Ensin käännytään oikealle. Askeleet ovat rauhallisia, mutta päämäärätietoisia.
Ensi keväänä 70 vuotta täyttävä Arto Kuukka ja oppaaksi mukaan tullut, Kuukan 11 vuotta nuorempi velipuoli Seppo Oinonen rupattelevat kävellessään liikenneruuhkista, yöpakkasista ja suvun hautapaikoista. Pienen jännityksen aistii.
Sitten käännös vasemmalle, kapeammalle hautakäytävälle. Honkanummen hautausmaa Vantaalla näyttää marraskuista parastaan. Raikas ilma, kirkas taivas ja monilla haudoilla isänpäivän kunniaksi komeasti kanervia. Kuukkakin on ottanut kanervia mukaansa.
Honkanummella hän ei ole ennen käynyt. Kuukka on kotoisin Ruokolahdelta Etelä-Karjalasta ja asunut pitkään Lohjalla.
Suhteellisen vieras on myös henkilö, kenen haudalle ollaan kulkemassa – Arto Kuukan isä.
Tämä on minun Kadonneen jäljillä -hetkeni, Arto Kuukka pohti hiljentyessään ensimmäisen kerran isänsä haudalla.
Edellisestä ”kontaktista” isään on jo 69 vuotta. Arto Kuukka oli alle puolivuotias, kun isä Svante Oinonen lähti syksyllä 1946 Ruokolahdelta Helsinkiin opiskelemaan ja sanoi tulevansa lomilla kotiin.
Mutta ei koskaan palannut.
Myöhemmin selvisi, että Oinonen oli tavannut Helsingissä toisen naisen, Taimin, ja perustanut hänen kanssaan perheen, joka kasvoi neljän lapsen myötä kuusihenkiseksi.
– Näyttävä mies hän on aikanaan ollut. Naiset ovat hullaantuneet hänestä, Kuukka toteaa isästään.
Svante Oinonen ja Kuukan äiti Anna Muhonen olivat tavanneet kesällä 1945 tansseissa Vuoksenniskan työväentalolla, Ruokolahdella. Oinonen oli kotoisin Jaakkimasta, läheltä Laatokkaa, ja kun koti oli jäänyt rajan taakse, hän oli tullut toipumaan sodan haavoista siskonsa luo Ruokolahdelle. Vakavia haavoittumiskertoja oli ollut kaksi. Jälkimmäinen oli vienyt vasemman jalan.
– Äiti otti hänet huomaansa. Sitten äiti kai myöhemmin odotti, että hän palaisi lomiltaan kotiin.
Odotusta kesti monta vuotta. Arto Kuukallakin oli kuuden vuoden ajan isänsä sukunimi, Oinonen, kunnes sukunimeksi vaihdettiin äidin tyttönimi Kuukka.
Svante Oinosen lähtö Helsinkiin ei ollut ensimmäinen kerta, kun äiti oli menettänyt jotain. Ensimmäisen miehen kanssa rakennettu talo oli jäänyt sodassa rajan taakse Laatokan rannalle – ja ihan jatkosodan viimeisinä päivinä jäi mies kaatuneena rintamalle.
– Kaikki piti aloittaa alusta. Kyllä äiti oli sitkeä. Perhekuviakin katsellessa moni ihmettelee, että meillä oli niin hyvä vaatteet. Äiti oli todella tarmokas. Hän vain teetti ne vaatteet jossain mittatilauksena.
Uutta perhettä äiti ei enää perustanut, ja hän kuoli 48-vuotiaana sydänvaivoihin.
Arto Kuukka oli alle puolivuotias, kun isä lähti Ruokolahdelta Helsinkiin opiskelemaan. Hän ei koskaan palannut. Kuukka kasvoi tarmokkaan äidin kanssa, joka piti pojan aina hyvin puettuna.
Isän lähtö oli kova isku myös Arto Kuukalle. Kansakoulussa kysymys isästä nousi erityisesti pintaan. Sodassa isiään menettäneet lapset olivat ylemmillä luokilla, kun taas Kuukka kuului sodanjälkeisiin suuriin ikäluokkiin, joiden isät olivat pääsääntöisesti kotona.
Isättömyyttä ei päässyt karkuun.
– Se oli sellaista ilkkumista. Missä sinun isäsi on? Onko sinulla isää ollenkaan? Helsingissä, sanoin, mutta he sanoivat, ettei minulla isää ole. Se ilkkuminen oli kansakoulun aikaan pirullista, Kuukka kertoo.
– Ehkä se oli yksi syy siihen, miksi hakeuduin vahvasti harrastusten pariin. Siinä tuli se näyttämisen tahto.
Kuukka vietti paljon aikaa kirjastossa, luki erityisesti urheilijoiden elämänkertoja. Ennen kaikkea hän kuitenkin urheili.
– Ohjaajat olivat aikuisia miehiä. Ehkä hain sieltä isähahmoa.
Yleisurheilussa Kuukka saavutti jopa erittäin hyvän kansallisen tason. Hän oli 60-luvun lopulla Suomessa vaikuttaneen uusiseelantilaisen juoksuvalmentajalegenda Arthur Lydiardin opeissa, ja toimi muun muassa Pekka Vasalan ja Lasse Virénin ennätysyritysjuoksuissa ”jäniksenä”.
