Image

Hei haloo!



Hei haloo!

Teinibändinä aloittanut Haloo Helsinki! on kaikessa hiljaisuudessa kasvanut koko kansan suosikiksi, jonka myös rokkipoliisit hyväksyvät. Uusi PMMP, siitä sanotaan, mutta se ei aivan pidä paikkaansa.
Teksti Samuli Knuuti
Kuvat Juha Törmälä

Teinibändinä aloittanut Haloo Helsinki! on kaikessa hiljaisuudessa kasvanut koko kansan suosikiksi, jonka myös rokkipoliisit hyväksyvät. Uusi PMMP, siitä sanotaan, mutta se ei aivan pidä paikkaansa.

Luonnon lailla kulttuuri kammoaa tyhjiötä. Kun PMMP lopetti vuosikymmenen mittaisen uransa Helsingin jäähallin keikkaan lokakuun lopussa 2013, he jättivät jälkeensä itsensä kokoisen aukon suomalaisen popin tapettiin.

Mistä löytyisi uusi popin ja rockin välisellä trapetsilla tasapainotteleva yhtye, jonka asenne ja kertosäkeet uppoaisivat yhtä lailla radiokanavien satunnaiskuulijoihin kuin uutta syyllistä mielihyvää metsästäviin hipstereihin? Mieluiten vielä karismaattisella naislaulajalla. Naisen temaattinen liikkumavara on suomalaisessa nykypopissa paljon suurempi kuin miehen – ja samastumis-ihastumis-logiikka mies- ja naiskuulijoiden keskuudessa tulee tehokkaammin hyödynnetyksi.

Kuten aina, vastaus oli jo keskuudessamme. On ollut jo kahdeksan vuotta.

Haastattelupaikka on banaali: Sanomatalon kahvion junamainen loosi. Mutta missä muuallakaan voisi säntillisiä ja hyväkäytöksisiä popmuusikkoja tavata? Sillä sellaisia Haloo Helsingin muusikot todella ovat. He antavat kasvot uudelle kohteliaalle ja kabinettikelpoiselle popmusiikille.

Tämä ilmenee myös PMMP:stä puhuttaessa. Jokin edellisen sukupolven bändi vieroksuisi näin vahvaa rinnastusta olemassaolleeseen yhtyeeseen, mutta Haloo Helsinki on eri maata. Heille vertaukset ovat kohteliaisuuksia, ei kritisointia omaperäisyyden puutteesta.

”Me ostettiin PMMP:n eka levy [Kuulkaas enot, 2003] jo sen ilmestyessä”, sanoo yhtyeen kitaristi Jere Marttila. ”Olihan siihen silloin vaikea suhtautua, että onko tämä jokin vitsi vai tosissaan tehty, mutta mielettömän hienoja kappaleita niillä oli jo silloin. Kyllähän Joutsenien melodiakulusta kuuli heti lahjakkuuden määrän.”

”Myös PMMP:n breikkaamisessa se liveaspekti oli tosi tärkeä”, jatkaa Marttila. ”Suomessa bändi tarvitsee aggrefiilistä lavalla pärjätäkseen.”

”Monet tulevat meillekin sanomaan keikan nähtyään, että hei, tehän olette rokkibändi”, yhtyeen laulaja-basisti Elli jatkaa. Ellin sukunimi on salaisuus, häntä kutsutaan vain Elli Halooksi.

Haloo Helsingin viiden albumin mittaisen tuotannon ja noin 500 soitetun keikan valossa on helppo unohtaa, kuinka järkyttävän nuoria yhtyeen 23—24-vuotiaat jäsenet ovat. Kitaristit Marttila ja Leo Hakanen ovat puvuntakeissaan kuin esiintymiskoulutettuja nuorisopoliitikkoja: miellyttäviä, monisanaisia, diplomaattisia ja he zuumaavat aina positiiviseen. Kun netin mullistamassa maailmassa kaikki musiikki on koko ajan saatavilla, miksi keskittyä pohtimaan asioita joista ei pidä?

Siinä missä yhtyeen miehet nojautuvat puhuessaan eteenpäin, Elli yrittää upota loosin sohvan pehmeään selkänojaan. Hän valittelee unisuuttaan. Kello on vähän yli yksi iltapäivällä, mutta edellisenä päivänä työpäivää venyttivät raskaat kuvaukset.

