On kaunis syysaamu 2015. Parikymppinen Heidi kävelee vankilaan ja käy läpi turvatarkastukset. Hänet ohjataan kokoushuoneeseen, ja Heidiä huvittaa, sillä hän oli odottanut kliseistä ”lasin läpi” -tapaamista.

Huoneessa istuvat ennestään tutut Kriminaalihuollon tukisäätiön työntekijät, jotka kysyvät Heidiltä viime hetken fiiliksiä.

– Siinä kohtaa alkoi jännittää, kun oveen koputettiin. Sisään käveli jääkaapin kokoinen bodattu äijä, Mikko, joka vaikutti hermostuneelta. Hymyilin Mikolle, ja sen jännitys tuntui laskevan. Tajusin, että se oli minua vain muutaman vuoden vanhempi. Eli tekonsa tehdessään vielä ihan kakara, Heidi muistelee.

Näin saman tilanteen koki Mikko:

– Jännitti, koska odotin pahinta mahdollista vaihtoehtoa; että se alkaa huutaa, itkeä, haukkua ja raivota, mikä olisikin ollut todennäköistä. Olin myös valmistautunut siihen. Tapahtui päinvastoin. Heidi oli yllättävän positiivinen, kun miettii mitä on tapahtunut, Mikko sanoo.

Heidi on parikymppinen opiskelija, joka rahoittaa opintonsa kahdella työllä. Hän on kihloissa ja asuu Kotkan lähistöllä.

Mikko on kolmekymppinen ja istuu vankilassa ensikertalaisena pitkää tuomiota Heidin isän murhasta. Rangaistus on puolessavälissä.

– Miten on mennyt? Suurin osa ihmisistä sopeutuu kaikkeen. Pakkohan tänne oli sopeutua, Mikko sanoo.

Heidi oli juuri täyttämässä kolmetoista, kun äiti kertoi, että Heidin isä on surmattu. Tekijä saatiin kiinni eikä Heidiä päästetty oikeudenkäyntiin, mutta myöhemmin täysi-ikäisenä hän hankki tapahtumaan liittyvät asiakirjat.

– Kun tieto kuolemasta tuli, se ei silloin iskenyt. Isä ei ollut läheinen, sillä olen aina asunut isäpuoleni kanssa eli pidän häntä oikeana isänä.

Vanhemmat asuivat aikoinaan avoliitossa ja erosivat, kun Heidi oli vielä pieni. Äiti hankki isälle lähestymiskiellon.

– Eron jälkeen isä halusi tavata minua. Äiti laittoi ehdoksi, että sen on tapahduttava vain valvotuissa olosuhteissa, eikä isä suostunut, joten sen jälkeen vain soiteltiin.

Heidin Isä oli alkoholisti jo toisessa polvessa. Bisnesmies, jonka yrityksen 1990-luvun lama kaatoi.

– Tavallinen surullinen tarina. Isä alkoi pyöriä epämääräisissä porukoissa yrittäen välillä päästä pystyyn, mutta huonolla menestyksellä. Jossain vaiheessa hän alkoi kaiketi käyttää muutakin kuin vain alkoholia. Minulla on hämärä muistikuva tilanteesta, missä äiti soittaa poliiseja, koska isällä on ase. Selvin päin isä oli mukava.

Vasta aikuisiällä Heidi tajusi, että häneltä vietiin mahdollisuus tutustua isään.

– En koskaan opi tuntemaan isältä perittyä puolta itsestäni, koska en ehtinyt tutustua isääni. Ja koska isoäitiäkään ei enää ole, en saa enempää kuulla isästäni. 

– En halua haukkua. Ei hyvin käyttäytyvä, arvioi Mikko Heidin isää.

Kriminaalihuollon tukisäätiön eli Kritsin vakavien rikosten sovittelusta otettiin Heidiin yhteyttä keväällä 2015.

– Työntekijä soitti ja kysyi, onko X isäni. Hämmennyin, koska kukaan ei tiedä oikeasta isästäni. Hän kertoi sovittelutoiminnasta ja kysyi, haluaisinko lähteä mukaan ja olisiko tapaaminen jossain vaiheessa mahdollinen. Tapaamispyyntö oli tullut Mikolta. Suostuin heti, sillä halusin päästä kysymään asioita, jotka olivat epäselviä.

Ennen kaikkea Heidiä kiinnosti, miksi Mikko halusi tavata: pyytää anteeksi vai hyötyä tapaamisesta jollain tavalla?

– Krits teki selväksi, ettei Mikko tästä hyödy kuin psyykkisellä tasolla eikä tapaaminen vaikuta tuomioon, Heidi lisää.