Moniko muu Suomessa on juossut kaikkia matkoja 100 metristä maratoniin, aidat ja esteet mukaan luettuna samalla innolla kuin Arto Kuukka? kysyi Juoksija-lehden artikkeli vuonna 1979.
Työelämässäänkin on Kuukka pärjännyt. Vähän päälle parikymppisenä hän oli Suomen nuorin haastemies ja on sittemmin menestynyt lehtikustantajana. Kuukka on muun muassa ollut kustantamassa seitsemää kaupunkilehteä, ja jatkaa työuraansa vielä 69-vuotiaanakin.
Vaimonsa Seija Ikonen-Kuukan hän tapasi Imatralla. Vaimon opiskelupaikka vei heidät Turkuun, ja sieltä Salon kautta nykyiselle kotipaikalle Lohjalle. Salossa Kuukka toimi vuosia kaupunginvaltuustossa, samaan aikaan ja samassa kokoomuksen ryhmässä kuin Sauli Niinistö.
– Olimme aisapari ja tuimme toistemme kaavaehdotuksia. Olemme sittemminkin pitäneet yhteyttä.
Arto Kuukan velipuoli Seppo Oinonen johdatti Kuukan isänsä haudalle. Kävellessään he rupattelevat liikenneruuhkista, yöpakkasista ja suvun hautapaikoista.
Isästään ei Arto Kuukka nuorena juuri kuullut. Ainoastaan isän kuolemasta vuonna 1962.
– Muistan, kun äiti tuli vedet silmissä sanomaan, että isäsi kuoli nyt. Jotain yhteyksiä heillä oli ollut, Kuukka kertoo.
Svante Oinonen oli kuollessaan 45-vuotias. Kuolinsyynä oli sydänkohtaus. Oinonen oli ollut sodan jälkeen huonossa kunnossa ja vietti ison osan loppuelämästään sotilassairaala Tilkassa, Helsingissä. Sirpaleita oli jäänyt erityisesti selkään ja niskaan.
Isä oli koko ajan Kuukan mielessä – lapsuudesta aikuiseksi asti.
– Ei montaa päivää ollut viikossa, jolloin en olisi häntä miettinyt. Kaipuu oli kova.
Omien poikiensa, Akun, 35, ja Klausin, 39, elämässä Kuukka on pyrkinyt olemaan paljon läsnä.
– Olemme matkailleet perheenä, sekä kotimaassa että ulkomailla. Pojat soittelevat paljon, ja kun asumme kaikki samalla paikkakunnalla, näemme joka päivä.
Ajatus isän haudalla käymisestä on pyörinyt Kuukan mielessä pitkään.
Sen tapahtumaketjun, joka nyt on vihdoin tuonut Kuukan Honkanummen hautausmaalle, käynnisti Kuukan täti, isän sisar, Elma Hannonen. Hän oli toivonut, että Kuukka olisi vielä yhteydessä sisarpuoliinsa Seppo Oinoseen ja Tuula Pajalaan, jotka eivät tienneet pojasta isän aikaisemmasta suhteesta.
– Tätini sanoi, ettei saisi kuollessaan mielenrauhaa, jos en olisi tavannut heitä. Soitin Sepon meidän mökille ravustamaan ja olemme siitä asti soitelleet. Seppo sitten vuosi tai kaksi takaperin sanoi, että kyllä minun pitää lähteä hautausmaallakin käymään.
Pikkuhiljaa ajatus vahvistui. Kuukka kokisi oman tv:stä tutun Kadonneen jäljillä -hetkensä.
– Katsoin kaikki jaksot ja joskus tuli vedet silmiin. Mietin, että tämä pitää vielä toteuttaa itsekin.
Hautakivessä on yksi sukunimi, Oinonen, ja kolme etunimeä. Arto Kuukan isoisän Israelin nimi on ylimpänä ja isän vaimo Taimi alimpana. Isän nimi Svante on keskellä.
Kuukka siistii ensin hautapaikkaa ja asettaa sitten tuomansa kanervat haudalle. Lopulta hän viettää oman pienen hetkensä isänsä kanssa.
– Sanoin isälleni hiljaa, että tämä on elämäni suurimpia kohokohtia, että pääsen tapaamaan sinut tällä tavalla. Ja vielä näin ennen isänpäivää, Kuukka kertoo.
– Sitä viestiähän ei kukaan kuule, mutta kyllä se menee perille.
Kuukan tuntemukset ovat ”fiksuja”, kuten hän asian itse ilmaisee.
– Tunne on helpottunut. Nyt on yksi asia toteutunut. Helpotti mieltä, kun tietää, että minullakin on ollut isä.
Aikoinaan kansakoulussa ilkkuneet koulukaveritkin käyvät mielessä.
– Kun he tulivat sanomaan minulle asiasta, sitä ei ajatellut, että jossain muodossa täytyy jokaisella olla isä. Nyt se tuli nähtyä ja kuultua.
– On kulunut pitkä aika. Vuosi, kaksi sotien päättymisen jälkeen: siitä asti tämä on leijunut ilmassa. Nyt ei enää leiju. ●
Teksti Topias Kauhala, kuvat Kirsi Tuura ja Arto Kuukan kotialbumi