Elli vastaa yleensä vain, kun kysymyksen osoittaa hänelle suoraan. Yhtään kirkkaammin punatut hänen huulensa tuskin voisivat olla. Yhtyeen miesten suhtautuminen Elliin on sekoitus veljellisyyttä ja isällisyyttä. (Rumpali Jukka Soldan ei päässyt haastatteluun.)

Joku kyyninen perinteisten rockarvojen kannattaja pitäisi heitä popteollisuuden broilereina. Aloittivathan he uransa jo 15-vuotiaina, ja managerina hääri Petteri Kokljuschkin, joka oli jo nostanut Tiktakin ja Indican teiniydestä tähteyteen.

”Varhain aloittamisesta on ollut meille vain hyötyä”, Jere sanoo. ”15-vuotiaana oma henkilökohtainen identiteetti on vasta rakentumassa, mikä mahdollisti sen, että kasvoimme kollektiivina paljon tiiviimmin yhteen kuin jos olisimme aloittaneet viisi vuotta myöhemmin. Se on myös kaikista vastaanottavin ikä, silloin haluaa haalia kokemuksia ja asioita, kuten studiotyöskentelyä ja keikkajuttuja, joita pystyy nyt sitten hyödyntämään.”

Kahdella ensimmäisellä albumilla leijonanosan kappaleista kirjoitti yhtyeen taustatiimi, mutta kolmannesta albumista III (2011) lähtien yhtye on itse kirjoittanut biisinsä. Siirtymä oli kuitenkin helppo ja luonteva, levy-yhtiön ja tuottajien kannustama, ja se poiki yhtyeen uran ensimmäisen ison hitin Maailman toisella puolen. (Kokljuschkin oli kadonnut kuvioista yhtyeen jäsenten tultua täysi-ikäisiksi.)

Haloo Helsingin nuoret miehet painottavat koko ajan ammattimaisuutta. Ennen keikkaa he eivät juo alkoholia eivätkä syö raskasta ruokaa, ettei elämöinti lavalla kärsisi. Keikkabussissa he lukevat tai katsovat elokuvia, useimmiten kauhuleffoja. Vapaa-ajalla he käyvät kuntosalilla ja HIFK:n lätkämatseissa ja harrastavat ”hyvää ruokaa ja hyviä viinejä”. Heidän keikkaraiderinsa koostuu ihan vaatimattomista pyynnöistä.

”Meillä on paljon nuoria faneja, joille me ollaan esikuvia”, Leo toteaa vakavana.

”Ollaanhan me kaikki tietysti luettu se kirja Mötley Crüesta [Törkytehdas]”, Jere jatkaa. ”Eikä sitä voi kiistää, etteikö se vetäisi mukaansa; etteikö se olisi jollakin tavalla siistiä. Mutta kun me ryhdyttiin tekemään tätä 15-vuotiaina, lähtökohta ei voinut olla se että pääsee dokaamaan, ja sitten kun oppi niille tavoille, ei sitä voinut yhtäkkiä 18-vuotiaana muuttaa koko palettia. Suomalaisessa musiikkibisneksessä kilpailu on myös niin kovaa ja jaettava kakku niin pieni, ettei se vain ole nykypäivänä mahdollista, että me tehtäisiin tätä haastattelua kahdelta iltapäivällä Tavastian baarissa keskikaljatuopit nenän edessä.”

Paitsi ikänsä myös asenteensa puolesta Haloo Helsingin nuoret muusikot selvästi kuuluvat ikäluokkaan, joka on saanut maailman lehdissä tarpeettoman pahansuovan nimen Generation Yawn, ”haukotus-sukupolvi”. Kun nelikymppiset pukeutuvat kuin skeittarit tai pissikset, heidän lapsensa keskittyvät uraan, opiskeluun ja aikaisemmin iäkkäämpien suosimiin harrastuksiin, kuten puutarhanhoitoon tai kutomiseen. Tällaisia uussovinnaisen sukupolven tähtiä ovat Daily Telegraphin mielestä muun muassa laulajat Lorde ja Taylor Swift, seitsenottelija Jessica Ennis-Hill, shakin maailmanmestari Magnus Carlsen ja Facebookin keksijä Mark Zuckerberg.

