärkein asia omalla kohdallani on se, kun onnistun liikuttamaan jotakin ihmistä”, Vilma arvelee.

Ja työ pitää tehdä riemulla. Heikki Kinnunen vertaa näyttämölle nousemista pokeripeliin silloin, kun kädessä on hyvät kortit.

”Minulta on kysytty, vieläkö näyttämölle meneminen jännittää. Minulla on ennen esitystä korttivilu. Se tarkoittaa sitä, että kun pokeria pelatessa on hyvä käsi, niin oikein vilustaa ja jännittää, miten paljon minä voitan. Ei se, miten paljon häviän. Se on näyttelijän työssä se juttu”, Heikki sanoo.

Jälkiruokakahvit on juotu. Isä ja tytär lähtevät yhtä jalkaa ulos ja tarinoivat mennessään tauotta.

Teksti: Eija Huusari

Kuvat: Paavo Martikainen

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 11/2016. Nettiversiota on päivitetty.

Julkaistu: 19.1.2017