– Ajattelin, että oli parempi mennä tapaamaan kuin ylläpitää muiden syöttämiä harhakuvia; että kyseessä oli sairas, verenhimoinen hullu, joka jo ennen tapahtumaa oli pudonnut yhteiskunnasta. Teko oli raaka ja väkivaltainen, tuomio tuli murhasta, ja siihen liittyi myös ruumiin piilottaminen. Koska olin tapahtuman aikana aika nuori, ajattelin, että sen täytyy myös olla vähän tyhmä, kun jäi kiinni. Halusin nähdä itse, millainen tyyppi se on.

– Vuonna 2012 telkkarista tuli amerikkalainen ohjelma miehestä, joka oli tappanut yhden kaverin. Se osallistui sovitteluprosessiin ja ohjelmassa näytettiin, kun se tapasi uhrin äidin. Tuli sellainen tunne, että tuo olisi kuin mulle tehty, Mikko kertoo.

– Ajattelin, että jos tapaamisesta voisi olla jotain apua uhrin omaisille ja ehkä itsellenikin, mutta enemmän niitä omaisia ajattelin. Käräjillä kävi sääliksi, kun sen miehen äiti itki. Tuli sellainen empatia omaisia kohtaan.

– Vankitoveri oli osallistunut sovittelutoimintaan. Kävin kysymässä siitä, ja se antoi esitteen. Laitoin heti seuraavana päivänä psykologille lapun, että tämä kiinnostaisi. Keskusteltiin ja se laittoi viestiä Kritsiin. Ne tulivat mua tapaamaan, useitakin kertoja. Halusin tavata sen miehen äidin ja Heidin, ja kertoa, että olen pahoillani. Mutta sen miehen äiti ehti kuolla.

– Kerroin lähimmille vankilatovereille, että aion osallistua. Joku kyseli miksi? Vastasin, että siitä saattaa olla apua uhrin omaiselle. Eihän tapahtunutta pysty hyvittää, mutta ainakin pystyy edes jotain tehdä.

Kesän aikana Heidin sekä Mikon tapaamishalukkuutta varmistettiin Kritsin taholta useammalla tapaamiskerralla.

– Ymmärrän valmistelut: jos sinne viedään herkkä, hysteerinen ja vihainen ihminen, joka huutaa ja heittelee tavaroita, tapaaminen ei johtaisi mihinkään järkevään. Myös vankilaympäristö voi olla pelottava tai ahdistava, Heidi sanoo.

Molemmilla oli mahdollisuus ottaa mukaan tukihenkilö, joka voi olla ystävä, sukulainen tai Rikosuhripäivystyksestä saatava tukihenkilö. Heidi valitsi serkkunsa.

Tapaaminen kesti tunnin.

– En laatinut valmista kysymyslistaa, mutta halusin tietää yhden asian: Miksi? Teon motiiviksi löytyi isän väkivaltainen ja agressiivinen käytös. Mikko ei yrittänyt puolustella tekoaan.

Uskoitko vilpittömyyteen?

– Kyllä sen siitä näki.

– Sanoin, että olen pahoillani eikä homman pitänyt tällä tavoin mennä ollenkaan. Se oli siis pahoinpitelytilanne, joka riistäytyi käsistä. Tarkoitus ei ollut riistää henkeä eikä aiheuttaa vakavia vammoja. Eniten yllätti, ettei niitä haukkuja sitten tullutkaan. Ehkä itse olisi ollut vastaavassa tilanteessa vihaisempi. Se riippuu varmaan siitä, miten asian on käsitellyt.

– Yritin tehdä tilanteesta rennon, sillä syyttäminen ei olisi johtanut mihinkään. Kyllä se tietää, mitä on tehnyt, ja elää sen asian kanssa joka päivä, Heidi miettii.

– Koska isän sukulaisia ei enää ole, kysyin Mikolta myös paljon siitä, millainen ihminen isä oli ollut. Että saa kertoa kaunistelematta. Ja sieltähän se tuli, että kun aamuyhdeksältä Alko aukesi, sinne isä meni. Meissä on kuulemma paljon samaa näköä.

Kun Heidi käveli kahden tunnin kuluttua vankilasta ulos, olo oli huojentunut.

– Tapaaminen oli hyvä, tyhjentävä ja tarpeellinen. Tekijä ei ole enää kasvoton eikä isän kuoleman suhteen jäänyt kysymyksiä.

– Jälkikäteen oli hyvä fiilis, se oli antoisa tapaaminen, ja kiitos Kritsille ja Heidille, että se järjestettiin. Mikään ei jäänyt kaivelemaan mieltä, toivottavasti ei myöskään Heidillä. Vähän kuin löisi viimeisen leiman paperiin. Vaikka eiväthän tällaiset asiat ole ikinä lopuunkäsiteltyjä.

Heidin ja Mikon nimet on vaihdettu. Kursivoidut osiot ovat Mikon kommentteja. Heidin äiti on suostunut tapaamaan tekijän, ja Heidi on lähdössä äitinsä tukihenkilöksi.

Julkaistu Avussa 20/2016