Kelvollisten kapinoinnin kohteiden puuttuessa kapina kääntyy itseään vastaan kuin autoimmuunisairaus.

”Onneksi me ei olla synnytty 20 vuotta aikaisemmin”, Elli nauraa. ”Silloin me varmasti oltaisiin jo kuolleita. Jos dokaisi saati vetäisi kamaa joka päivä, ei tätä hommaa pystyisi tekemään. Meillä on ihan eri keinot viihdyttää itseämme. Mun tämän vuoden tavoitteeni on oppia soittamaan panhuilua.”

Ja Jere jatkaa: ”Mulle ihan parasta rentoutumista on mennä kahvilan terassille istuskelemaan ja katsomaan ihmisiä. Monta kesäpäivää on tullut vietettyä Espan kahviloiden terasseilla.”

Jere, Leo ja Elli painottavat myös yhteisöllisyyttä monella eri tasolla. He eivät käytä sanaa ”minä” silloin kun ”me” kelpaa. He toivovat, että Haloo Helsingin musiikki toisi ihmisiä yhteen muutenkin kuin houkuttelemalla heidät samaan paikkaan samaan aikaan.

Sitten puhe menee yhteiskunnalliseksi:

”Luin juuri, että USA:ssa jotkut virittelee maastureitaan tuottamaan mahdollisimman mustaa pakokaasua protestina ilmastonmuutoksen vastustajille. Ei tämä pallo kauan enää meitä kestä”, Elli murehtii.

”Pitäisi aina tehdä yksi pieni hyvä teko päivässä”, Leo jatkaa. ”Eilen kahvilassa keski-ikäinen nainen tuli samaan aikaan hakemaan maitoa, ja se ilahtui kovasti, kun tarjouduin kaatamaan sille samalla. ’Ihanaa että on vielä nuoria ja kohteliaita miehiä’, se sanoi.”

Daily Telegraphin haastattelemat nuoret potivat syyllisyyttä omasta tylsyydestään: Joka ilta kun jään kotiin kutomaan, koen tekeväni jotain väärin, 24-vuotias Rachel Dove kirjoittaa artikkelissaan.

Haloo Helsingin soittajat taas kokevat elävänsä elämänsä parasta aikaa. Ja mikä kadehdittavinta, he ovat todennäköisesti oikeassa. 

Ikä saattaa olla numero, mutta pop musiikissa se on paljon muutakin: jäljentämätöntä kulttuurista pääomaa.

Maailman menestyneimmät hitinkirjoitustiimit hallitsevat jokaisen iskusävelmän laatimiseen tarvittavan silmänkääntötempun, sellaista hattua ei olekaan josta he eivät kaniinia vetäisi. Mutta nuoruutta, nuorena olemisen suloista hysteriaa, he eivät voi jäljentää.

Juuri siksi Haloo Helsingin viides albumi Kiitos ei ole kirosana on erinomainen pop albumi. Jo ensimmäinen kappale, riipaiseva erodraama Köpis 2012 – jonka Elli laulaa kuin olisi tukahtumaisillaan – muistuttaa siitä, että tekniikan lisäksi taitava pop on ennen kaikkea ääneksi puristettua tunnetta, potku sydänalassa ja pala kurkussa. Sekä siinä että kappaleessa Beibi laulun tapahtumien ajankohta, kello aamuviisi, on keskeisessä roolissa. Ja mikä olisikaan nuorekkaampi kellonaika. Silloin vain nuoret ovat mielekkäästi hereillä.

”Itse asiassa mä tajusin sen vasta myöhemmin”, Elli sanoo ja nauraa. ”Se on varmaan ollut jokin intuitiivinen juttu, koska olen niin usein viideltä hereillä, kun en saa unta klubikeikan jälkeen. Se on kanssa niitä aikoja vuorokaudessa, jolloin asiat vaikuttavat aina niin paljon suuremmilta, hyvässä ja pahassa.”

Ellin teksteissä viehättää eniten suoruus ja tulkinnan intensiivisyys. Olipa aiheena kateus alfa-naarasta kohtaan (Nainen, jonka ympärille tuolit tuodaan), ystävän itsemurha (Kevyempi kantaa) tai Tarantinon hengessä kuviteltu romanssi (Pulp Fiction, jossa lauletaan ”mä olen Uma, sä olet John”), kappaleet laukaistaan kaiuttimista kuin ne kertoisivat sillä hetkellä maailman tärkeimmistä asioista. Sellaisten kappaleiden rinnalla Anna Puun ja Jenni Vartiaisen levyt kuulostavat juuri siltä mitä ne ovatkin, keski-ikäisten miesten nuorille naisille kirjoittamalta musiikilta – jopa silloin kun tekstit on tilattu naisammattilaisilta.

”Oli valtavan iso ja pelottava askel ryhtyä itse tekemään kaikki Haloo Helsingin sanoitukset”, Elli sanoo. ”Etenkin kun pyrin pitämään riman korkealla. Mulla kököttää Juicen kuva pianon päällä piiskaa antamassa, jos tekstit eivät saavuta tarvittavaa tasoa. Juice ja Junnu Vainio ovat mun tekstillisiä idoleitani, niiltä olen oppinut sekä sen, että mistä tahansa voi kirjoittaa, että hyvien riimien tärkeyden. Tarkoitus on tehdä teksteistä mahdollisimman diippejä mutta silti ymmärrettäviä.”

Hittialbumia ei tietenkään rakenneta vain sanoista. Haloo Helsingin musiikki on adrenalisoitu versio vanhasta kunnon Suomi-rockista. Se kuulostaa siltä kuin The Killers olisi päästetty coveroimaan Neljää Ruusua. Lisäksi siinä on draamaa, intoa ja itsevarmuutta – aineksia, jotka ovat olleet usein kortilla baarin pöydälle keskikalja lätäkköön nuupahtaneessa härmärockissa.

Koska Haloo Helsinki on monien sukupolvensa popmuusikoiden lailla musiikillisesti kaikkiruokainen, leikkaa ja liimaa -estetiikkaa kannattava yhtye, he eivät vieroksu usein takapajuisena ja junttimaisena genrenä pidettyä Suomi-rockia.

”Kyllä mä sanoisin, että me ollaan osa Suomi-rockin jatkumoa”, Leo Hakanen myöntää. ”Vaikka me ollaan enemmän poprockyhtye kuin tyylipuhdas rockbändi. Popedankin tyypit on sanonut, että me ollaan uuden ajan Suomi-rockia, ja antaa meille yläfemmoja keikan jälkeen, jos ollaan samoilla festareilla. Meidän yhteisiä suuria suosikkeja on myös Sir Elwoodin Hiljaiset Värit ja Neljä Ruusua.”

”Me halutaan kanssa olla esikuvia nuorille bändeille”, Jere Marttila jatkaa. ”Bänditouhu on viime aikoina vähän hiipunut, kun räppiä ja konemusaa on kaikkialla. Mutta on mageeta ajatella, että joku nuori bändi ottaisi meistä samalla tavalla inspiraatiota kuin me otettiin Apulannasta.”

Kun kerää yhteen bändin haastattelun aikana luettelemat kuuntelusuosikit, tuloksena on todellinen tyylillinen sekamelska: jo mainittujen Suomi-rock-nimien lisäksi esiin nousevat Guns’N’Roses, Pyhimys, David Guetta, Robbie Williams, Metallica, George Thorogood, Frank Sinatra, Nirvana, Michael Jackson, Mötley Crüe, My First Band, Kingston Wall…

Haloo Helsingille popmusiikki on kaikkien musiikinlajien karnevaali, ei vain yhden genren puoluekokous, kuten niin monelle aikaisemmalle sukupolvelle. Kaikki käy, kaikki on käytettävissä, ja nuoruuden energiajuomaisella vimmalla toteutettuna lopputulos löytää universaalin sieltä, missä moni näkee vain kaaosta.

Haloo Helsinki edustaa striimauksen hallitsemaa musiikkimaailmaa, todellisuutta genrelokeroihin linnottautumisen ja cooliuden jälkeen. Ehkäpä juuri siksi heidät valittiin vuonna 2013 Iskelmä-gaalassa Vuoden yhtyeeksi ja siitä huolimatta myös rockmedia on alkanut kiinnostua heistä. Enemmän kuin uusi PMMP he ovat ilmentymä nykyisyydestä, joka on laittanut menneisyyden tehosekoittimeen ja painanut sumeilematta ”on”-nappia.

He taitavat olla täällä jäädäkseen. ■

Julkaistu: 25.1.2015